Tehtyä ei saa tekemättömäksi, mutta asioista voi oppia. Olen nyt 30 ja oppinut paljon menneistä vuosista.
Mä olin 16 kun mun hyväpalkkaisessa työssä ollut äiti kuoli nopeasti erääseen sairauteen. Meillä oltiin kotona aina tosi nuukia. Harvoin jos koskaan sain uusia vaatteita. Äiti kuskasi mulle usein ollessani teini-iässä (jolloin ulkonäkö ja massaan kuuluminen on nuorelle niitä tärkeimpiä asioita) vanhoja siskonsa käytettyjä vaatteita mummolamme varastosta. Vaatteet olivat järkyttäviä ja kuluneita ja arvatkaa jouduinko pilkan kohteeksi koulussa.
Äitini kuoltua sain ison perinnön ja muutaman vuoden kelan lapseneläkettä tms. Rahaa oli varmasti säästössä helposti joku 100 000e. Se sijoitettiin erilaisiin rahastoihin. Osa oli pidempiaikaista ja osa lyhyempiaikaisia, mutta niistä kaikista sai tehdä nostoja tai lopettaa säästöt halutessaan ja nostaa varat käyttöön.
Tiedättekö sen ilmiön, jossa nälkäisenä tulee vedettyä lopulta ruokaa enemmän kuin jaksaa. Mulle kävi niin tuon rahan kanssa.
En oikeastaan edes surrut äitiäni, vaan hänen kuoltuaan koin olevani vapaa. Saisin pukeutua niin kuten haluaisin. Saisin pukeutua niin, että mut hyväksyttäisiin joukkoon.
Meidän suhde oli ikävä. Olin monista asioista hänelle katkera, vaikka häntä rakastinkin. Olin nälkäinen, ihan sanoinkuvaamattoman nälkäinen...nimittäin rakkaudesta ja muiden hyväksynnästä. Laitoin tästä syystä rahaa palamaan vaatteisiin ja tavaroihin. Usein kuitenkin kävi niin, etten tehnyt hankintoja harkiten, vaan ostin, koska sain siitä hetkellistä mielihyvää ja pääsin kurkottamaan haaveeseeni olla rakastettu, tyylikäs, kaunis ja hyvä muiden silmissä.
Pääsin ylioppilaskirjoitusten jälkeen opiskelemaan isoon kaupunkiin. Oli pukeuduttava paremmin, kalliimmin ja järjestettävä juhlia, jossa tarjosin kavereille ruokaa ja juomaa. Ostin tällä kaikella hyväksyntää. Niin yksinkertainen asia, mutta olen ymmärtänyt sen vasta nyt.
Ostin myös lohdutusta, piristystä suruun. Kai surin äitiä tuhlaamalla sen mitä hänestä olin saanut; perinnön.
Kun koin seurustelusuhteessa epäonnea, tartuin pankkikorttiini ja lähdin ostoksille. Muistan kerran ostaneeni viikonsisällä kolme kellista talvitakkia....jotka kuitenkin seuraavana talvena makasivat muovipussissa varastokomerossani odottaen pääsyä kirpputorille. 250e, 300e, 450e. Siellä ilman käyttöä. Olin sokea. En tiennyt mistä pitäisin, joskus ostin vain sen vuoksi, että ehkä pidän.
Aurinkolaseja 300e, 300e, 300e ja kaikki jäi käyttämättä.
Kenkiä, laukkuja, meikkejä, meikkejä ja meikkejä...koruja.
Menin jossain vaiheessa terapiaan koska mikään ei enää tuntunut miltään. En tiennyt opiskelinko oikeaa alaa, halusin työelämään, pois yliopistosta. En ollut löytänyt rakkautta. Olin riittämätön. Ja aloin nähdä kuinka hullusti elin.
Terapian ansiosta aloin nähdä kuinka hullusti elin. 100 000e se tuntui riittävän ikuisesti, mutta tilit tyhjenivät yksi toisensa jälkeen..
Aloin ottaa opintolainaa vaikka säästöjäkin oli...tuhlasin säästöjä sekä opintolainaa...
Nyt vasta 30-vuotiaana usean terapiavuoden jälkeen näen mitä olen tehnyt ja näen myös syyn. Olen ollut sokea, kaivannut hyväksyntää ja rakkautta ja tehnyt tuon kaiken vain sen takia, että olisin tarpeeksi hyvä ja rakastettavan näköinen.
Olen saanut katkaistua kierteen. Sain opintoni loppuun, valmistuin ja sain vakituisen työn. Maksan opintolainojani vielä vuoden verran, mutta sitten olen velaton. Asuntolaina tulee olemaan ainut laina jonka otan. Luottokortit lepäävät varmassa tallessa, enkä niitä käytä.
Olen ymmärtänyt, että elämässä pärjää niin pienellä. Kaupat ovat täynnä tavaraa ja vaatetta...minne ne kaikki sieltä häviää? Kaatopaikoille.
Olen oppinut, että ostan vain laatua ja harkiten. Se mitä ostan sitä pitää tarvita, oikeasti. Shoppailu-sanakin saa mut voimaan huonosti. Shoppailu edustaa mulle päätöntä tuhlaamista, josta ei jää käteen mitään.
Olen oppinut tästä matkasta paljon. Ja mikä tärkeintä, olen antanut anteeksi äidilleni.
Virheitä en saa tekemättömäksi, mutta en tee enää koskaan samoja virheitä. Tyhjä kaappi on kauniimpi kuin turhaa runsautta pursuava kaaos.
