en tiedä onko asiasta keskusteltu paljoa, koska en ole seuraillut keskusteluja kovinkaan kauaa...mutta tulin vain miettineeksi, että oletteko miettineet miksi oikeastaan edes surette ja melkein lopetatte elämänne jonkun rakastetun takia...siis tällä tarkoitan sellaista tilannetta kun on tullut jätetyksi...
koska aihe on itselleni aika ajankohtainen...olin hetki sitten onneni kukkuloilla...olin todella onnellinen...minua rakastettiin ja minä rakastin...se oli niin ihanaa aikaa, että tietysti toivoin sen jatkuvan ikuisesti, mutta sain huomata että eihän se jatkunutkaan...no...nyt kaikki samassa tilanteessa olleet ja muutkin ehkäpä ajattelevat että olen aivan murheen murtama ja muuta tavallista...no...enpä ole...pidin itseäni aluksi outona koska en kyyneltäkään tiputtanut enkä masentunut täysin vaikka minut jätettiin...olin kyllä ahdistunut ja surullinen jossain vaiheessa ja pelkäsin juuri tätä että minut jätetään...no, rupesin sitten miettimään kaikkea, esim. että rakastinko sittenkään häntä ja muuta...rakastin todella ja rakastan vieläkin...en ole katkera mistään, en vihainen, en suruissani...olen kiitollinen niistä vähäisistä ajoista jolloin tunsin iteseni maailman onnellisimmaksi...olen kiitollinen hänele kaikesta siitä rakkaudesta, läheisyydestä, välittämisestä mitä hän minulle soi...mutta en sure ja mieti miksi minut jätettiin...enhän voinut siihen vaikuttaa...tai olisin tietysti voinut yrittää manipuloida häntä ja vaikuttaa hänen ajatuksiinsa, mutta eihän kenelläkään ole sellaiseen oikeutta...haluan hänen olevan onnellinen ja kestän ja hyväksyn jos hän ei ole minun kanssani...mietin siis miksi kaikki aina pitävät suhteen loppumista niin maailman loppuna..tai ei tietenkään kaikki...anteeksi hetkellinen yleistys, sitä tulee olemaan luultavasti enemmänkin, mutta en kuitenkaan tarkoita että kaikki olisi sellaisia...uskon vain että hyvin moni on...niin...oletteko koskaan miettineet mitä te surette, kun joku ihana tyttö/poika jättää sinut...? minusta se on jotenkin itsekästä...tietenkin paha olo pitää purkaa, mutta jotenkin tuntuu että se paha olo on aika turhaa...ehkä osa loppettaa lukemisen tähän, jos ei sitä vielä ole tehnyt, mutta ne jotka eivät niin kerrompa näkemykseni...siis te itkette sitä että sinut on jätetty...sinulle on tuotettu pahaa oloa...ei aina voi olla elämä ihanaa...mutta ajatteletko että oliko hänellä paha olo sinun kanssasi...?ehkä oli...halusit mielestäni pohjimmiltasi olla itse onnellinen...et ehkä loppupeleissä välittänyt oliko myös toinen onnellinen...et luultavasti ole kiitollinen siitä pitkä- tai lyhyt aikaisesta onnesta jonka hän sinulle tuotti...minusta pitäisi kuitenkin olla...jospa hän ei sitäkään vähää olisi rakastanut, välittänyt...? silloin että tietenkään olisi hänelle katkera, vihainen, tai mitä ikinä sillä hetkellä oletkin...ajattele että hän edes sen ajan jaksoi ja halusi välittää ja rakastaa sinua...se on jo paljon...hän valitsi sinut joskus sillon, hän ajatteli ehkä että on onnellinen kanssasi, entäpä jos ei ollut...? eikö hänellä olisi oikeus pyrkiä onneen johon me kaikki pyrimme...? jos sinäkin