(Tämä on lapsuuteni sarjakuvahahmojen pohjalta tehty kertomus, jota pyydän anteeksi Walt Disneyltä, sekä kumppaneilta tarkoitus ei ole kopioida vaan paljastaa näkemykseni hahmoista sekä tehdä taidetta! Tämä on kokeellinen tarina; se ei vie suolistotarinoiden valta-asemaa!)
MacAnkan klaaninviimeinen jälkeläinen katsoi omaisuuttaan; hänen silmänsä olivat murheenmurtamat... "Perillistä ei ole!", hänen ajatuksensa huusivat "Aku on typerys ja pojat hyväuskoisia hölmöjä, jotka eivät uskalla tehdä muuta kuin leikkiä sääntöjen mukaan."
Murheellisena hän astui rahojensa sekaan ja kieri niiden yläpuolella kunnes lopulta idea iski häneen kuin salama kirkkaalta taivaalta; tilannetta täytyy helpottaa niin että jopa Aku tai pojat pystyisivät pitämään omaisuuden koossa!
Tarvittiin suunnitelma, mutta sen toteuttamiseen ei "sudenpennuista" ja muista nössöistä ollut vaan nüt tarvittiin tekoja, Pellellä on liian korkea moraali, joten hänkään ei käynyt, mutta silloin muistin pormetarimme Pösön. Ja sen että Ankkalinnan poliisivoimat nauttivat minun maksamiani valtavia veroja!
Mikä oli ensimmäinen askel omaisuuteni turvaamiseen, siinä päätin ottaa kaupungin hallintaan ja murhata kilpakumppanini Kroisoksen... Mutta jokin ei tuntunut oikealta; olen aina väittänyt tienanneeni omaisuuteni rehellisillä keinoilla toisin kuin Kulta Into-Pii ja muut rosvot! Siitä olin ollut aina ylpeä! Mutta miksi? Mitä tekisin omaisuudellani kuolemansylissä vuoteellani maatessa?
Silloin katsoin ensilanttiani... Olisiko tämä kaiken alku ja loppu? Kumpaa rakastan enemmän rahaa vai lähimmäisiäni? Tosin olisi ystävällinen teko murhauttaa vihamiehensä antaakseen sukulaisilleen helpomman ja stressittömämmän elämän...
Poliisivoimat olivat riippuvaisia minusta, mutten voinut tuhota tehtävääni hätiköinnillä, joten päätin ottaa yhteyttä rahasäiliöni ulkopuolella oleskelleeseen karhuveljeen; hän oli pukeutunut tupakoivaksi kiinalaismieheksi, mutta tunnistin hänet naamiostaan; typerykset eivät koskaan opi!
Karhukoplalainen otti sikarin suustaan ja puhalsi savua, silloin kerroin hänelle tajunneeni valeasun ensisilmäyksellä... Säikähtäneenä rosvo huomautti minulle että hän ei ole varastanut mitään. "Vielä..."
"Ei väliä, tarvitsen apuanne murhauttamaan Pennosen...", totesin lyhtypylvään valossa.
"Murha!?!"
"Kyllä... Ettekö te muuta osaa kuin nähjätä rahasäiliön kimpussa?"
"Mitä saamme palkkioksi."
"Miljoonan... Vasta kun Pennonen on kuollut... Ette saa mitään niinkauan kuin hän elää, capish? Älkää ottako yhteyttä minuun ennenkuin...", sanoin [vetäessäni käteni kaulani edessä merkkinä mestauksesta]
Karhukoplalainen juoksi oitis pakoon vanhalle asuntovaunulleen ja silloin minä erkanin toiseen suuntaan säiliölleni; muutamaan päivään en kuullut heistä mitään, mutta asia painoi yhä mieltäni taukoamatta... Perilliseni ei selviä tästä aallokosta, pakko helpottaa kilpailua.
