Vajaa kolme kuukautta sitten mieheni kuoli yllättäen juuri täytettyään 60 vuotta. Olen aivan rikki. Olen etsinyt kohtalotovereita netin keskustelupalstoilta huonolla menestyksellä. Kaipaan ikäisenteni keskustelua. Mistä oikein löytäisin? Muutama päivä meni ilman kyyneleitä ja onnistuin työntämään todellisuuden pois. Sitten taas tuli sydämen tykytyksiä, hätää, itkua. Jossain tuskan vaiheessa tuntuisi hyvältä lukea kohtalotovereita, kirjoittaa omista sen hetkisistä tilanteista.
Puolison kuolemasta selviäminen
Pirre
24
5006
Vastaukset
Hei,
Otan osaa suruusi. Kun läheinen ihminen on kuollut yllättäen, ei ole ihme, että olet rikki. Mutta toisaalta on myös tärkeä surra ja kaivata, käydä yhä uudelleen läpi kaikkea sitä mitä on tapahtunut. Olet aivan oikeassa, että vertaistuki on usein parasta tukea. Haluaisin kysyä, miltä sinusta tuntuisi osallistua sururyhmään? Monissa seurakunnissa järjestetään sururyhmiä ja ne ovat juuri tällaisia vertaistukiryhmiä. Seurakuntien nettisivuilta tai diakoniatyöntekijöiltä saa tietoa sururyhmistä.
Toivon, että annat aikaa ja tilaa surulle ja hämmennykselle. Uskon, että löydät ihmisiä, joiden kanssa voit jakaa kokemuksia.
Voimia sinulle
Päivi-pappi Hämeestä- Pirre
Kiitos kun vastasit minulle. Olen katsonut sururyhmä netistä. Ymmärsin, että seuraava sururyhmä järjestetään myöhemmin syksyllä. Sitä odotan kovasti. Siihen on vain niin pitkä aika. Ystäväni aukaisi ymmärtämään itseäni eilen. En uskalla ajatella mitään, joka nostattaa tunteita. Olen pelkkä kuori. Jos joku ehdottaa jotain tekemistä tai menoa, olen mukana juonessa. Mutta vain ulkonaisesti. Olen pitkällä sairaslomalla eikä työhön paluusta ole vielä tietoa. Toisaalta toivoisin olevani töissä, jolloin pystyisin ne tunnit olemaan irti tästä asiasta. Toisaalta tiedostan, etten pysty tekemään työtäni tällä hetkellä. Kumpa löytäisin jostain apua asioiden käsittelyyn.
- marjak60
Pirre kirjoitti:
Kiitos kun vastasit minulle. Olen katsonut sururyhmä netistä. Ymmärsin, että seuraava sururyhmä järjestetään myöhemmin syksyllä. Sitä odotan kovasti. Siihen on vain niin pitkä aika. Ystäväni aukaisi ymmärtämään itseäni eilen. En uskalla ajatella mitään, joka nostattaa tunteita. Olen pelkkä kuori. Jos joku ehdottaa jotain tekemistä tai menoa, olen mukana juonessa. Mutta vain ulkonaisesti. Olen pitkällä sairaslomalla eikä työhön paluusta ole vielä tietoa. Toisaalta toivoisin olevani töissä, jolloin pystyisin ne tunnit olemaan irti tästä asiasta. Toisaalta tiedostan, etten pysty tekemään työtäni tällä hetkellä. Kumpa löytäisin jostain apua asioiden käsittelyyn.
Miesystäväni kuoli vajaa kaksi viikkoa sitten. Suruni on siis aika nuori. Pari päivää meni itkiessä, mutta nyt olen jo hiukan tasaantunut. Itku on kyllä herkässä. Yritän muistella mukavia asioita kun ikävä tulee. Vaikeaa on senkin, mutta parempaa kun
muistella kaikkea mikä liittyi tuohon loppuvaiheeseen. Olen koko ajan ollut töissä ja se on pelastukseni. Ajatukset pitää olla koossa. En nyt välitä ihmisten seurasta. haluan olla ajatusteni kanssa yksin.
