Välillä vakavaa asiaa...
Mitä jos tapaisit aivan upean ihmisen, joka tuntuisi olevan se oikea sielunkumppani. Juttu luistaa, seksikin on aivan huippua, olette vastarakastuneita onnenne kukkuloilla. Koko ajan kuitenkin olet kiinnittänyt huomiota siihen, että kumppanisi on välillä mietteissään ja tuntuu kun haluaisi kertoa jotain.
Vihdoin hän saa kerrottua olevansa kuolemansairas ja että aikaa olisi enää viikkoja tai kuukausia. Mitä teet tai miten reagoit? Edessä on rankat ajat kenties saattohoidossa, paljon kipua ja vahvoja lääkkeitä. Ja lopulta kuolema.
Jäätkö hänen tueksi vai lähdetkö juuri alkaneesta suhteesta?
Itse tiedän tapauksen, jossa mies lähti, kun sai tietää naisen rintasyövästä. Nainen oli siis sairastanut jo aiemmin ja sai terveen paperit, tapasi ihanan miehen ja yllättäen syöpä uusiutui eikä mitään ollut enää tehtävissä. He olivat tunteneet vajaa pari kuukautta.
Mietin tätä tapausta ristiriitaisin tuntein. Toisaalta ymmärrän miestä, mutta itse en pystyisi jättämään toista siinä tilanteessa...
Kunnes kuolema erottaa...
39
233
Vastaukset
- Näin on marjat
Se oli varmaan sellainen jännämies.
Kunnon mies kuten palstan AT-mies ei jättäisi. - näin päin
Mies, johon olin tutustumassa, sai kuulla sairaudestaan. Olisin halunnut jatkaa mutta mies ei halunnut.
- ujo atm40
En todellakaan jättäisi vaan olisin tukena loppuun asti.
Tuskinpa siinä mistään sielunkumppanuudesta on kysymys, jos pystyy toisen jättämään tuollaisessa tilanteessa. En nyt tietenkään itse ole tuollaisessa tilanteessa ollut, mutta luulisin, että minun olisi vaikeaa jättää noin kauheaan tilanteeseen joutunutta ihmistä ylipäätään, vaikka en hänestä parisuhdekumppanina niin välittäisikään, saati sitten silloin jos olisin oikeasti rakastunut ko. ihmiseen.
- 16+7
Ihmisen reaktiot ovat yllättäviä. Mieheni lyhyen ja rankan sairauden aikana tapasin pari kertaa hänen hyvää ystäväänsä, joka oli aivan murtunut ja itki katkerasti, mutta ei voinut tulla katsomaan ystäväänsä. Hän pyysi minua ymmärtämään, hän ei pystynyt. Hän halusi muistaa mieheni, ystävänsä, sellaisena kuin hän oli terveenä ja aktiivisena. Oli semielestäni vähän pelkurimaista, mutta enhän minä voi säädellä toisen tunteita.
- sellaisia ovat
16+7 kirjoitti:
Ihmisen reaktiot ovat yllättäviä. Mieheni lyhyen ja rankan sairauden aikana tapasin pari kertaa hänen hyvää ystäväänsä, joka oli aivan murtunut ja itki katkerasti, mutta ei voinut tulla katsomaan ystäväänsä. Hän pyysi minua ymmärtämään, hän ei pystynyt. Hän halusi muistaa mieheni, ystävänsä, sellaisena kuin hän oli terveenä ja aktiivisena. Oli semielestäni vähän pelkurimaista, mutta enhän minä voi säädellä toisen tunteita.
