Olen jo pidemmän aikaa työstänyt erästä novelliani kirjaksi, haaveena olisi julkaista kokonainen kirja joskus, kirja joka kertoo nykyajan nuorista ja heidän ongelmistaan. Kirjan päähenkilönä on nuori miehenalku, joka painii aikuisiän kynnyksellä erilaisten ongelmien kanssa. Kirja seuraa miehen elämää, halki hankalien vaiheiden. Toivoisin nyt teidän mielipidettä käsikirjoitukseni alusta, tämä olisi siis kirjan alku. Suunnittelen kirjaa nuorille, joten siksi tekstikin on "nuorten kieltä", kirjakielellä sama ei välttämättä toimisi. Olisi kiva jos jaksaisitte lukea tämän pätkän ja kommentoida, jos halua riittää, niin enemmänkin luettavaa saa. Kaipaan rakentavaa kritiikkiä, niin hyvässä kuin pahassakin.
"Se oli yksi niistä tavallisista, tappavan tylsistä iltapäivistä. Juuri sellainen syksyinen, harmaa iltapäivä, jolloin jengi jää mieluummin kotiin elektroniikkalaitteidensa ääreen, kuin raahautuu kaupungille pyörimään. Mä kuitenkin satuin istumaan
mäkkärin nurkkapöydässä, tuijottelemassa pöydälle jääneitä salaatinpalasia ja juomassa jo lämmennyttä banaani pirtelöäni. Kaikki oli menossa suoraan päin helvettiä ja pahinta kaikessa oli se, ettei mulla ollut hajuakaan kuinka estää se.
Tunne oli vähän samanlainen, kuin jos istuisit valtavan rekan ratissa ja olet menettänyt auton hallinnan täysin, jarrut ei toimi ja vaikka miten hypit polkimilla ja väännät rattia, syöksy kohti kuolemaa jatkuu.
Mikä sitten veti nuoren kundin mielen näin mustaksi, sitä ei aiheuttanut tyttöystävä
joka karkasi toisen miehen matkaan, eivät vanhemmat jotka päättivät lopettaa
kulissiavioliittonsa, eikä varsinkaan isoveli, joka päätti tunkea pikkubroidin ahtaaseen
opiskelijakämppään asumaan. Sen aiheutti syvä ja suuri huoli itselleen rakkaasta ystävästä, maailman parhaasta kundista, sielunveljestä johon oli jo vaippaikäisenä tutustunut. Me oltiin aina tultu toimeen keskenämme, aina oltiin keksitty yhdessä jotain rajua tekemistä ja läppää lenti puolin ja toisin. Jo sellasina vaahtosammuttimen kokoisina leikittiin hiekkalaatikolla yhdessä, koulussa ystävyys syveni ja yläasteen jälkeen sitä vasta ymmärsi, että toinen on enemmänkin kun vaan "frendi joka on aina siinä kun tarvitaan". Silloin sitä tajusi, että toinen on kultaakin kalliimpi ystävä.
Me puhuttiin kaikesta, harrastettiin yhdessä, jahdattiin naisia yhdessä.. Se oli elämää ja sitten se hyvä ystävä meni sotkeutumaan huumeisiin. Vaikka media miten varottaa ja tiedottaa, niin joidenkin päähän se ei koskaan mene, sillä hetkellä kun tartut jointtiin, alat kaivaa omaa hautaasi. Ja ehkäpä jo muutaman vuoden päästä sun vanhempasi, jotka sun oli tarkoitus saattaa hautaan, kaiverruttavat sun nimesi hautakiveen. Ja kaikkein pahinta on, ettei sitä sillon edes ite jaksa välittää koko asiasta.
Mä olin miettinyt pääni puhki, kuinka katkaista se kuoleman lonkero, joka
hitaasti mutta varmasti kiertäytyi frendini ympärille. Mutta jos omakin elämä on sekaisin, niin kuinka sitten voisi auttaa toista.