Rakkaani haudataan huomenna, mutta minua ei ole sinne kutsuttu. - pha2
Pirre kirjoitti:
Kiitos kun vastasit minulle. Olen katsonut sururyhmä netistä. Ymmärsin, että seuraava sururyhmä järjestetään myöhemmin syksyllä. Sitä odotan kovasti. Siihen on vain niin pitkä aika. Ystäväni aukaisi ymmärtämään itseäni eilen. En uskalla ajatella mitään, joka nostattaa tunteita. Olen pelkkä kuori. Jos joku ehdottaa jotain tekemistä tai menoa, olen mukana juonessa. Mutta vain ulkonaisesti. Olen pitkällä sairaslomalla eikä työhön paluusta ole vielä tietoa. Toisaalta toivoisin olevani töissä, jolloin pystyisin ne tunnit olemaan irti tästä asiasta. Toisaalta tiedostan, etten pysty tekemään työtäni tällä hetkellä. Kumpa löytäisin jostain apua asioiden käsittelyyn.
Olin samassa tilanteessa 2 vuotta sitten. En vieläkään ole toipunut mieheni yllättävästä kuolemasta. Raskaita päiviä on edelleen viikottain. On yksinäistä ja tuki viereltä puuttuu. Tuttu tunne tuo sinun kuvaamasi "olen pelkkä kuori" ja juonessa mukanaolo vain ulkoisesti.
- marjak60
pha2 kirjoitti:
Olin samassa tilanteessa 2 vuotta sitten. En vieläkään ole toipunut mieheni yllättävästä kuolemasta. Raskaita päiviä on edelleen viikottain. On yksinäistä ja tuki viereltä puuttuu. Tuttu tunne tuo sinun kuvaamasi "olen pelkkä kuori" ja juonessa mukanaolo vain ulkoisesti.
Hautajaisista muutama päivä. Nyt vasta vaikeaa onkin. Luulin jo selvinneeni pahemmasta, mutta ei näköjään. Haluan olla yksin ajatusteni kanssa mutta toisaalta en. Ei ole kenelle puhua.
- terriple
marjak60 kirjoitti:
Miesystäväni kuoli vajaa kaksi viikkoa sitten. Suruni on siis aika nuori. Pari päivää meni itkiessä, mutta nyt olen jo hiukan tasaantunut. Itku on kyllä herkässä. Yritän muistella mukavia asioita kun ikävä tulee. Vaikeaa on senkin, mutta parempaa kun
muistella kaikkea mikä liittyi tuohon loppuvaiheeseen. Olen koko ajan ollut töissä ja se on pelastukseni. Ajatukset pitää olla koossa. En nyt välitä ihmisten seurasta. haluan olla ajatusteni kanssa yksin.
Rakkaani haudataan huomenna, mutta minua ei ole sinne kutsuttu.miksi sua ei kutsuttu hautajaisiin?
- Nasse..
Kerrohan Päivi miksi uhrista pitäisi tehdä toiseenkin kertaan uhri?
Eikö riitä jo läheisen kuolema vai pitääkö vielä tehdä uskonnon uhri?
Etoo teidän ns. "moraalinne" haaskalinnut rasastavat ruumiilla. - Anonyymi
pha2 kirjoitti:
Olin samassa tilanteessa 2 vuotta sitten. En vieläkään ole toipunut mieheni yllättävästä kuolemasta. Raskaita päiviä on edelleen viikottain. On yksinäistä ja tuki viereltä puuttuu. Tuttu tunne tuo sinun kuvaamasi "olen pelkkä kuori" ja juonessa mukanaolo vain ulkoisesti.
Erittäin tuttu tunne.
Hei Pirre ja myös muut, joilla juuri nyt on suuri suru.
Voimia arkeen. Sururyhmiä ei todellakaan ole aina kohdalla ja usein toivotaankin, että ryhmään mentäisiin vasta sitten kun kuolemasta on kulunut muutamia kuukausia tai puoli vuotta.
Tuo ilmaus "pelkkä kuori" on koskettava ja kuvaa kyllä surevaa ihmistä viiltävällä tavalla. Jos lähipiiristä puuttuu ihminen, joka jaksaa ja osaa kuunnella, haluaisin rohkaista myös ottamaan yhteyttä seurakunnan työntekijöihin. Me ollaan töissä ihmisiä varten. Pappeihin tai diakoniatyöntekijöihin voi hyvin ottaa yhteyttä ja sopia keskusteluajan.
Siunausta
Toivoo Päivi-pappi Hämeestä- Näin kävi
Hei pirre
Osanottoni puolisosi kuoleman johdosta.