Yhtäkkiä kuulin että Pennonen ammuttiin hänen pitäessään puhetta puistolla olevalla puhujanlavalla, mutta hän päätyi ainoastaan sairaalaan ja ampuja on pidätetty... Lisää ihmeitä seurasi siitä että jokaisen Miljardööriklubin (Kapitalistikerho :O) jäsenen tuli saapua sairaalaan suremaan tapahtunutta.
Sitä ennen idänkaivokseltani toimitettiin poloniumia, jonka otin mukaani; Pennonen ei tiennyt minun olevan syyllinen hänen kohtaloonsa, koska hän piti minua kunnianmiehenä siinä määrin. Jäin hänen seurakseen viimeisenä vieraana ja silloin asetin hyvästellessäni poloniumin valaisimen päälle, josta aine höyrystyi vähitellen huoneen ilmatilaan.
Huomenna Pennonen löytyi tukehtuneena; "kuolinsyy tuntematon"... Onnittelin itseäni, kunnes kuulin pormestarin ottaneen omaisuuden valtion käyttöön, josta alkoi "rikollisuuden vastainen sota" osana Pösön vaalikampanjaa, sekä valtava tieverkoston uudistaminen saaduilla varoilla.
Pösö oli mahdollinen uhka hankkeilleni, mutta en pystyisi tappamaan häntä vaan minun pitäisi alistaa hänet palvelijaksi, koska kaupunki ei voisi menettää kahta tärkeintä miestään noin lyhyessä ajassa.
(Jatkuu mahdollisesti. Onko minusta käsikirjoittajaksi? :D)
MacAnkan klaaninviimeinen jälkeläinen katsoi omaisuuttaan; hänen silmänsä olivat murheenmurtamat... "Perillistä ei ole!", hänen ajatuksensa huusivat "Aku on typerys ja pojat hyväuskoisia hölmöjä, jotka eivät uskalla tehdä muuta kuin leikkiä sääntöjen mukaan."
Murheellisena hän astui rahojensa sekaan ja kieri niiden yläpuolella kunnes lopulta idea iski häneen kuin salama kirkkaalta taivaalta; tilannetta täytyy helpottaa niin että jopa Aku tai pojat pystyisivät pitämään omaisuuden koossa!
Tarvittiin suunnitelma, mutta sen toteuttamiseen ei "sudenpennuista" ja muista nössöistä ollut vaan nüt tarvittiin tekoja, Pellellä on liian korkea moraali, joten hänkään ei käynyt, mutta silloin muistin pormetarimme Pösön. Ja sen että Ankkalinnan poliisivoimat nauttivat minun maksamiani valtavia veroja!
Mikä oli ensimmäinen askel omaisuuteni turvaamiseen, siinä päätin ottaa kaupungin hallintaan ja murhata kilpakumppanini Kroisoksen... Mutta jokin ei tuntunut oikealta; olen aina väittänyt tienanneeni omaisuuteni rehellisillä keinoilla toisin kuin Kulta Into-Pii ja muut rosvot! Siitä olin ollut aina ylpeä! Mutta miksi? Mitä tekisin omaisuudellani kuolemansylissä vuoteellani maatessa?
Silloin katsoin ensilanttiani... Olisiko tämä kaiken alku ja loppu? Kumpaa rakastan enemmän rahaa vai lähimmäisiäni? Tosin olisi ystävällinen teko murhauttaa vihamiehensä antaakseen sukulaisilleen helpomman ja stressittömämmän elämän...
Poliisivoimat olivat riippuvaisia minusta, mutten voinut tuhota tehtävääni hätiköinnillä, joten päätin ottaa yhteyttä rahasäiliöni ulkopuolella oleskelleeseen karhuveljeen; hän oli pukeutunut tupakoivaksi kiinalaismieheksi, mutta tunnistin hänet naamiostaan; typerykset eivät koskaan opi!