saat tavoitella ikuista onnea ja ihanuutta, miksei myös hän...? kaikki me olemme itsekkäitä, mieli muuttuu...ei sille voi mitään...et sinä tai hän tahallaan mieltäsi muuta...miksi kukaan haluaisi onnen loppuvan...? sinä et siihen täysin voi vaikuttaa mitä tunnet ja mitä et...koskaan ei tiedä mitä huominen tuo...miksi surra jotain jo menetettyä...? miksi ei etsiä uutta onnea...? tuntuu ehkä kamalalta ajatella että heti kun vanha onni loppuu niin uusi alkaisi...ei siinä mielestäni ole mitään väärää jos niin haluaa...kaikkihan haluaa olla onnellisia...tai mistä sitä ikinä tietää...sisimmässään kuitenkin uskoisin..ei se ole mielestäni itsekästä..tai on, mutta se on vähän ristiriitaista...kaikki kirjoittamani asiat ovat ristiriitaisia...kaikki asiat yleensäkin ovat ristiriitaisia...siitä ei pääse mihkään..kuitenkin, kaikki haluavat onnea...ei ole itsekästä sitä etsiä ja haalia...minusta se on enemmän itsekästä, kun luulee löytäneensä sen onnen ja yrittää pitää sen hinnalla millä hyvänsä...pitää myös muistaa että toisellakin on oikeus onneen niinkuin sinulla...mitään ei voi tietää varmaksi...mikään ei ole ikuista...aiheeni ehkä on outo ja selitys tapani sekava...en ehkä ole kirjoittanut siitä mistä alussa piti...mutta ehkä joku jotenkin on tajunnut kieron ajattelu tapani ja asian ytimen...en ole itsekään varma mikä tämän asian ydin on...tämä on vaikeaa selittää...ja mielessäni on vaikka mitä, mitä haluaisin kirjoittaa...ehkä ketään ei kiinnosta, ehkä tästä ei ole apua kenellekään, ehkä saan teidät kiehumaan raivosta, että eihän asia näin ole...tämä on kuitenkin mielipiteeni...joskaan en varmaksi tiedä mikä se tämä on...no...palatakseni vielä aiheeseen...siis itkeminen ja sureminen siinä tilanteessa on turhaa...tai ei tietenkään ihan turhaa...no...kuitenkin...mietipä tapaa jolla sinut jätettiin...ja syytä...ehkä hän ei sure juuri sinua, eikä ole niin huolissaan miten sinun käy..miksi kuitenkin sinä suret häntä...? tietenkin ero sattuu...mutta nopeasti pitäisi tajuta että kaikki se tuska, suru ahdistus on turhaa...ainakin minusta...mietipä jos hän jätti sinut sen takia ettei ollut onnellinen kanssasi...olisitko itse ollut onnellinen jos hän ei olisikaan jättänyt ja tietäisit hänen olevan onneton...tai olisit kuitenkin luultavasti itse jättänyt hänet samasta syystä..sitä ei ehkä tule mietityksi...no kannattaisi kuitenkin...ja jos pitää rehellisyyttä tärkeänä niin eikös ole aika rehellistä kun sanoo suoraan, eikä yritä pitää suhdetta kasassa väkisin...siinä tulisi pian molemmat enemmän onnettomammaksi..minä olen miettinyt ja olen onnellinen ja tunnen itseni vahvaksi...tällä hetkellä en usko että mikään voisi minua lannistaa...aina on toivoa...muistakaa se...sitten entäpä jos sinua petetään...sehän on törkeää...mutta siihenkin on aina jokin syy...pakko olla...kaikella on syynsä...ja kaikella on jokin tarkoitus...en nyt rupea laittamaan syitä pettämiseen...se on väärin, tiedän, mutta luulen että jos minua petettäisiin en vihaisi pettäjää...no ehkä aluksi...mutta myöhemmin ehkä säälisin...tai en tiedä...mutta en ainakaan nyt näe syytä pidempi