Itse menetin rakkaan puolisoni kevät talvella kuolema oli odotettavissa mutta tuli yllätyksenä,silmät näkivät hänen kunnon huononemisen aivan silmissä mutta sydän ei myöntänyt sitä mikä on edessä.Mieheni oli 61 minä suunilleen saman ikäinen takana 43 yhteistä vuotta.
Alku aika muutama ensimmäinen viikko oli kuin sumussa olisi elänyt,näit kaikki kuulit kaikki mutta et ollut läsnä olit ulkopuolinen.Kun arkkua lähdettiin viemään hautaan oli elämäni kauhein hetki olisin halunnut hypätä perässä.
Nyt pikku hiljaa alkaa sumu verho aueta ja todella ymmärtää että häntä ei enää ole muistot menneistä vuosista palaa jossain aivan yllättävässä tilanteessa ja tuska tulee niin raastavana että pelkään että en vain jaksa.Ikävä on niin suunnaton käsityskyky ei riitä siihen miksi hänet otettiin pois ihminen jolla sairaudesta huolimatta oli valtava elämän halu paljon suunnitelmia tulevaisuuden varalle vielä maaliskuun alussa muutama viikko ennen kuolemaa.
Näitä lukiessa huomaa että en ole ainut joka on joutunut rakkaimmastaan luopumaan,elämä jatkuu siitä pitäisi yrittää löytää jotain elämisen arvoista jotain jonka takia jaksaa aamulla nousta ylös.Tänään on taas ollut erityisen vaikeaa huomenna voi olla toisin.Jospa jonain päivänä voisin ilman hirvittävää tuskaa muistella niitä onnellisia päiviä kiitollisena siitä että sain hänen rinnallaan kulkea tuon ajan sitä toivon sinullekin. - leski
lämmin osanottoni, voiko kuolemaa odottaa tai valmistautua siihen, useimmat kirjoitukset ovat sellaisia, että omaiset tiesivät kuoleman lähestyvän, mutta itselläni oli tilannne, oma mies mies kuoli omaan sänkyyn, yritin elvyttää, lähihoitajalle karmea tilanne, henkilölle itselleen paras lähtö, mutta kun rakastaa miestään niin paljon, se on tuskaisaa päästää irti, mutta ihminen ei tiedosta elämän loppumista, vaan toivoisi sen jatkuvan ja jatkuvan, nyt maailman kuvani on muuttunut, en pelkää kuolemaa, mutta jotenkin sitä touhuaa, että olisi valmiina, ei niin voi elää, aion elää tätä hetkeä, minulla on oikeus nauttia elämästä, jokainen ihminen on arvokas, olen kiitollinen yhteisestä ajasta, jätti isot saappaat, minun on hyvä jatkaa siitä, yksi aamu heräsin unesta, hei nyt nukuttiin pommiin, ei tarvitse keittää kahvia kun yhdelle, elämä on niin monesti katkolla, miehelläni sattui tapaturma, jalka amputoitiin, 2,5 vuotta kesti, osaksi pyörätyolissa, olin silti niin onnellinen, nyt vasta huomaan miten ihana mies minulla oli, mutta toki on minulla hetkiä, jolloin vaivun miettimään yksinäisyyttäni, miksi emme saaneet yhteisiä retkiä ja lapsenlapsia, niitä hetkiä onneksi ei ole kovin paljon, ystävät kannattelevat, ajatelkaa mikä terapeuttinen vaikutus on kissoilla, olen kissankasvattaja, miehelleni oli kissat tärkeät, kun tapaturma sattui, maatiainen nukkui sen rinnan päällä, kun kuolema sattui, se näki ilmeisemmin kuoleman, se oli 3 viikkoa sängyn alla, peloissaan, jouduin olemaan sen psykiatri ja samalla hoidin itseäni, se pelasti minut, kannatta höpöttää kissoille, ne auttaa, siperian kissanpennulle se antoi nimen pohjantuuli, turusen kappale, suosittelen kuunteleman, älkää jääkö yksin, minulle voimia antaa kaikki muistot, voimia ja aurinkoista kevättä
- Valoa kohti
>Jospa jonain päivänä voisin ilman hirvittävää tuskaa muistella niitä onnellisia päiviä kiitollisena siitä että sain hänen rinnallaan kulkea tuon ajan<
Osanottoni suureen suruusi. Omasta kipeästä kokemuksesta tiedän, etteivät mitkään sanat sinua lohduta juuri tällä hetkellä, kun menetys ja suru ovat vielä niin tuoreita.