Karhukoplalainen otti sikarin suustaan ja puhalsi savua, silloin kerroin hänelle tajunneeni valeasun ensisilmäyksellä... Säikähtäneenä rosvo huomautti minulle että hän ei ole varastanut mitään. "Vielä..."
"Ei väliä, tarvitsen apuanne murhauttamaan Pennosen...", totesin lyhtypylvään valossa.
"Murha!?!"
"Kyllä... Ettekö te muuta osaa kuin nähjätä rahasäiliön kimpussa?"
"Mitä saamme palkkioksi."
"Miljoonan... Vasta kun Pennonen on kuollut... Ette saa mitään niinkauan kuin hän elää, capish? Älkää ottako yhteyttä minuun ennenkuin...", sanoin [vetäessäni käteni kaulani edessä merkkinä mestauksesta]
Karhukoplalainen juoksi oitis pakoon vanhalle asuntovaunulleen ja silloin minä erkanin toiseen suuntaan säiliölleni; muutamaan päivään en kuullut heistä mitään, mutta asia painoi yhä mieltäni taukoamatta... Perilliseni ei selviä tästä aallokosta, pakko helpottaa kilpailua.
Yhtäkkiä kuulin että Pennonen ammuttiin hänen pitäessään puhetta puistolla olevalla puhujanlavalla, mutta hän päätyi ainoastaan sairaalaan ja ampuja on pidätetty... Lisää ihmeitä seurasi siitä että jokaisen Miljardööriklubin (Kapitalistikerho :O) jäsenen tuli saapua sairaalaan suremaan tapahtunutta.
Sitä ennen idänkaivokseltani toimitettiin poloniumia, jonka otin mukaani; Pennonen ei tiennyt minun olevan syyllinen hänen kohtaloonsa, koska hän piti minua kunnianmiehenä siinä määrin. Jäin hänen seurakseen viimeisenä vieraana ja silloin asetin hyvästellessäni poloniumin valaisimen päälle, josta aine höyrystyi vähitellen huoneen ilmatilaan.
Huomenna Pennonen löytyi tukehtuneena; "kuolinsyy tuntematon"... Onnittelin itseäni, kunnes kuulin pormestarin ottaneen omaisuuden valtion käyttöön, josta alkoi "rikollisuuden vastainen sota" osana Pösön vaalikampanjaa, sekä valtava tieverkoston uudistaminen saaduilla varoilla.
Pösö oli mahdollinen uhka hankkeilleni, mutta en pystyisi tappamaan häntä vaan minun pitäisi alistaa hänet palvelijaksi, koska kaupunki ei voisi menettää kahta tärkeintä miestään noin lyhyessä ajassa.
(Jatkuu mahdollisesti. Onko minusta käsikirjoittajaksi? :D)
Vastaukset 15
Vanhimmat
Tuskin näitä murhajuttuja voisi lehteen laittaa, mutta tänne ne käyvät kyllä.
För helvete! Lapsille pitää kaikki olla valmiiksi pureskeltua... Tuleeko pahat housuun jos vähän lukee jotain jännempää materiaalia? Laittakoon silmät kiinni jos pelottaa!
Ajattele millaisia suolistotarinat olisivat jos niistä tehtäisiin julkaisukelpoinen kirja; tarinoissani on aina testosteronin hajuista toimintaa ja naisia kiihottavaa tuoretta hikeä, sekä urhoollisuutta ja eettisiä kysymyksiä ("rakastanko enemmän rahaa vai lähimmäisiäni?"), jotka saavat lapsen kysymään mikä on oikein ja mikä väärin. Eli tarinani ovat moraalinkehityksen kannalta välttämättömiä!
Jos ryhtyisin kirjailijaksi kaupoissa olisi aina bestsellereinä tekemiäni toimintakertomuksia.
Lapset tarvitsevatkin nyrskytystä kehittyäkseen tasapainoisiksi aikuisiksi, joo.