Tiedän ihmisiä, jotka eivät käyneet katsomassa omia vanhempiaan, kun muka eivät pysty näkemään heitä vanhoina ja heikkoina. Muut lapset saivat sitten hoitaa heitä päivittäin, mutta yksi joka kävi kerran vuodessa ei voinut käydä edes sitä yhtä kertaa, kun oli liian järkyttävää.
sellaisia ovat kirjoitti:
Tiedän ihmisiä, jotka eivät käyneet katsomassa omia vanhempiaan, kun muka eivät pysty näkemään heitä vanhoina ja heikkoina. Muut lapset saivat sitten hoitaa heitä päivittäin, mutta yksi joka kävi kerran vuodessa ei voinut käydä edes sitä yhtä kertaa, kun oli liian järkyttävää.
Itse vähän ihmettelen tuollaista järkytysalttiutta ihmisissä. Tulee mieleen, että onkohan psyyke pikkuisen heikkoa tekoa, jos ei pysty huonompaan kuntoon menevää ihmistä katsomaan. Ennen kaikkea se on erittäin julmaa sitä kuolevaa ihmistä kohtaan, jonka ehkä hartain toive olisi nähdä esim. lapsensa vielä ennen kuolemaansa. Eikö yhtään omatunto mahda kolkuttaa noin käyttäytyvillä ihmisillä?
- mies38veeeee
stellaria81 kirjoitti:
Itse vähän ihmettelen tuollaista järkytysalttiutta ihmisissä. Tulee mieleen, että onkohan psyyke pikkuisen heikkoa tekoa, jos ei pysty huonompaan kuntoon menevää ihmistä katsomaan. Ennen kaikkea se on erittäin julmaa sitä kuolevaa ihmistä kohtaan, jonka ehkä hartain toive olisi nähdä esim. lapsensa vielä ennen kuolemaansa. Eikö yhtään omatunto mahda kolkuttaa noin käyttäytyvillä ihmisillä?
Itse ajattelisin niin, että ei se kuoleva kauaa voisi iloita sen lapsensa näkemisestä, koska ne muistot kuiteski nollautuis sillä hetkellä kun sydän pysähtyis.
Sen vuoksi ajattelen, että kaikki hyvät asiat mitä tehdään kuoleville ihmisille, ovatkin enemmän niitä henkiinjääviä varten ja heidän joskus tulevaisuudessa tapahtuvan kuolemisensa pelon lievittämiseksi.
Jos mun olis pakko loukata jotain ihmistä todella pahasti ja valittavana olis terve nuori tai viimeistä päivää elävä ihminen, niin valitsisin sen kuolevaa tekevän, koska ei hän kauaa enää sitten sitä mun loukkausta ehtisi suremaan. - multitool
sellaisia ovat kirjoitti:
Tiedän ihmisiä, jotka eivät käyneet katsomassa omia vanhempiaan, kun muka eivät pysty näkemään heitä vanhoina ja heikkoina. Muut lapset saivat sitten hoitaa heitä päivittäin, mutta yksi joka kävi kerran vuodessa ei voinut käydä edes sitä yhtä kertaa, kun oli liian järkyttävää.
Tuo "liian järkyttävää" voi joskus olla tekosyy sille, että ei olla missään väleissä.
Eli viimeistään silloin saa takaisin sitä, mitä on aikoinaan omalla käytöksellään tilannut. Korkea ikä ja arkkuvalmis terveys eivät automaattisesti-jos muutenkaan-takaa anteeksiantoa. mies38veeeee kirjoitti:
Itse ajattelisin niin, että ei se kuoleva kauaa voisi iloita sen lapsensa näkemisestä, koska ne muistot kuiteski nollautuis sillä hetkellä kun sydän pysähtyis.
Sen vuoksi ajattelen, että kaikki hyvät asiat mitä tehdään kuoleville ihmisille, ovatkin enemmän niitä henkiinjääviä varten ja heidän joskus tulevaisuudessa tapahtuvan kuolemisensa pelon lievittämiseksi.