aikaiseen suruun ja ahdistukseen, raivoon, tai mihinkään...sattuuhan se...sitä en kiellä, mutta et itse olisi voinut siihen vaikuttaa...oikeastaan mihinkään ei pysty itse vaikuttamaan, paitsi itseensä...eikä siihenkään ehkä täysin...ei ole sinun vikasi jos joku pettää sinua ja kävelee onnensa ohi...ei sinun siitä tarvitse tuntea huonoa oloa...pitäisi vaan pyrkiä olemaan onnellinen ja myös miettiä toistenkin onnea...myönnän, että en läheskään aina ajattele seuraako joistan teoistani toisille onnea tai onnettomuutta...pitäisi kyllä...mutta se on mahdotonta...vaikka toisaalta, niinkuin mikään ei ole ikuista ei myöskään mikään ole mahdotonta...mutta tuntuu mahdottomalta, kunnes joku ehkä tekee asiasta mahdollisen...tämä siis yleisesti koskien kaikkea...mutta kun olen onnellinen haluan antaa onnea myös muille ja varsinkin sille joka tekee minusta onnellisen..eiköhän me kaikki haluta...?onnettomana sitä ei kauheammin halua miettiä tuottaako kenellekään onnea...mutta kun huomaa itse saaneensa onnen haluaa ehkä jakaa sitä...ellei ole täysin itsekäs ja kyyninen...en kylläkään usko että kukaan on...sisimmässään...ja kun näkee onnettoman ihmisen, eikö tule tunne että pitäisi yrittää tehdä jotain hänen hyväksi...?ja saada hänet onnelliseski..?minä en ainakaan halua olla onneton kun voisi etsiä onnea ja olla onnellinen..teistä muista en sitten tiedä...loppujen lopuksi, ehkä tämä ei kuulu tänne rakkauteen, tai pelkästään tänne...sama pätee kaikissa muissakin asioissa...
Olen varma että tämä kuulostaa ainakin jonkun mielestä oudolta ja täysin paska puheelta...tämä on minun näkemys ja mielipide...olisi kauhean kiva jos joku kirjottaisi jotain omaa näkemystään tästä perin oudosta asiasta...vasta jokin aikaa sitten aloin itse ajattelemaan näin...tunsin silloin kasvaneeni...nyt tunnen itseni vahvaksi ja niin jollain tapaa onnelliseksi...en viitsi murehtia pieniä asioita...se että minut jätettiin ei ollut todellakaan loppu vaan alku...ja jos hän joka minut jätti joskus haluaisi yrittää uudestaan ja jos vaan itse etsin silloin onnea en todellakaan aio torjua häntä vain siksi että hän kerran jätti minut ja teki minusta onnettoman...ehkä hänestä itsestäänkin on tullut onneton, sitä en kyllä toivo...mielestäni rakkaudessa jos missä pitäisi antaa toinen mahdollisuus...uskokaa edes se että mikään onni ei ole ikuista...sellaista onnea ei ole...siitä olen varma...pakko olla onnettomuutta ja muuta sellaista, kaikella pitää olla vastapainonsa...uskon myös että ei ole ikuista epä onnea ja onnettomuutta...uskokaa tekin...tai älkää, mutta niin se vain taitaa olla ja kun sen myöntää tai ainakin jotenkin yrittää sisäistää niin elämä on onnellisempaa...ei elämä ole ikuista...miksi tuhlata sitä suruun ja murheeseen...kaikilla on murheen aika, mutta on myös onnen aika...siitä kannattaa nauttia ja sitä kannattaa haalia...eläkää ja kestäkää se kaikki elämän asettama suru...! hyvää jatkoa kaikille...kiitos jos joku jaksoi lukea loppuun asti...koittakaa jaksaa...! vielä se onni teillekin tulee...! ja yrittäkää löytää onnettomuudestakin onni...vaikka se vaikeaa onkin...!