Nyt kuusi vuotta myöhemmin voin luvata sinulle, että aikanaan yhteisiin vuosiin liittyvät ihanat ja lämpimät muistot kääntyvät kantavaksi voimaksi ja musertava suru muuttuu kauniiksi kaipaukseksi. Nykyään ei suru enää ole päällimmäisenä tunteena elämässäni, vaan olen ihan oikeasti syvästi kiitollinen siitä, että sain jakaa yli 30 vuotta elämästäni niin ihanan ihmisen kanssa. Niitä muistoja ei kukaan eikä mikään voi minulta viedä.
Voimia sinulle ja jaksamista ja tulevaisuudenuskoa kaikille puolisonsa menettäneille. Kyllä elämä kantaa, jos sille antaa tilaisuuden.- Näin kävi
Kiitos viestistäsi valoa kohti.Et arvaakkaan kuinka lohduttavaa on tieto siitä että tästä selviää, kun joskus tuntuu että ei selviä.
Niinkuin kaikilla syöpään kuolleiden omaisilla myös minulla suru on kaksinkertainen ensimmäinen tuli kun saimme tiedon sairaudesta joka oli alkuun shokki ja olin varma että hän ei selviä edes hoitoihin saakka.Hoidot alkoivat ja tehosivat erittäin hyvin sairaudesta ei ollut merkkejä kuin kontrollit 3kuukauden välein ja olimme hyvin vaoisalla ja luottavaisin mielin.Sitten tuli uusi shokki hoidot ei enää tehonneet ja myrkkyjä ei enää ollut muita kokeilla reilun 2kuukauden kuluttua hän kuoli.Toki olen kiitollinen ajasta jonka saimme viettää sairauden toteamisen jälkeen mutta ihminen aina kapinoi.Loppuaika meni niin nopeasti että en pysynyt perässä tai en halunnut nähdä kunnon huononemista laihtumista ja väsymystä.Kun mieheni sitten kuoli olin niin turta niin kertakaikkiaan turta en voinut kuvitellakkaan jääväni leskeksi en halunnut uskoa,yksi vaikeimmista asioista oli vastaan ottaa surunvalittelu kukat,tuntui että hyväksyn sen tosiasian että mieheni ei palaa.Sanaa mieheni kuoli en käyttänyt moneen päivään olisi kuin olisin hyväksynyt selvän tosiasian.Nyt mieheni kuolemasta on 4 kk välillä ja ajattelen olen pärjännyt joten kuten välillä tulee niin järjetön ikävä että on tuskallista katsoa em kuvia ja tuntuu että enhän minä pärjää.
On tosiaankin todella lohduttavaa tietää että tästä selviää sittenkin.Tosiasiahan kuitenkin on se että harva täältä yhdessä puolison kanssa lähtee.jomman kumman vuoro on ensin. - Pirre
Näin kävi kirjoitti:
Kiitos viestistäsi valoa kohti.Et arvaakkaan kuinka lohduttavaa on tieto siitä että tästä selviää, kun joskus tuntuu että ei selviä.
Niinkuin kaikilla syöpään kuolleiden omaisilla myös minulla suru on kaksinkertainen ensimmäinen tuli kun saimme tiedon sairaudesta joka oli alkuun shokki ja olin varma että hän ei selviä edes hoitoihin saakka.Hoidot alkoivat ja tehosivat erittäin hyvin sairaudesta ei ollut merkkejä kuin kontrollit 3kuukauden välein ja olimme hyvin vaoisalla ja luottavaisin mielin.Sitten tuli uusi shokki hoidot ei enää tehonneet ja myrkkyjä ei enää ollut muita kokeilla reilun 2kuukauden kuluttua hän kuoli.Toki olen kiitollinen ajasta jonka saimme viettää sairauden toteamisen jälkeen mutta ihminen aina kapinoi.Loppuaika meni niin nopeasti että en pysynyt perässä tai en halunnut nähdä kunnon huononemista laihtumista ja väsymystä.Kun mieheni sitten kuoli olin niin turta niin kertakaikkiaan turta en voinut kuvitellakkaan jääväni leskeksi en halunnut uskoa,yksi vaikeimmista asioista oli vastaan ottaa surunvalittelu kukat,tuntui että hyväksyn sen tosiasian että mieheni ei palaa.Sanaa mieheni kuoli en käyttänyt moneen päivään olisi kuin olisin hyväksynyt selvän tosiasian.Nyt mieheni kuolemasta on 4 kk välillä ja ajattelen olen pärjännyt joten kuten välillä tulee niin järjetön ikävä että on tuskallista katsoa em kuvia ja tuntuu että enhän minä pärjää.