Jos mun olis pakko loukata jotain ihmistä todella pahasti ja valittavana olis terve nuori tai viimeistä päivää elävä ihminen, niin valitsisin sen kuolevaa tekevän, koska ei hän kauaa enää sitten sitä mun loukkausta ehtisi suremaan.No joo, enhän minäkään nyt mihinkään kuoleman jälkeiseen elämään usko, että sen puolesta kai ihan sama miten sitä kuolevaa kohtelisi. Mutta jotenkin semmoinen ajatus minulla tuossa oli, että voisiko se anteeksiantaminen tms. huomioiminen kuitenkin jollain tavoin helpottaa niitä viimeisiä hetkiä, vähän samaan tapaan kuin nukahtaminen on helpompaa silloin kun mikään ei paina mieltä. Tietysti sitä pohjimmiltaan toimii vain itsekkäästi oman mielenrauhansa turvaamiseksi.
- mies38veeeee
stellaria81 kirjoitti:
No joo, enhän minäkään nyt mihinkään kuoleman jälkeiseen elämään usko, että sen puolesta kai ihan sama miten sitä kuolevaa kohtelisi. Mutta jotenkin semmoinen ajatus minulla tuossa oli, että voisiko se anteeksiantaminen tms. huomioiminen kuitenkin jollain tavoin helpottaa niitä viimeisiä hetkiä, vähän samaan tapaan kuin nukahtaminen on helpompaa silloin kun mikään ei paina mieltä. Tietysti sitä pohjimmiltaan toimii vain itsekkäästi oman mielenrauhansa turvaamiseksi.
Ihan hyvä näkökulma tuokin.
Muistelen sitä kun joskus olen itse ollut sairaana, esim. kovassa kuumeessa, niin onhan sitä aika väsynyt ja poissaoleva olo, ei jaksa paljon toiset ihmiset tai maalliset asiat kiinnostaa. Esim. jonkun laskun erääntyminen ei kiinnosta tippaakaan. Siihen kun vielä lisää vaikkapa kivut ja lääkitykset, niin kyllä sitä kuolinvuoteella ehkä enemmänkin niiden henkiin jäävien iloksi yrittäisi viimeisillä voimillaan sanoa muutaman sanan ja vääntää hymynpoikasen. Ja voisi toivoa, että sais jäädä rauhassa sulkemaan silmänsä ja odottaan sitä h-hetkeä.
- Ikisinkku M
Eikös siinä jossain salaisuus-sarjassa ollut tuontyyppinen kun nainen salasi sairautensa mieheltä joka taas sitten innoissaan suunnitteli yhteistä lomamatkaa mitään aavistamatta? Tuommoisessa salailutapauksessa varmaan jättäisin kun en tykkäisi että noin isossa asiassa valehdellaan mutta jos taas olisi heti kertonut kun itsekin tietää niin varmaan pysyisin kelkassa ainakin niin kauan kunnes käy liian raskaaksi. Muutamia kuukausia jos menee niin varmaan loppuun asti jaksaisi tukea mutta jos olisi vaikka joku ms-tauti jonka kanssa joutuisi itsekin sitten elämään ehkä vuosikymmeniä olisi se varmaan vaikeampi paikka hyväksyä varsinkaan jos ei ole tuntenut ko. ihmistä kuin parisen kuukautta, siinä kun oikeastaan saisi vain ne vaikeat ajat elää mukana.
- tukallinen mies
Minun edesmennyt avovaimoni sairastui syöpään kun oltiin tunnettu puoli vuotta. Siitä puolitoista vuotta myöhemmin hän kuoli. Olin sairaalassa viimeiset kolme päivää koko ajan ja paikalla myös silloin kun hän kuoli. Oli rankkaa, mutta toisaalta opin siitä todella paljon ja se muutti minua ihmisenä - ihan hyvään suuntaan. Arvot ja elämänasenteeni muuttui. Pyrin olemaan tuhlailematta elämääni (Mitä nyt täällä joskus käyn). Se kaikki ei ollut niin kaameaa kuin kuvittelin etukäteen. Jotenkin sitä vain jaksoi.