Mä olin 16 kun mun hyväpalkkaisessa työssä ollut äiti kuoli nopeasti erääseen sairauteen. Meillä oltiin kotona aina tosi nuukia. Harvoin jos koskaan sain uusia vaatteita. Äiti kuskasi mulle usein ollessani teini-iässä (jolloin ulkonäkö ja massaan kuuluminen on nuorelle niitä tärkeimpiä asioita) vanhoja siskonsa käytettyjä vaatteita mummolamme varastosta. Vaatteet olivat järkyttäviä ja kuluneita ja arvatkaa jouduinko pilkan kohteeksi koulussa.
Äitini kuoltua sain ison perinnön ja muutaman vuoden kelan lapseneläkettä tms. Rahaa oli varmasti säästössä helposti joku 100 000e. Se sijoitettiin erilaisiin rahastoihin. Osa oli pidempiaikaista ja osa lyhyempiaikaisia, mutta niistä kaikista sai tehdä nostoja tai lopettaa säästöt halutessaan ja nostaa varat käyttöön.
Tiedättekö sen ilmiön, jossa nälkäisenä tulee vedettyä lopulta ruokaa enemmän kuin jaksaa. Mulle kävi niin tuon rahan kanssa.
En oikeastaan edes surrut äitiäni, vaan hänen kuoltuaan koin olevani vapaa. Saisin pukeutua niin kuten haluaisin. Saisin pukeutua niin, että mut hyväksyttäisiin joukkoon.
Meidän suhde oli ikävä. Olin monista asioista hänelle katkera, vaikka häntä rakastinkin. Olin nälkäinen, ihan sanoinkuvaamattoman nälkäinen...nimittäin rakkaudesta ja muiden hyväksynnästä. Laitoin tästä syystä rahaa palamaan vaatteisiin ja tavaroihin. Usein kuitenkin kävi niin, etten tehnyt hankintoja harkiten, vaan ostin, koska sain siitä hetkellistä mielihyvää ja pääsin kurkottamaan haaveeseeni olla rakastettu, tyylikäs, kaunis ja hyvä muiden silmissä.
Pääsin ylioppilaskirjoitusten jälkeen opiskelemaan isoon kaupunkiin. Oli pukeuduttava paremmin, kalliimmin ja järjestettävä juhlia, jossa tarjosin kavereille ruokaa ja juomaa. Ostin tällä kaikella hyväksyntää. Niin yksinkertainen asia, mutta olen ymmärtänyt sen vasta nyt.
Ostin myös lohdutusta, piristystä suruun. Kai surin äitiä tuhlaamalla sen mitä hänestä olin saanut; perinnön.
Kun koin seurustelusuhteessa epäonnea, tartuin pankkikorttiini ja lähdin ostoksille. Muistan kerran ostaneeni viikonsisällä kolme kellista talvitakkia....jotka kuitenkin seuraavana talvena makasivat muovipussissa varastokomerossani odottaen pääsyä kirpputorille. 250e, 300e, 450e. Siellä ilman käyttöä. Olin sokea. En tiennyt mistä pitäisin, joskus ostin vain sen vuoksi, että ehkä pidän.
Aurinkolaseja 300e, 300e, 300e ja kaikki jäi käyttämättä.
Kenkiä, laukkuja, meikkejä, meikkejä ja meikkejä...koruja.
Menin jossain vaiheessa terapiaan koska mikään ei enää tuntunut miltään. En tiennyt opiskelinko oikeaa alaa, halusin työelämään, pois yliopistosta. En ollut löytänyt rakkautta. Olin riittämätön. Ja aloin nähdä kuinka hullusti elin.
Terapian ansiosta aloin nähdä kuinka hullusti elin. 100 000e se tuntui riittävän ikuisesti, mutta tilit tyhjenivät yksi toisensa jälkeen..
Aloin ottaa opintolainaa vaikka säästöjäkin oli...tuhlasin säästöjä sekä opintolainaa...
Nyt vasta 30-vuotiaana usean terapiavuoden jälkeen näen mitä olen tehnyt ja näen myös syyn. Olen ollut sokea, kaivannut hyväksyntää ja rakkautta ja tehnyt tuon kaiken vain sen takia, että olisin tarpeeksi hyvä ja rakastettavan näköinen.
Olen saanut katkaistua kierteen. Sain opintoni loppuun, valmistuin ja sain vakituisen työn. Maksan opintolainojani vielä vuoden verran, mutta sitten olen velaton. Asuntolaina tulee olemaan ainut laina jonka otan. Luottokortit lepäävät varmassa tallessa, enkä niitä käytä.
Olen ymmärtänyt, että elämässä pärjää niin pienellä. Kaupat ovat täynnä tavaraa ja vaatetta...minne ne kaikki sieltä häviää? Kaatopaikoille.
Olen oppinut, että ostan vain laatua ja harkiten. Se mitä ostan sitä pitää tarvita, oikeasti. Shoppailu-sanakin saa mut voimaan huonosti. Shoppailu edustaa mulle päätöntä tuhlaamista, josta ei jää käteen mitään.
Olen oppinut tästä matkasta paljon. Ja mikä tärkeintä, olen antanut anteeksi äidilleni.
Virheitä en saa tekemättömäksi, mutta en tee enää koskaan samoja virheitä. Tyhjä kaappi on kauniimpi kuin turhaa runsautta pursuava kaaos.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.