Syvennyin takaisin pirtelööni, puhalsin pillillä useita kuplia pirtelön pintaan, yhä uudestaan ja uudestaan. Mä olin sisäisesti niin rikki, niin väsynyt ja niin vihainen itelleni, kun mulla ei ollut voimia kiskoa mun frendiä takaisin elämään.
-"Moi", henkäisi joku kimma mun korvaan, mutta mä en jaksanut nostaa päätäni,
en jaksanut katsoa sen tyhjiin silmiin, ei se ymmärtäisi, aivoton kana.
-"Mikä sulla on, ootko vieläkin vihanen? Hei, mähän jo selitin kaiken".. Mä suljin korvani kaikelta siltä, mua ei kiinnostanut, mä en välittänyt.
Nainen kumartu mun puoleen, sen pitkät vaaleat hiukset sipaisivat mun poskea, se hymyili ja sen pienet kädet hakeutuivat olkapäilleni:
-"Onko sulla jokin hätänä? Voinko mä kenties auttaa?" se supatti.
Mä pomppasin ylös pöydästä. Pirtelön loppu kaatui ja valui pöydältä lattialle, josta
joku onneton sen saisi siivota. Mutta mä tuskin huomasin mitä ympärilläni tapahtui, mä tuijotin tuota naista, tai ainakin joskus olin ajatellut, että se olisi nainen, pelkkä pentu se oli, samanlainen kuin kaikki muutkin. Mitä mä olin nähnyt siinä, se ei ollut mitään. Ulkoisesti ehkä enkeli, mutta sisältä tyhjä ja kylmä. Ihan kuin pilaantunut kananmuna, ohut kuori joka peittää kaiken ja hämää hetken, mutta myös murtuu helposti ja paljastaa karun ja mädän totuuden.
-"Mee helvettiin!" mä huusin "Ja elä enää koskaan tuu mun luo".
Sen vetiset, tyhjät silmät tuijotti muhun, ymmärtämättä mitään.
Mä juoksin pois, muhun sattui, muhun sattui niin kovasti.."
"Se oli yksi niistä tavallisista, tappavan tylsistä iltapäivistä. Juuri sellainen syksyinen, harmaa iltapäivä, jolloin jengi jää mieluummin kotiin elektroniikkalaitteidensa ääreen, kuin raahautuu kaupungille pyörimään. Mä kuitenkin satuin istumaan
mäkkärin nurkkapöydässä, tuijottelemassa pöydälle jääneitä salaatinpalasia ja juomassa jo lämmennyttä banaani pirtelöäni. Kaikki oli menossa suoraan päin helvettiä ja pahinta kaikessa oli se, ettei mulla ollut hajuakaan kuinka estää se.
Tunne oli vähän samanlainen, kuin jos istuisit valtavan rekan ratissa ja olet menettänyt auton hallinnan täysin, jarrut ei toimi ja vaikka miten hypit polkimilla ja väännät rattia, syöksy kohti kuolemaa jatkuu.
Mikä sitten veti nuoren kundin mielen näin mustaksi, sitä ei aiheuttanut tyttöystävä
joka karkasi toisen miehen matkaan, eivät vanhemmat jotka päättivät lopettaa
kulissiavioliittonsa, eikä varsinkaan isoveli, joka päätti tunkea pikkubroidin ahtaaseen
opiskelijakämppään asumaan. Sen aiheutti syvä ja suuri huoli itselleen rakkaasta ystävästä, maailman parhaasta kundista, sielunveljestä johon oli jo vaippaikäisenä tutustunut. Me oltiin aina tultu toimeen keskenämme, aina oltiin keksitty yhdessä jotain rajua tekemistä ja läppää lenti puolin ja toisin. Jo sellasina vaahtosammuttimen kokoisina leikittiin hiekkalaatikolla yhdessä, koulussa ystävyys syveni ja yläasteen jälkeen sitä vasta ymmärsi, että toinen on enemmänkin kun vaan "frendi joka on aina siinä kun tarvitaan". Silloin sitä tajusi, että toinen on kultaakin kalliimpi ystävä.