On tosiaankin todella lohduttavaa tietää että tästä selviää sittenkin.Tosiasiahan kuitenkin on se että harva täältä yhdessä puolison kanssa lähtee.jomman kumman vuoro on ensin.Pidättäytynyt kaikesta ajatuksista, joihin liittyy tunteita. En yksinkertaisesti uskalla ajatella niitä. Elän päivän ja välillä vain tunnin kerrallaan. Olen ajatellut, että uskaltaisinkohan ottaa yhteyttä seurakuntaan, jos sieltä saisi jonkun tuen. Tuntuu, että jään odottamaan vain omaa kuolemaa. Välillä kun sydän pomppii kurkussa, pulssi kiihtyy, ajattelen vain, nytkö pääsisin pois.
- Näin kävi
Pirre kirjoitti:
Pidättäytynyt kaikesta ajatuksista, joihin liittyy tunteita. En yksinkertaisesti uskalla ajatella niitä. Elän päivän ja välillä vain tunnin kerrallaan. Olen ajatellut, että uskaltaisinkohan ottaa yhteyttä seurakuntaan, jos sieltä saisi jonkun tuen. Tuntuu, että jään odottamaan vain omaa kuolemaa. Välillä kun sydän pomppii kurkussa, pulssi kiihtyy, ajattelen vain, nytkö pääsisin pois.
Hei pirre
Voi kuinka mielelläni lohduttaisin,mutta tiedän että tässä tilanteessasi se on turhaa,oliko teillä lapsia.
Sinun tilanteesi on toinen miehesi kuoli nopeasti,meillä oli aikaa valmistautua siltikään en ollut valmis vastaanottamaan niin tuskallista tietoa vaikka kuolinvuoteen vieressä seisoin näin viimeisen henkäyksen.En voinut uskoa todeksi että häntä ei enää ole.
Yritin minäkin paeta muistoja mutta ne välillä vyöryy päähän halusin tai en,sitten tulee itku jonka loppua ei tunnu tulevan.Nyt rohkeasti ajattelen jotain yhteisiä lomia tai muuten yhteistä aikaa ja annan itkun tulla välillä pakenen muistoista ja soitan em lapsille lähden syömään ulos lasten kanssa tai käyn vaan muuten kaupassa.Teen päivittäiset arkirutiinit joita tein miehen eläessä.Vaikeaa on itken joka päivä joka ainoa päivä mutta yritän toimia jotenkuten normaalisti.
Itsekin olen ajatellut sururyhmään menoa siinä ei ole mitään ihmeellistä ,hae ihmeessä apua em seurakunnasta on helpompi puhua jollekin koska tunteet pitää purkaa jossain vaiheessa,näin olen ajatellut mieheni olisi varmasti halunnut että hän ei kuolemallaan romuttaisi elämääni,vaan halusi että pystyn jossain vaiheessa muistelemaan häntä onnellisena ja ehjänä ihmisenä jonka elämään kuului hän vuosikymmeniä.
Toivon sinulle voimia pirre sydämestäni - Pirre
Näin kävi kirjoitti:
Hei pirre
Voi kuinka mielelläni lohduttaisin,mutta tiedän että tässä tilanteessasi se on turhaa,oliko teillä lapsia.
Sinun tilanteesi on toinen miehesi kuoli nopeasti,meillä oli aikaa valmistautua siltikään en ollut valmis vastaanottamaan niin tuskallista tietoa vaikka kuolinvuoteen vieressä seisoin näin viimeisen henkäyksen.En voinut uskoa todeksi että häntä ei enää ole.
Yritin minäkin paeta muistoja mutta ne välillä vyöryy päähän halusin tai en,sitten tulee itku jonka loppua ei tunnu tulevan.Nyt rohkeasti ajattelen jotain yhteisiä lomia tai muuten yhteistä aikaa ja annan itkun tulla välillä pakenen muistoista ja soitan em lapsille lähden syömään ulos lasten kanssa tai käyn vaan muuten kaupassa.Teen päivittäiset arkirutiinit joita tein miehen eläessä.Vaikeaa on itken joka päivä joka ainoa päivä mutta yritän toimia jotenkuten normaalisti.