Suolistotarinoista tehty kirja... XD Niitä olisi hauska lukea äikäntunnille..
Hyvä tarina. Aluksi häiritsi lukea Aku-tarinaa muuna kuin sarjakuvana (eli kynä käteen ja piirtämään! XD)... Juoni on mielikuvituksellisempi, kuin niillä piirtäjillä, jotka piirtävät tarinoita aiheesta "Pojat koittavat lintsata koulusta ja Aku koittaa estää heitä" -tarinoita...
"Murhauttamaan" Murhaamaan* T. Kielioppi Nasse.
Ja Roopen tunteellista puolta ei näy missään kohdin tarinaa, vaan kuvaat Roopen sydämmettömänä murhaajan. Siitä miinus, muuten ehkä toimiva idea.
Lähdetään liikkeelle siitä että hän rakastaa rahaa, josta johtuen tunteet saavat painua helvetteen! Sekä mikä on tärkeämpää kuin turvata bisnesimperiuminsa selviytyminen?
Oletko lukenut Don Rosan ankka-tarinoita? Jos et, ei sinua voi sitten tuosta virheestä syyttää...
Don Rosan tarinat ainoat oikeat teoriat!
Olen lukenut, mutta en silti näe häntä tunteellisena, Kultu Kimallus ei mielestäni ole merkittävä henkilö, eikä rakkaus muihin mitenkään liity Pennoseen, sekä vastaargumenttinä Roope poltti nuorena afrikkalaisten savimajan ja vanhoissa tarinoissa uhkaili Akua melkein hukuttamalla tämän ja vanhat-Mikit käyttivät väkivaltaa taistellessaan rikollisia vastaan; siinä on realistisempi kuvaus!
Ei Roope kehittyisi ollenkaan hahmona, jos hän olisi ainiaan kovasydämminen kitupiikki, joka välittää vain rahasta. Ei Akuakaan olisi kiva seurata, jos hän olisi pelkästään riippumatossa makoileva onneton laiskiainen. Kun hahmo kehittyy, kehittyy tunteitakin vähitellen. Ei Roope ole enään se silinterihattupäinen tyypillinen kitupiikki, joka hän aikoinaan oli. Roope on paljon muutakin! Ei ole valmista hahmoa, jolla ei ole minkäänlaisia tunteita! (Tietty, jos tunteettomuus on osa hahmon persoonaa, niin on vähän eriasia. Nämä vain näitä harvoja poikkeuksia)
Kirjoitat jotain noin syvällistä ja sitten toiseen ketjuun höpötät Ylilaudasta.
Ihmiset ovat sitten outoja!
Tarinani juonenkannalta on välttämätöntä saada häneltä pois kilpailunhalu, sen vuoksi kuvaan hänet erittäin vanhana melkein kuolleena ukkona... Mutta ymmärrän asiasi, sen vuoksi en olekaan sarjakuvapiirtäjä vaan suolistokirjailija :D Tarkoitukseni oli laittaa aloitukseen pieniä viittauksia tunteisiin, mutta lopulta pelko omaisuudenmenetyksestä voitti tunteet...
(En tosin tiedä olivatko viittaukset tarpeeksi selkeitä; "Kumpaa rakastan enemmän rahaa vai lähimmäisiäni? Tosin olisi ystävällinen teko murhauttaa vihamiehensä antaakseen sukulaisilleen helpomman ja stressittömämmän elämän" ja 5000 merkin rajan vuoksi joudun karsimaan rakastamiani yksityiskohtia pois, joten suurinosa pitää lukijan tajuta itse... Helvetes merkkiraja!)
Se savimajojen poltto minullakin tuli mieleen, mutta Roope rakastaa myös seikkailua ja muuta, mutta yleensä sitten jotenkin välillä "unohtaa" sen, joten tarina on kyllä mahdollinen. Lisäksi rakkaus (jos sitä on) Kultuun voi aiheuttaa katkeruutta, joten...