pyydän...älkää kiinnittäkö huomiota kirjoitusvirheisiini, joita taatusti on...miettikää asiaani ja ottakaa kantaa...tai ei tietenkään mikään pakko..ois vaan kiva tietää mitä muut ajattelee tästä...
koska aihe on itselleni aika ajankohtainen...olin hetki sitten onneni kukkuloilla...olin todella onnellinen...minua rakastettiin ja minä rakastin...se oli niin ihanaa aikaa, että tietysti toivoin sen jatkuvan ikuisesti, mutta sain huomata että eihän se jatkunutkaan...no...nyt kaikki samassa tilanteessa olleet ja muutkin ehkäpä ajattelevat että olen aivan murheen murtama ja muuta tavallista...no...enpä ole...pidin itseäni aluksi outona koska en kyyneltäkään tiputtanut enkä masentunut täysin vaikka minut jätettiin...olin kyllä ahdistunut ja surullinen jossain vaiheessa ja pelkäsin juuri tätä että minut jätetään...no, rupesin sitten miettimään kaikkea, esim. että rakastinko sittenkään häntä ja muuta...rakastin todella ja rakastan vieläkin...en ole katkera mistään, en vihainen, en suruissani...olen kiitollinen niistä vähäisistä ajoista jolloin tunsin iteseni maailman onnellisimmaksi...olen kiitollinen hänele kaikesta siitä rakkaudesta, läheisyydestä, välittämisestä mitä hän minulle soi...mutta en sure ja mieti miksi minut jätettiin...enhän voinut siihen vaikuttaa...tai olisin tietysti voinut yrittää manipuloida häntä ja vaikuttaa hänen ajatuksiinsa, mutta eihän kenelläkään ole sellaiseen oikeutta...haluan hänen olevan onnellinen ja kestän ja hyväksyn jos hän ei ole minun kanssani...mietin siis miksi kaikki aina pitävät suhteen loppumista niin maailman loppuna..tai ei tietenkään kaikki...anteeksi hetkellinen yleistys, sitä tulee olemaan luultavasti enemmänkin, mutta en kuitenkaan tarkoita että kaikki olisi sellaisia...uskon vain että hyvin moni on...niin...oletteko koskaan miettineet mitä te surette, kun joku ihana tyttö/poika jättää sinut...? minusta se on jotenkin itsekästä...tietenkin paha olo pitää purkaa, mutta jotenkin tuntuu että se paha olo on aika turhaa...ehkä osa loppettaa lukemisen tähän, jos ei sitä vielä ole tehnyt, mutta ne jotka eivät niin kerrompa näkemykseni...siis te itkette sitä että sinut on jätetty...sinulle on tuotettu pahaa oloa...ei aina voi olla elämä ihanaa...mutta ajatteletko että oliko hänellä paha olo sinun kanssasi...?ehkä oli...halusit mielestäni pohjimmiltasi olla itse onnellinen...et ehkä loppupeleissä välittänyt oliko myös toinen onnellinen...et luultavasti ole kiitollinen siitä pitkä- tai lyhyt aikaisesta onnesta jonka hän sinulle tuotti...minusta pitäisi kuitenkin olla...jospa hän ei sitäkään vähää olisi rakastanut, välittänyt...? silloin että tietenkään olisi hänelle katkera, vihainen, tai mitä ikinä sillä hetkellä oletkin...ajattele että hän edes sen ajan jaksoi ja halusi välittää ja rakastaa sinua...se on jo paljon...hän valitsi sinut joskus sillon, hän ajatteli ehkä että on onnellinen kanssasi, entäpä jos ei ollut...? eikö hänellä olisi oikeus pyrkiä onneen johon me kaikki pyrimme...? jos sinäkin saat tavoitella ikuista onnea ja ihanuutta, miksei myös hän...? kaikki me olemme itsekkäitä, mieli muuttuu...ei sille voi mitään...et