- kiltti atm
Joo kyllä mä olisin loppuun saakka koska olen nössä ja inhimillinen. Jännämiehet varmaan hakis uuden panon heti.
- 14+7
Ystäväpariskunnan mies kuoli leukemiaan alle kolmikymppisenä. Oli aika rankkaa. He olivat kuitenkin jo vakiintunut pariskunta, oli selviö, että yhdessä ollaan loppuun asti.
Oma puolisoni kuoli aivosyöpään alle viisikymppisenä, itse olin silloin 38. Aivosyöpä on onneksi nopea tauti, ei tarvitse vuosikausia kitua, kaikki oli ohitse neljässä kuukaudessa. Olimme lisäksi onnekkaita, koska hyvin toimeentulevina ihmisinä kykenin ostamaan kotiin apua. Meillä oli ukrainalainen kotiapulainen asumassa luonamme auttamassa 24/7, sairaanhoitaja ja fysioterapeutti kävivät pari kertaa viikossa. Kaikki tietysti piemeänä, sillä sairaanhoitajan palkalla ei elä siellä.
Ei kaikkia miehiä rintasyöpä karkota. Eräs ystäväni, yli viisikymppinen, löysi kaljuna ja rinnattomana itselleen miehen. Toinen nuorempi ystäväni oli paitsi kalju ja rinnaton myös yh, löysi miehen.
Minulla on tukkaa ja tissit, mutten ole löytänyt entisen veroista enkä viitsi laskea tasoa, kun ei kerran ole pakko.- Näin on marjat
Jos tauti runtelisi jonkun miehen rumaksi, hän luultavasti jäisi yksin, ellei olisi joku julkkis.
- 1+7
Näin on marjat kirjoitti:
Jos tauti runtelisi jonkun miehen rumaksi, hän luultavasti jäisi yksin, ellei olisi joku julkkis.
Ei syöpä varsinaisesti miestänikään kaunistanut... Sinä muuten olet harvinaisen tyhmä ihminen, voisit vähän katsoa missä ketjussa ätmeilet.
- mies38veeee
Itselläni on perinnöllinen sairaus, joka 40-50 vuotiaana puhjetessaan vaatii jatkuvaa hoitoa, mutta vielä olen todennäköisesti muutaman vuoden terve.
Se on ainakin vaikuttanut sen, että biologisia lapsia en halua, suon naisille terveitä lapsia. Myös vaikuttanut sen, että haluan paahtaa täysillä niin kauan kun voimat riittää, ei kiinnosta jäädä paikoilleen perheen isäksi.
Mutta aiheeseen liittyen, olen arastellut kertoa siitä potentiaalisille naisystävilleni. Ja miettinyt, että missä vaiheessa pitäis kertoa vai onko parempi vaan olla sinkkuna?En sinuna miettisi liikoja.
Meillä on kanssa suvussa parkinsonin tauti, mutta en murehdi sitä nyt. Tulee jos tulee. Eletään nyt näin ja sitten sillain :)
Enkä mä edes kerro siitä koska se nyt voi puhjeta muutenkin ja kenelle vaan.
Ei kaikki osaa suhtautua sairauteen ja kuolemiseen yhtä hyvin kuin toiset. Eikä siitä voi tietenkään syyttää ketään.
Itse kerran juttelin yhden seurustelukumppanini kanssa juuri kyseisestä aiheesta ja hän totesi, ettei haluaisi hoitaa minua jos sairastuisin esim. ms-tautiin tai parkinsoniin... mitäpä siihen sitten muuta kun hankkiuduin miehestä eroon.
Oltiin seurusteltu jo vuosia ja luulin suhteen olevan toisenlainen...- vajaa-4-kymppinen
Vaikea kuvitella että muutaman viikon yhteisellä historialla olisi asemassa, jonka tuki olisi oleellinen. Ei yhteistä menneisyyttä, ei yhteistä tulevaisuutta, vain tämä hetki. Potentiaalia suhteeksi, jonka jälkeen mikään ei tunnu miltään. En tiedä, mitä tekisin.