Itsekin olen ajatellut sururyhmään menoa siinä ei ole mitään ihmeellistä ,hae ihmeessä apua em seurakunnasta on helpompi puhua jollekin koska tunteet pitää purkaa jossain vaiheessa,näin olen ajatellut mieheni olisi varmasti halunnut että hän ei kuolemallaan romuttaisi elämääni,vaan halusi että pystyn jossain vaiheessa muistelemaan häntä onnellisena ja ehjänä ihmisenä jonka elämään kuului hän vuosikymmeniä.
Toivon sinulle voimia pirre sydämestäniKiitos. Tänään menee voimat hengissä pysymiseen. Ei tunteita, ei tulevaisuutta. Kolmella aikuisella lapsillamme on oma elämä. En voi heitä jatkuvasti kiusata omalla tuskalla. Hekin surevat isän menetystä. Isä oli heille kaikki kaikessa.
- Näin kävi
Pirre kirjoitti:
Kiitos. Tänään menee voimat hengissä pysymiseen. Ei tunteita, ei tulevaisuutta. Kolmella aikuisella lapsillamme on oma elämä. En voi heitä jatkuvasti kiusata omalla tuskalla. Hekin surevat isän menetystä. Isä oli heille kaikki kaikessa.
Näinhän se on lasten suru on aivan yhtäsuuri kuin puolison,kyseessähän on heidän ainut isänsä.Meillä on se onni että lapset asuvat lähellä yhteiset päivät heidän kanssaan on yhteisen surun kohtaamista,en missään vaiheessa laita omaa tuskaani yli heidän vaan yritämme tukea toisiamme.He joskus jopa mainitsevat että sinä äiti voit löytää rinnallesi toisen mutta meille ei isä palaa koskaan,näinhän se on vaikka ajatuksenakin itselle mahdoton tilanne.
Tuo nimimerkki valoa kohti kirjoitti todella kauniisti.Siihen vain pitää uskoa että meistä jompi kumpi tai kumpikin voi jonkun vuoden päästä kirjoittaa samoin.Siihen on tällä hetkellä hyvä luottaa koska elämä jatkuu kaikesta huolimatta.
- surutyö
Hei Pirre
Otan osaa suureen suruusi. Olen tallentanut tämän sivun ja luen sitä aina välillä.
Nyt päätin myös itse kirjoittaa. Minun mieheni kuoli 56-vuotiaana, puoli vuotta sitten yllättäen. Olimme yhdessä 35 vuotta. Hänen kuolemansa jälkeen olen juossut tuskaa pakoon. Aina välillä se on kohdattava kun istun yksin kotona ja kaikki kaatuu päälle. Joku täällä kirjoitti että tälle kaikelle surulle, ikävälle ja tuskalle ei ole sanoja, näin se on. Tätä ei pysty sanoiksi puhumaan, eikä kirjoittamaan. Menetys on niin suuri ettei aivot pysy sitä edes käsittelemään kuin pienissä osissa. Välillä iskee paniikki kun ymmärtää että se läheisin ihminen maailmassa ei ole enää täällä. Tekisi mieli taantua lapseksi, itkeä ja raivota, odottaa että joku ottaisi syliin ja lohduttaisi. Minulla on ihmisiä ympärilläni myös lapset mutta kukaan ei voi korvata omaa miestäni, niin se vain on. - Luopuminen on tuskaa
Hei Pirre. Samanlainen kohtalo on minullakin.Mieheni täytti tammikuussa 60 ja silloin ei vielä tiedetty,että syopä teki tehtäväänsä.Helmikuussa diagnoosi ja huhtikuussa hän menehtyi.Siitä on nyt n.1,5 vuotta.Vieläkin muistan,miten kauheaa aika diagnoosin jälkeen oli;kuten mieheni sanoi,vain hiljaista kuoleman odotusta,kaikki ilo katosi elämästä. Hetkittäin elämä tuntui jo paremmalta,kunnes uusi isku tuli.Alkukesästä minulla todettiin kaksi syöpää eli nyt suru on taas alkutekijöissä,suren miestäni ja osittain myös omaa sairauttani. En tiedä saitteko te pienen vihkosen,jossa kerrottiin kuolemasta ja surusta,mutta ihmettelin silloin,kun siinä sanottiin,että vuoden sisällä kuolemasta lähipiirissä usein sairastutaan jopa vakavasti.En ymmärtänyt miksi niin kävisi,pettääköhän surussa jokin puolustusmekanismi.Myös mieheni lähin ystävä sairastui vakavasti. Sain apua suruuni käymällä mielenterveyshoitajalla,aluksi usein, myöhemmin noin kerran kuukaudessa.Puhuminen vieraan kanssa toi uusia näkökulmia.koska omat ajatukset pyörivät samaa rataa. Toivon Sinulle voimia eteenpäin(ja muillekin ja itselleni)sillä uskon,että ajan kanssa eläminen taas helpottuu.Aika vain kuluu niin hitaasti...