sinä tai hän tahallaan mieltäsi muuta...miksi kukaan haluaisi onnen loppuvan...? sinä et siihen täysin voi vaikuttaa mitä tunnet ja mitä et...koskaan ei tiedä mitä huominen tuo...miksi surra jotain jo menetettyä...? miksi ei etsiä uutta onnea...? tuntuu ehkä kamalalta ajatella että heti kun vanha onni loppuu niin uusi alkaisi...ei siinä mielestäni ole mitään väärää jos niin haluaa...kaikkihan haluaa olla onnellisia...tai mistä sitä ikinä tietää...sisimmässään kuitenkin uskoisin..ei se ole mielestäni itsekästä..tai on, mutta se on vähän ristiriitaista...kaikki kirjoittamani asiat ovat ristiriitaisia...kaikki asiat yleensäkin ovat ristiriitaisia...siitä ei pääse mihkään..kuitenkin, kaikki haluavat onnea...ei ole itsekästä sitä etsiä ja haalia...minusta se on enemmän itsekästä, kun luulee löytäneensä sen onnen ja yrittää pitää sen hinnalla millä hyvänsä...pitää myös muistaa että toisellakin on oikeus onneen niinkuin sinulla...mitään ei voi tietää varmaksi...mikään ei ole ikuista...aiheeni ehkä on outo ja selitys tapani sekava...en ehkä ole kirjoittanut siitä mistä alussa piti...mutta ehkä joku jotenkin on tajunnut kieron ajattelu tapani ja asian ytimen...en ole itsekään varma mikä tämän asian ydin on...tämä on vaikeaa selittää...ja mielessäni on vaikka mitä, mitä haluaisin kirjoittaa...ehkä ketään ei kiinnosta, ehkä tästä ei ole apua kenellekään, ehkä saan teidät kiehumaan raivosta, että eihän asia näin ole...tämä on kuitenkin mielipiteeni...joskaan en varmaksi tiedä mikä se tämä on...no...palatakseni vielä aiheeseen...siis itkeminen ja sureminen siinä tilanteessa on turhaa...tai ei tietenkään ihan turhaa...no...kuitenkin...mietipä tapaa jolla sinut jätettiin...ja syytä...ehkä hän ei sure juuri sinua, eikä ole niin huolissaan miten sinun käy..miksi kuitenkin sinä suret häntä...? tietenkin ero sattuu...mutta nopeasti pitäisi tajuta että kaikki se tuska, suru ahdistus on turhaa...ainakin minusta...mietipä jos hän jätti sinut sen takia ettei ollut onnellinen kanssasi...olisitko itse ollut onnellinen jos hän ei olisikaan jättänyt ja tietäisit hänen olevan onneton...tai olisit kuitenkin luultavasti itse jättänyt hänet samasta syystä..sitä ei ehkä tule mietityksi...no kannattaisi kuitenkin...ja jos pitää rehellisyyttä tärkeänä niin eikös ole aika rehellistä kun sanoo suoraan, eikä yritä pitää suhdetta kasassa väkisin...siinä tulisi pian molemmat enemmän onnettomammaksi..minä olen miettinyt ja olen onnellinen ja tunnen itseni vahvaksi...tällä hetkellä en usko että mikään voisi minua lannistaa...aina on toivoa...muistakaa se...sitten entäpä jos sinua petetään...sehän on törkeää...mutta siihenkin on aina jokin syy...pakko olla...kaikella on syynsä...ja kaikella on jokin tarkoitus...en nyt rupea laittamaan syitä pettämiseen...se on väärin, tiedän, mutta luulen että jos minua petettäisiin en vihaisi pettäjää...no ehkä aluksi...mutta myöhemmin ehkä säälisin...tai en tiedä...mutta en ainakaan nyt näe syytä pidempi aikaiseen suruun ja ahdistukseen, raivoon, tai mihinkään...sattuuhan se...sitä en kiellä, mutta et itse olisi voinut siihen vaikuttaa...oikeastaan mihinkään ei pysty