- mies38veeeee
Tarkennuksena vielä tuohon sairauteeni.
Eli kyse on perinnöllisestä munuaissairaudesta, kun se puhkeaa niin munkkujen toiminta lakkaa pikkuhiljaa. Se on kellon tarkasti tapahtunut siskoilla, isällä, tädeillä ja sedillä 40-55 iässä. Sen jälkeen jos haluaa pysyä elävien kirjoissa niin pitää käydä muutaman tunnin kestoisessa dialyysissä 2-3 krt/vk ja elätellä toivoa elinsiirron saamisesta. Se onnistuessaan helpottaa elämää paljon.No naisena sanon et ei toi nyt ainakaan mulle mikään este olis...
Edelleen, älä mieti liikoja :)- mies38veeeee
pimppaloora kirjoitti:
No naisena sanon et ei toi nyt ainakaan mulle mikään este olis...
Edelleen, älä mieti liikoja :)no pitäiskö tosta sun mielestäsi mainita ensitreffeillä, lasten tekemisestä puhuttaessa vai ei koskaan?
mies38veeeee kirjoitti:
no pitäiskö tosta sun mielestäsi mainita ensitreffeillä, lasten tekemisestä puhuttaessa vai ei koskaan?
No ei nyt ainakaan ensitreffeillä. Mut ehkä siinä seurustelun aikana voi mainita, et on sellanen perinnöllinen munuaissairaus.
Ja mitä tohon lasten tekemiseen tulee, niin on toki hienoa että haluat ajatella myös heidän kannaltaan asiaa. Mutta olisitko halunnut vanhempiesi jättävän sinut tekemättä tuosta syystä?
En halua vähätellä sairautta ja tiedän, että puhjettuaan tekee elämästä vaikeaa, mutta ei kuitenkaan ihan mahdotonta...
Jotenkin ymmärtäisin jos lapset jätetään tekemättä jonkun oikeasti tosi rankan jutun takia. Jos sairaus aiheuttaa vaikka vaikea vammaisuutta tai vakavia epämuodostumia tai jopa varman kuoleman hyvin aikaisessa vaiheessa.- dianalyysi
pimppaloora kirjoitti:
No ei nyt ainakaan ensitreffeillä. Mut ehkä siinä seurustelun aikana voi mainita, et on sellanen perinnöllinen munuaissairaus.
Ja mitä tohon lasten tekemiseen tulee, niin on toki hienoa että haluat ajatella myös heidän kannaltaan asiaa. Mutta olisitko halunnut vanhempiesi jättävän sinut tekemättä tuosta syystä?
En halua vähätellä sairautta ja tiedän, että puhjettuaan tekee elämästä vaikeaa, mutta ei kuitenkaan ihan mahdotonta...
Jotenkin ymmärtäisin jos lapset jätetään tekemättä jonkun oikeasti tosi rankan jutun takia. Jos sairaus aiheuttaa vaikka vaikea vammaisuutta tai vakavia epämuodostumia tai jopa varman kuoleman hyvin aikaisessa vaiheessa.Miettisit edes joskus mitä pas**kaa suollat...
- muka paskaa
dianalyysi kirjoitti:
Miettisit edes joskus mitä pas**kaa suollat...
No mitäs tossa oli?
- dianalyysi
muka paskaa kirjoitti:
No mitäs tossa oli?
Se että munuaisten toimimattomuus ja elinsiirron odottaminen ei ole "oikeasti rankkaa"
dianalyysi kirjoitti:
Se että munuaisten toimimattomuus ja elinsiirron odottaminen ei ole "oikeasti rankkaa"
Missään en dissannut dialyysiä tai siirteen odottamista vaan vertasin sitä vakaviin geneettisiin sairauksiin, jonka seurauksena lapsi voi syntyä vaikka ilman selkärankaa tai henkitorvea. Yritin suhteuttaa asioita.