- Päivikki55
Hei Pirre ja muut. Osanottoni teille jokaiselle. Täällä yksi kohtalotoveri. Mieheni kuoli äkillisesti 1v5kk sitten juuri ennen 60v päiviään. Yhdessä oltiin noin 30v. Jotenkin aika vain lipuu eteenpäin, päivä kerrallaan. Olen saanut paljon aikaan, vaikka välillä on ollut todella tuskaista. Aluksi vain yksi asia päivässä ja sekin vei kaikki energiat. Nyt olen muuttanut uuteen pienempään asuntoon ja saanut tavarat tänne, mutta nyt on iskenyt ihan valtava tyhjyyden ja turhuuden tunne. Kaikki on yhtä kaaosta, täällä kotona ja omassa päässä. Millään ei tunnu olevan mitään merkitystä, ei kukaan välitä. Jossain sisimmässäni kyllä tiedän, että minun on mentävä eteenpäin, pikkuhiljaa, tämä on nyt tätä yksinäistä puurtamista, ehkä seuraavat 30v. Myös minusta tuntuu, että olen tyhjä kuori. Menen mukaan, mutta tuntuu, että en nauti enkä saa mistään mitään. Nuoret Lesket järjestää kk-tapaamisia eri paikkakunnilla ja myös vertaistuki-viikonloppuja ja -leirejä. Kannattaa tutustua. Olen kk-tapaamisissa silloin tällöin käynyt, siellä saa puhua tai olla puhumatta, mutta siellä on kaikilla sama kohtalo taustalla. Kaunista syksyä kaikille, yritetään nauttia siitä.
- suru ja toivo
Näitä surullisia juttuja lukiessa tulee kuitenkin mieleen yksi asia. Nimittäin se että kyllä onnellisiakin avioliittoja vielä nykypäivinä on vaikka toisin luulisi kun joka tuutista tulee kuinka puolisot pettävät toisiaan erotaan tapetaan toinen toisiaan mustasukkaisuuttaan ja kaikkea muuta kamalaa. Mutta täällä huomaa kuinka sentään vielä on niitäkin pareja jotka kunnioittavat ja rakastavat toisiaan. Se tietenkin on surullisista surullisinta että liitto on sitten loppunut toisen kuolemaan. Mutta olkaa onnellisia että olette saaneet olla hyvässä suhteessa ihanan ihmisen kanssa ja se aika minkä olette yhdessä saaneet olla on ollut ihanaa ja arvokasta. Siitä pitää olla kiitollinen ja kunhan aika kuluu huomaa sen surunkin hiukan laantuvan ja saa taas jotenkin elämästä pikkuhiljaa kiinni. puhun kokemuksesta sillä menetin mieheni myös äkillisesti n. vuosi sitten hänen ollessa 59 vuotias. Ensin suru ja tuska oli ihan sietämätöntä kestää eikä vieläkään mene päivää etten häntä muistelisi mutta kaikesta huolimatta voin jo muistaa yhteisiä aikojamme ettei joka kerta tarvitse purskahtaa itkuun ja elämäkin alkaa taas pikkuhiljaa maistumaan. En tarkoita että olisin jo katselemassa uutta hänen tilalleen, niin ei todennäköisesti tule ikinä tapahtumaan, mutta muuten alkaa jo saada vähän iloa vaikka saunapäivistä tai siitä kun on saanut kotinsa siivottua ja voi istahtaa nauttimaan kupin kahvia ja katsella mitä onkaan saanut aikaan. Pienistäkin asioista voi jo saada iloa joten olen toivossa että kunhan aikaa kuluu lisää voi jo elää suht normaalisti ja vain välillä vaipua muistoihinsa. Sekin on helpottanut olemistani että melko pian hänen kuolemansa jälkeen teetin pari isoa kuvaa hänestä joissa hän on aivan arkivaatteissaan sellaisena kun hän aina oli askaroidessaan näitä puuhiaan täällä kotona. Laitoin kuvat keittiön seinälle joten hän on siinä tavallaan mukana niinkuin ennenkin minun askareitani katsellen ja aina joskus voin ohimennessäni pyyhkäistä kuvan ohi kävellessäni hänen poskeaan ja kuiskata että olet edelleen rakas. En voi muuta luvata teille rakkaat kohtaloteverit kuin että kyllä se siitä joskus helpottaa vaikka aikaa se toli vie mutta ihmisen mieli on kuitenkin rakennettu sellaiseksi että se koko ajan työstää asioita ja auttaa pääsemään eteenpäin ja ainakin omalla kohdallani voin sanoa että asiasta puhuminen on todella paljon helpottanut ettei vaan patoa kaikkea sisälleen vaan puhuu suruaan ulos. Jos ei ole ketään muuta kelle puhuisi kannattaa sitten puhua vaikka ammattiauttajalle mutta voin taata että se pikkuhiljaa helpottaa kun päästää sen suruaan ulos eikä anna sen kerääntyä mustaksi möykyksi sisälleen.
