Tapahtui viime kesänä vieraillessani läheiseni
haudalla, että kaatosade yllätti sunnuntai-iltapäivän.
Juoksin suojaan hautausmaalla olevan siunauskappelin oven edessä olevan lipan alle.
Muut ihmiset näyttivät kiirehtivän autoilleen
mutta minä olin liikkeellä polkupyörällä.
Siinä seisoin vettä valuen yksikseni, kunnes
kappelin ovi avautui ja tummapukuinen mies astui
ovesta ojentaen kätensä sanoen surunvalittelunsa.
Hämmästyneenä änkytin, että läheiseni kuoli jo
parikymmentä vuotta sitten,
jolloin kirkonpalvelijaksi osottautunut mies kertoi siunaustilaisuuden alkavan juuri tällä
minuutilla ja hän odotteli hautajaisvieraita.
Samassa pappi astui sisältä portaalle ojentaen
myös kätensä minulle, mutta nyt edellisestä virheestä viisastuneena
kirkonpalvelija varovaisesti keskeytti papin ja sanoi minun olevan vain ohikulkija,
joka haki suojaa ukkoskuurolta.
Siinä ihmettelimme luonnonnäytelmää salamointia
ja kaatosadetta.
Pappi palvelijoineen odotti hautajaisvieraita,
joita ei alkanut kuulua ja minä tunsin iteseni
uitetuksi koiraksi.
Nykyaikana yhteydensaanti on kätevää puhelimella ja niinpä
kirkonpalvelija soitti useampaan numeroon,
mitkä tiesi olevan vainajan omaisia.
Kukaan ei vastannut...aika kului...
Pappi sanoi siunauksen haudalla tapahtuvan heti
sateen helpotettua aivan kuten oli suunniteltu.
Hän puheli kaikenlaista ihmisen yksinäisyydestä.
Sade alkoi vihdoinkin helpottaa ja aurinko pilkisteli pilvien takaa
saaden hautausmaan näyttämään kauniilta ja raikkaalta.
Pappi seurueineen lähti siunaamaan yksinäistä
lähtijää. Kuulin hänen sanovan: lopuksi luen
Herran siunauksen ja laulamme Oi Herra, jos mä
matkamies maan.....
Minä kävelin verkkaisesti pyörälleni
ajatusten velloessa ----
haudalla, että kaatosade yllätti sunnuntai-iltapäivän.
Juoksin suojaan hautausmaalla olevan siunauskappelin oven edessä olevan lipan alle.
Muut ihmiset näyttivät kiirehtivän autoilleen
mutta minä olin liikkeellä polkupyörällä.
Siinä seisoin vettä valuen yksikseni, kunnes
kappelin ovi avautui ja tummapukuinen mies astui
ovesta ojentaen kätensä sanoen surunvalittelunsa.
Hämmästyneenä änkytin, että läheiseni kuoli jo
parikymmentä vuotta sitten,
jolloin kirkonpalvelijaksi osottautunut mies kertoi siunaustilaisuuden alkavan juuri tällä
minuutilla ja hän odotteli hautajaisvieraita.
Samassa pappi astui sisältä portaalle ojentaen
myös kätensä minulle, mutta nyt edellisestä virheestä viisastuneena
kirkonpalvelija varovaisesti keskeytti papin ja sanoi minun olevan vain ohikulkija,
joka haki suojaa ukkoskuurolta.
Siinä ihmettelimme luonnonnäytelmää salamointia
ja kaatosadetta.
Pappi palvelijoineen odotti hautajaisvieraita,
joita ei alkanut kuulua ja minä tunsin iteseni
uitetuksi koiraksi.
Nykyaikana yhteydensaanti on kätevää puhelimella ja niinpä
kirkonpalvelija soitti useampaan numeroon,
mitkä tiesi olevan vainajan omaisia.
Kukaan ei vastannut...aika kului...
Pappi sanoi siunauksen haudalla tapahtuvan heti
sateen helpotettua aivan kuten oli suunniteltu.
Hän puheli kaikenlaista ihmisen yksinäisyydestä.
Sade alkoi vihdoinkin helpottaa ja aurinko pilkisteli pilvien takaa
saaden hautausmaan näyttämään kauniilta ja raikkaalta.
Pappi seurueineen lähti siunaamaan yksinäistä
lähtijää. Kuulin hänen sanovan: lopuksi luen
Herran siunauksen ja laulamme Oi Herra, jos mä
matkamies maan.....
Minä kävelin verkkaisesti pyörälleni
ajatusten velloessa ----
Vastaukset 8
Vanhimmat
Sellainen alkaa olla valitettavan yleistä meidän, siirtolaisten, keskuudessa.
Oikein pysähdyin ja eläydyin, isoäiti** hienoon, hienoon episodiin, jonka taitavasti kirjoitit. Pieni taideteos, hetki elävästä elämästä kuoleman äärellä - ja sateen, ja unohtamisen. Näin mielessäni kirkon, tuulenpuuskan lehvistöissä, kirkonpalvelijan, polkupyöräsi...
Tällaisten kertomusten tähden kannattaa sivuilla käydä!
isoäiti, miellyttävä yllätys muunlaisten, parjaavien kirjoitusten joukossa.
Oli todella ilo lukea kaunista, herkkää ja koskettavaa tekstiä, se oli kuin tuulahduds toisesta maailmasta.
kaunis tarina.
kauniit tarinat vaan riidat ja repimiset.
Kiitos kuitenkin kauniista kirjoituksesta
ainakin minä pidän niistä
Elävästi kerrottu tapahtuma. Tunnelma aivan
käsinkosketeltavissa.
Hienoa tarinointia!
Sanotaan, että koskaan ei ole liian myöhäistä kiittää, siispä kiitos, että kerroit tapahtumasta, isoäiti**.
Kuvaamasi ja kokemasi hetki alkaa valitettavasti olla tavallista, ainakin meidän siirtolaisten keskuudessa.
Ex-mieheni, joka oli urkuri, kertoi monta kertaa juuri tällaisista tilaisuuksista, jolloin läsnä oli ainoastaan kirkon edustajat, kun yksinäistä lähtijää saateltiin.
Kerran oli tällainen yksinäinen lähtijä suomalainen, koditon mies, katujen asukki. Mieheni oli kätkenyt improvisointiinsa "Mustalainen", joka ei ehkä kirkkomusiikiksi noteerata mutta sillä hetkellä ainoa oikea...ja ainakin hän soitti sen sydämellä.