Sairaus on henkilölle itselleen aina paha, tiedän jonkun verran siitäkin. Erittelemättä enempää, kerron, että itselläni on ollut syntymästä asti elimellinen vika sisäelimessä. Se ei ole perityvä eikä yleensä hankaloita elämää, osaan jo elää sen kanssa.- dianalyysi
pimppaloora kirjoitti:
Missään en dissannut dialyysiä tai siirteen odottamista vaan vertasin sitä vakaviin geneettisiin sairauksiin, jonka seurauksena lapsi voi syntyä vaikka ilman selkärankaa tai henkitorvea. Yritin suhteuttaa asioita.
Sairaus on henkilölle itselleen aina paha, tiedän jonkun verran siitäkin. Erittelemättä enempää, kerron, että itselläni on ollut syntymästä asti elimellinen vika sisäelimessä. Se ei ole perityvä eikä yleensä hankaloita elämää, osaan jo elää sen kanssa."Jotenkin ymmärtäisin jos lapset jätetään tekemättä jonkun oikeasti tosi rankan jutun takia" on kyllä dissausta jos mikä.
dianalyysi kirjoitti:
"Jotenkin ymmärtäisin jos lapset jätetään tekemättä jonkun oikeasti tosi rankan jutun takia" on kyllä dissausta jos mikä.
Pahoittelut siitä.
Ehkä täällä ei kirjoittamalla saa asioita oikein esille.- mies30veeeeeeee
dianalyysi kirjoitti:
"Jotenkin ymmärtäisin jos lapset jätetään tekemättä jonkun oikeasti tosi rankan jutun takia" on kyllä dissausta jos mikä.
Serkkupoika käytti keinohedelmöitystä ja on sitten onnellinen perheenisä terveine lapsineen. Eihän ne sen huonompia ole kuin biologisesti omat, käytetäänhän sitä muutenkin paljon jos omassa lisääntymiskyvyssä on jotain vialla.
Enemmän mulla tuo on ehkä tekosyy sille, että mua ei rauhallinen perhe-elämä kiinnosta. Joskus 2-kymppisenä vielä kun en tiennyt tuosta "perinnöstä" niin uneksin vaimosta ja lapsista. Mutta jälkikäteen sekin unelma taisi olla enemmän "amerikkalainen" ja ne lapset olivat siinä sivuosassa. Ja varmaan syntyivätkin kiltteinä, fiksuina ja kauniina 5 vuotiaina heppatyttöinä ;-) En unelmoinut mistään yökausia huutavasta ja housuihin kakkivasta rääpäleestä ;-) Minä tunnen erään itseni ikäluokkaa olevan miehen, jolle on tehty munuaisensiirto. Oli kuulemma maannut 4 kk sairaalassa, jolloin fyysinen kunto oli tietysti romahtanut, mutta vuodessa oli saanut jälleen itsensä todella kovaan kuntoon.
Sitä en kyl tarkemmin tiedä, että mikä vika niissää munuaisissa oikein oli ollut ja että miten vaikeaa se siirron saamien missäkin tapauksessa on. Mutta asiaan liittyen, ovathan kaikki tehneet elintestamentin, jonka avulla joku toinen voi saada terveen elämän, jos itseltä sattuu jostakin syystä jäämään elämä lyhyeksi?stellaria81 kirjoitti:
Minä tunnen erään itseni ikäluokkaa olevan miehen, jolle on tehty munuaisensiirto. Oli kuulemma maannut 4 kk sairaalassa, jolloin fyysinen kunto oli tietysti romahtanut, mutta vuodessa oli saanut jälleen itsensä todella kovaan kuntoon.