itse vaikuttamaan, paitsi itseensä...eikä siihenkään ehkä täysin...ei ole sinun vikasi jos joku pettää sinua ja kävelee onnensa ohi...ei sinun siitä tarvitse tuntea huonoa oloa...pitäisi vaan pyrkiä olemaan onnellinen ja myös miettiä toistenkin onnea...myönnän, että en läheskään aina ajattele seuraako joistan teoistani toisille onnea tai onnettomuutta...pitäisi kyllä...mutta se on mahdotonta...vaikka toisaalta, niinkuin mikään ei ole ikuista ei myöskään mikään ole mahdotonta...mutta tuntuu mahdottomalta, kunnes joku ehkä tekee asiasta mahdollisen...tämä siis yleisesti koskien kaikkea...mutta kun olen onnellinen haluan antaa onnea myös muille ja varsinkin sille joka tekee minusta onnellisen..eiköhän me kaikki haluta...?onnettomana sitä ei kauheammin halua miettiä tuottaako kenellekään onnea...mutta kun huomaa itse saaneensa onnen haluaa ehkä jakaa sitä...ellei ole täysin itsekäs ja kyyninen...en kylläkään usko että kukaan on...sisimmässään...ja kun näkee onnettoman ihmisen, eikö tule tunne että pitäisi yrittää tehdä jotain hänen hyväksi...?ja saada hänet onnelliseski..?minä en ainakaan halua olla onneton kun voisi etsiä onnea ja olla onnellinen..teistä muista en sitten tiedä...loppujen lopuksi, ehkä tämä ei kuulu tänne rakkauteen, tai pelkästään tänne...sama pätee kaikissa muissakin asioissa...
Olen varma että tämä kuulostaa ainakin jonkun mielestä oudolta ja täysin paska puheelta...tämä on minun näkemys ja mielipide...olisi kauhean kiva jos joku kirjottaisi jotain omaa näkemystään tästä perin oudosta asiasta...vasta jokin aikaa sitten aloin itse ajattelemaan näin...tunsin silloin kasvaneeni...nyt tunnen itseni vahvaksi ja niin jollain tapaa onnelliseksi...en viitsi murehtia pieniä asioita...se että minut jätettiin ei ollut todellakaan loppu vaan alku...ja jos hän joka minut jätti joskus haluaisi yrittää uudestaan ja jos vaan itse etsin silloin onnea en todellakaan aio torjua häntä vain siksi että hän kerran jätti minut ja teki minusta onnettoman...ehkä hänestä itsestäänkin on tullut onneton, sitä en kyllä toivo...mielestäni rakkaudessa jos missä pitäisi antaa toinen mahdollisuus...uskokaa edes se että mikään onni ei ole ikuista...sellaista onnea ei ole...siitä olen varma...pakko olla onnettomuutta ja muuta sellaista, kaikella pitää olla vastapainonsa...uskon myös että ei ole ikuista epä onnea ja onnettomuutta...uskokaa tekin...tai älkää, mutta niin se vain taitaa olla ja kun sen myöntää tai ainakin jotenkin yrittää sisäistää niin elämä on onnellisempaa...ei elämä ole ikuista...miksi tuhlata sitä suruun ja murheeseen...kaikilla on murheen aika, mutta on myös onnen aika...siitä kannattaa nauttia ja sitä kannattaa haalia...eläkää ja kestäkää se kaikki elämän asettama suru...! hyvää jatkoa kaikille...kiitos jos joku jaksoi lukea loppuun asti...koittakaa jaksaa...! vielä se onni teillekin tulee...! ja yrittäkää löytää onnettomuudestakin onni...vaikka se vaikeaa onkin...!
pyydän...älkää kiinnittäkö huomiota kirjoitusvirheisiini, joita taatusti on...miettikää asiaani ja ottakaa kantaa...tai ei tietenkään mikään pakko..ois vaan kiva tietää mitä muut ajattelee tästä...