Me puhuttiin kaikesta, harrastettiin yhdessä, jahdattiin naisia yhdessä.. Se oli elämää ja sitten se hyvä ystävä meni sotkeutumaan huumeisiin. Vaikka media miten varottaa ja tiedottaa, niin joidenkin päähän se ei koskaan mene, sillä hetkellä kun tartut jointtiin, alat kaivaa omaa hautaasi. Ja ehkäpä jo muutaman vuoden päästä sun vanhempasi, jotka sun oli tarkoitus saattaa hautaan, kaiverruttavat sun nimesi hautakiveen. Ja kaikkein pahinta on, ettei sitä sillon edes ite jaksa välittää koko asiasta.
Mä olin miettinyt pääni puhki, kuinka katkaista se kuoleman lonkero, joka
hitaasti mutta varmasti kiertäytyi frendini ympärille. Mutta jos omakin elämä on sekaisin, niin kuinka sitten voisi auttaa toista.
Syvennyin takaisin pirtelööni, puhalsin pillillä useita kuplia pirtelön pintaan, yhä uudestaan ja uudestaan. Mä olin sisäisesti niin rikki, niin väsynyt ja niin vihainen itelleni, kun mulla ei ollut voimia kiskoa mun frendiä takaisin elämään.
-"Moi", henkäisi joku kimma mun korvaan, mutta mä en jaksanut nostaa päätäni,
en jaksanut katsoa sen tyhjiin silmiin, ei se ymmärtäisi, aivoton kana.
-"Mikä sulla on, ootko vieläkin vihanen? Hei, mähän jo selitin kaiken".. Mä suljin korvani kaikelta siltä, mua ei kiinnostanut, mä en välittänyt.
Nainen kumartu mun puoleen, sen pitkät vaaleat hiukset sipaisivat mun poskea, se hymyili ja sen pienet kädet hakeutuivat olkapäilleni:
-"Onko sulla jokin hätänä? Voinko mä kenties auttaa?" se supatti.
Mä pomppasin ylös pöydästä. Pirtelön loppu kaatui ja valui pöydältä lattialle, josta
joku onneton sen saisi siivota. Mutta mä tuskin huomasin mitä ympärilläni tapahtui, mä tuijotin tuota naista, tai ainakin joskus olin ajatellut, että se olisi nainen, pelkkä pentu se oli, samanlainen kuin kaikki muutkin. Mitä mä olin nähnyt siinä, se ei ollut mitään. Ulkoisesti ehkä enkeli, mutta sisältä tyhjä ja kylmä. Ihan kuin pilaantunut kananmuna, ohut kuori joka peittää kaiken ja hämää hetken, mutta myös murtuu helposti ja paljastaa karun ja mädän totuuden.
-"Mee helvettiin!" mä huusin "Ja elä enää koskaan tuu mun luo".
Sen vetiset, tyhjät silmät tuijotti muhun, ymmärtämättä mitään.
Mä juoksin pois, muhun sattui, muhun sattui niin kovasti.."
Vastaukset 4
Vanhimmat
Jatka samaan malliin.
Minkäs nimen aiot sille kirjallesi antaa?
alku on ainakin sellainen, etten lukisi kirjaa loppuun asti. Tuo aloituslause on nähty ja kuultu miljoona kertaa, eikä se innosta!
Teksti on sujuvaa ja päähenkilön ajatukset ja maailma uskottavia.
Jaksoin lukea, vaikkei nuorten kirjallisuus yleensä kiinnostakaan.
Jotain lukijana voisin toivoa - ronskimpaa kielenkäyttöä (värvää joku nuori nauhoittamaan jengin juttuja, niin siitä voisi kopsata nykyajan slangin. Puhuuko ne nykyajan nuoret elektroniikkalaitteista? Onnea tulevalle kirjalle.