Sitä en kyl tarkemmin tiedä, että mikä vika niissää munuaisissa oikein oli ollut ja että miten vaikeaa se siirron saamien missäkin tapauksessa on. Mutta asiaan liittyen, ovathan kaikki tehneet elintestamentin, jonka avulla joku toinen voi saada terveen elämän, jos itseltä sattuu jostakin syystä jäämään elämä lyhyeksi?Ei nykyisin tarvitse enää tehdä elintestamenttia vaan tilanne on nyt päinvastoin kuin ennen eli nyt pitää olla ainakin kirjallinen ilmoitus, ettei halua luovuttaa elimiään.
femnerd kirjoitti:
Ei nykyisin tarvitse enää tehdä elintestamenttia vaan tilanne on nyt päinvastoin kuin ennen eli nyt pitää olla ainakin kirjallinen ilmoitus, ettei halua luovuttaa elimiään.
Ai, noiko on nykyään? Olen näköjään pudonnut kehityksen kelkasta jossain vaiheessa, mutta asiallinen uudistus kylläkin.
- 12 km ja
Jos kyseessä olisi tosirakkaus ja sielunkumppani niin tietenkin hoitaisin miestä loppuun asti.
Olen itse pohtinut aihetta omien vanhempieni osalta. He ikääntyvät ja käyvät huonokuntoisemmiksi. En ole vielä ratkaissut ongelmaa, että miten heitä pystyisin auttamaan, jos esim. toinen sairastuu Alzheimerin tautiin ja vaatii paljon hoitoa, koska minun pitäisi kuitenkin pystyä käymään töissä, jotta saan rahaa elämiseen, lainojen maksuun ym. Kyse ei ole haluamisesta, vaan taloudellisesta pärjäämisestä. Jos ei olisi lainoja ja olisi vähän säästöjä, niin tilanne olisi ihan erilainen. - SekaSikiö
Rakkaudesta täytyy jäädä vierelle loppuun asti, mutta ei säälistä.
- Rodunjalostaja.
Jättäisin naisen heti, koska naisella on selvästi huonot geenit.
- yhden naisen mies
no olen luonteeltani yhden naisen mies ja jos seurustelisimme niin en jättäisi häntä olisin vierellä loppuun asti ja taas olisin yksin ainoa syy on jos jätän on pettäminen se on kerrasta poikki tai toinen ei rakasta minua mutta muita syitä ei sitten olekkaan
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
Mieleni harhailee sinussa
Uskon että tykkäät minusta. On vain yksi elämä. Silti jään paikoilleni ja odotan että jokin muuttuu. Menin palasiksi, ei184811Jännitän sinua J mies
Ei tästä tulee mitään. Tuskin kaikki olis mennyt näin moneen solmuun, jos olis tarkoitettu meidät yhteen.1271555- 1011440
Kuinka kauan kesti että ihastuit
Kaivattuusi? Jos lasketaan siitä hetkestä alkaen kun näit hänet ensi kerran. Oliko jokin tilanne tai tapahtuma, joka voi691363Orpo suunnittelee palestiinalaislasten Suomeen siirtoa
"Sairaalahoitoa tarvitsevien lasten ottaminen Suomeen on lisäksi selvityksessä, Orpo sanoo. – Jos meillä on mahdolli3261299- 481276
Olen käyttäytynyt sinua kohtaan väärin toistuvasti
Puolustuksekseni täytyy sanoa, että ei ole ollut tahallista vaan seurausta harhaisista luuloista ja ajatuksista. Esimerk721190Tunneälyä testaamaan!
Testi pitää sisällään viisi osa-aluetta. Itse sain täydet tuosta ensimmäisestä eli 25/25. Kokonaispistemäärä oli 100/12531011- 86925
Saanko mies tulla sun kainaloon nukkumaan?
En saa unta kun mietin sua❤️ Saako tulla sun viereen ja käpertyä sun kainaloon?49904