- leski
lämmin osanottoni, mieheni kuoli saman ikäisenä, olen täysin samaa mieltä kanssasi asioista ja surusta, olen toiminut samoin, minulla mieheni kuoli puoli vuotta sitten kotiin, yhteinen aika päättyi odottamatta, olen jaksanut ystävien tuella ja kiitollisuuvella yhteisestä ajasta, vaikka ei se vielä helppoa ole, hän jätti isot saappaat, kiitos ihanasta tekstistä, voin yhtyä siihen, ehkä se elämän aurinko vielä paistaa, kirkkaammin, mutta nytkin se paistaa sitä kiitollisuutta tosiaan, hän teki minusta tällaisen kun olen, aurinkoista kevättä, leski 57
- eä34
Isä kuoli marraskuussa 2010, hautajaiset joulukuussa.
Kevään valo sitten puhkaisi äidin surun, kyllä se kova oli. Äiti meni jotenkin sekaisin, jutteli yksinään, muistot tulvivat mieleen. Itkustelua kaupassa kun näki kahvikupin jossa oli sydänmen kuva, osti sen. Jne.
Nyt siitä on kulunut 6 vuotta, äiti ei edes muista isän kuolemasta.
Odottaa isää takaisin ja käy ovella katsomassa tulisiko isä kotiin. Elää niin kuin isä olisi hengissä.
Kai äiti on vieläkin shokissa.
Olivat naimisissa 59 vuotta. - Anonyymi
Olen pahoillani ja osanotto.
Itse koin saman 1,5 kk sitten, puoliso kuoi, toki sairauteen, mutta n 5 kk diagnoosista, syöpä tietenkin.
Nuoret lesket on yksi yhteisö, mihin voi olla yhteuöydesdä
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
Tyttäreni kuoli lihavuusleikkaukseen.
Miettikää kuiten 2 kertaa, ennenkuin menette lihavuusleikkaukseen.3107171Viiimeinen viesti
Sinulle neiti ristiriita vai mikä nimesi sitten ikinä onkaan. Mulle alkaa riittää tää sekoilu. Oot leikkiny mun tunteill662126- 1751817
epäonnen perjantain rikos yritys
onpa epäselvä kuva, tuolla laadullako keskustaa tarkkaillaan lego hahmotkin selvempiä151327- 1121267
Yllätyspaukku! Vappu Pimiä rikkoi vaikean rajapyykin yllättävässä bisneksessä: "Nyt hymyilyttää...!"
Wau, onnea, Vappu Pimiä, upea suoritus! PS. Pimiä tänään televisiossa, ohjelmatietojen mukaan hän on Puoli seiskassa vie81203Suomessa ei ole järkeä tarjota terveyspalveluita joka kolkassa
- Suomen väestötiheys 1.1.2022 oli 18,3 asukasta maaneliökilometriä kohden. - Uudenmaan maakunnassa asuu keskimäärin 181691200RÖTÖSHERRAT KIIKKIIN PUOLANGALLA.
Puolankalaisilla tehtävä ryhmäkanne itsensä yleintäneistä rötöstelijöista, sekä maksattaa kunnan maksama tyhmän koplan j541126Kirjoitin sinulle koska
tunnen sinua kohtaan niin paljon. Sydäntäni särkee, kun kätken ihastumisen, kaipauksen, sinua kohtaan tuntemani lämmön j411061Martina pääsee upeisiin häihin
Miltäs se tuntuu kateellisista. Anni Uusivirta on Martinan kavereita.2901009