Vastaukset 6
Vanhimmat
LYhennäs vähän ei jaksa millään lukea noin pitkää tarinaa vastaan sitten kun oot tarinoinut selkeesti ja lyhyesti, menee ikä ja näkö ja slerssi ottaan ku yrittää tavata tota romaania!
Mä luin puoleen väliin asti,tai en tiä,ku silmät sekos riveis..mut toi oli silti ihan hyvää asiaa mitä kerroit...mut ihmisii on erilaisii ja vaikka sä et oliskaan eroas surenu niin et sä voi odottaa et kaikki ois samalaisii kun sinä!
en tietty nii...mut mä uskon, et jos ois vähän saman tyylisiä tai jotain ni ois helpompaa...tai sitten ei...en mä mitään odota että kaikki ois samanlaisia tai mitään...tietty ihmiset on ihan erilaisia, paitsi mä luulen et pohjimmiltaan kaikki ois aika samanlaisia...oon varmaan väärässä, mut niin mä uskon...sehän on kaikkien oma asia miten asioihin suhtautuu, mä vaan pistin oman näkymykseni ja kantani asiaan...
Herra Jumala, romaaniako suunnittelit? Itsekään en noin pitkää ole vielä kyhännyt.
onhan tuo ehkä hieman pitkä... :) mutta tekstiä vain tuli...ja jos olisin ruvennut lyhentelemään juttuani olisin ehkä tullut väärin ymmärretyksi, vaikka luultavasti tulin tuollakin...ja mieleeni jäi vielä monia asioita joita en kirjoittanut...mieli kyllä teki...
No huh,kyllähän sä nyt tarinan väsäsit...=)
Eiku ihan asiaa ja oot kyllä pelottavan oikeassa...Mä ite ikävä kyllä suren vielä aika lailla,miksi,sitä en oikeastaan ite ees tiiä...Mä juoduin ite tohon ero-tilanteeseen pari kk sitte ja tää sen jälkeinen aika on ollu vaikeinta mun elämässä.Mä rakastan aika lailla exääni vieläkin...Ja vaikka mä nyt suren vielä,haluun silti et se olis onnellinen,tietty kaikist mieluiten mun kanssa,mut ei se taida silti onnistuu,vaik mä kuin haluaisin...Mun ei auta muuta ku hyväksyy se ja järjen puolelta oon sen jo tehnykii,mut kun mulla on ongelmana sydän...Se on niin pirun vahva näissä asioissa..Se sykkii vielä nii paljon sille jätkälle et apua...Tää kuulostaa kans varmaa vähä oudolt,mut empä osaa paremminkaa selittää...
Viel vähä tosta "roikkumisesta"...Mä ite huomasin vähä ennen meijän eroo et se jätkä ei enää ollu onnellinen..Mä sille sit sanoinki et mietippä nyt oikein tarkka et mitä sä haluut..Ja se mietti..Jätti siis mut pari päivää sen jälkee,ihan kauniisti tosin..Niin kauniisti et mä rakastin jopa niitä sanoja niin paljon millä se mut jätti...Ja vaikka mä sitä niin paljon rakastankii,mä en kans vois elää missää sellasessa suhteessa,jossa toinen ei olis onnellinen!!En ikinä!!Toi roikkuminen on siis tosi itsekästä...En väitä ettenkö mä olis itsekäs,kyllähän mäkii olen ja joskus aika paljon etenkin tässä tunne-elämässä...Muuten pyrin itsekkyytä todella välttämään!!
Mutta tässä oli teille mielipidettä...Tsemii taas kaikille perinteiseen tapaan!!Etenkin kaikille sydämmensä särkeneille!!Kyllä me joskus vielä yli päästään kunnolla!!=)