Kun minä kotoani läksin

Silloin kun mentiin naimisiin.

Aamulla nukuin lapsuuskodin sängyssä, illalla oman kotitalon lattialla, kun ei ollut meillä vielä sänkyä.

- Kun minä kotoani läksin niin pilvet ne varjoili
- ja kaikista katkerimman kohtalon mulle maailma tarjoili.

Isäni lauloi tuota kansanlaulua ja minun lapsen mieltäni se kosketti hyvin surullisena, enkä sen vuoksi pitänyt siitä.

Tänään on vanhempieni hääpäivä. Hääpäivä oli määrätty sen mukaan, että viljankorjuu oli jo päättynyt ja kaikilla oli aikaa juhlia kaksipäiväistä hääjuhlaa.
Karjalassa oli tämä tapa, että vietettiin häät ja läksiäiset. En tiedä oliko muualla
Suomessa. Kesän kuumimmat päivät olivat äitini muisteloiden mukaan.


- Niinhän se meidänkin väli oli ennen lämpöinen kuin maito
- Sull oli halu halata ja mull oli siihen taito.

Tämä laulu kuului myös isäni ohjelmistoon, enkä pitänyt siitäkään, koska oli mielestäni liian rohkea, melkeinpä äitini intiimejä asioitahan siinä kosketeltiin.

Muistit tuon surullisen laulun sanat isoäiti*. Ne ei tuota iloa vaan kuvaa kohtalon kovuutta . Tuo meidän väli jo miljoonasti valoisampi kansanlaulu.
Vuosi 2014 on ollut louhikkoista polkua, lipsuvilla varvastossuilla. kulkemista, on sitä yhäkin. Tuntuu hyvältä, että aika kulkee nopeasti lyhentäen tätä puolituskaista matkaa. Sekin hyvältä, että elinkautiselta tuntuva elämä kuitenkin lyhenee rapsakasti.
Kun mieleen tulviva musiikki käy liian raskaaksi, muutan sitä kevemmäksi yotubesta opettelemillani rennommilla biiseillä.

Varhain läksin minäkin kotoani, missä vanhempieni antama turva ja tuttuus vaihtui teinihäihin. Oudoksuin vieraassa sängyssä nukkumistakin, lapsellinen kun vielä olin, ja niin nousin sulhasen nukahdettua lattiamatolle hetkeksi yksin. Siinä purkautui koti-ikävä, mutta kömmin sentään sänkyyn takaisin lämpimän sulhoni viereen, ja sopeuduin vähin erin. Reipas sain luvan olla, asetaa se elämä itsessään niin paljon vaatimuksia nuorellekin naiselle, asuntopulan ollessa 50-luvulla aika vaikea, niin asuimme muutaman kuukauden anoppilassa, missä hän äidillisenä kyllä sai minutkin viihtymään.
Nyt olenkin jo vanha, ja paljon käynyt läpi elämässäni, kypsynyt tajuamaan ne kasvukivut, joita kohtalo voi tuoda. Oikeastaan hyvin selvisin haasteista saatuani lapseni, työelämän omine haasteineen, jotka toivat iloa perhepiirin ulkopuolelta.

Muistoissa säilyy oman äitini kasvattavat elämänohjeet, ilonsakin nähdessään kehitykseni, ja ihana ymmärtävyytensä miksi minun piti elää niinkuin aikanaan valitsin.

Lasten maailmalle lähtö on vanhemmille paljon vaikeampi asia kuin nuorille innokkaille siipiensä kantavuutta koetteleville. Varmasti joutui nopeasti kasvamaan akuiseksi teiniäitinä,kun omakin nuoruus oli kesken. Hieno selviytymistarinahan tuo on, ja siinä lähiympäristön tuki, oma ja miehen lapsuudenperheet ovat auttaneet. Ei äitiyteen ole valmis automaattisesti vanhempanakaan, siihen kasvaa lapsen myötä, eikä äidinrakkaus ikää katso.

Itse olin jo melkein 19, kun kotoani opiskelupaikkakunnalle muutin, ja sille tielle jäin. Oli vain riemullinen elämännälkä ja eteenpäin menon tunne, kotiväelle saattoi iloisesti vilkuttaa ja he myös minulle . Eihän opiskelijaboksi mikään koti ollut, ja sanana se tarkoitti niin kauan lapsuudenkotia kunnes aviomiehen kanssa ensimmäinen yhteinen koti perustettiin. Jälkeenpäin on harmiteltu, miksi me kahta vuokraa ihan turhaan niinkin kauan kihlaparinakin maksettiin, mutta se oli ajan tapa.

Äidin lihapatojen ääreen oli aina tervetullut ja evästä sai mukaankin. Soitin kotiin kaukopuhelun pari kertaa kuukaudessa lennättimestä, ja kun omaan kotiin puhelin hankittiin, alkoi traditio, että isä hyvällä äänellään lauloi luurissa minulle syntymäpäiväserenadin, kuolemaansa asti. Siteet lapsuuskotiin säilyivät, siellä vietin häät, ja lasten ja lastenlastenkin kanssa vielä lomailtiin ja kyläiltiin, nytkin talo on veljeni vakituisena asuntona.

Ilpo Tiihosen runo siipien kokeilijasta , tältähän se tuntui kun omat lapset kotipesästä tekivät irtiottoja.

Hiukset silmilläsi katsot pimeään,
taivas sytyttelee tähtilyhtyjään.
Tunnet kuinka nuoruutes on neuvoton
kun et tiedä mikä odottaa ja kuka itse on -
minne nukahtaa ja minkä siiven alle painaa pää,
ja äidit ikkunoissa valvoo kylmissään.

Mutta tulkoon tuntematon tapaamaan,
äidit odottakoon matkalaisiaan -
kulkemalla vain voit matkas kulkea,
vaikka joskus iskut itkettää ja rintaa revitään

silti lentäkää kuin tähdet, öiset päällä pään.
ja muistattehan - äidit valvoo kylmissään.

Varmaan on omalla äidillänikin ollut huoli, mutta en koskaan ollut tietoinen siitä. Kannustava hän oli katsellessaan vauvani kehitystä ja ihaili puhtautta, mikä minusta taas oli itsestään selvää ja hauskaakin ylläpitää.

Kirjoitin niin iloisen vastauksen aiheeseen "katuuko ihminen nuorena naimistaan", mutta hipaisin sen kai bittiavaruuteen:D

Ei toki, ilo selviytymisestä oppimisen kautta, on palkinnut mahdolliset kasvukivut, nuoruus sai jatkua omalla oikeutuksellaan, leikkinä ja hauskuutena omien ja lasten serkkujensä kanssa lähes 20 vuoteen saakka.

Äsken sain Norjasta Sol-Britt'iltä terveiset *sijaisäitinä*, vaikka itse iloitsin vain tyttöjuttelusta " omat kun olivat vain 2 - 4 vuotiaat kesinä saaristossa, jossa olin viikot yksin, miehen hoidellessa ansiotyöt.

Muisteloita elämän alkutaipaleelta tuo otsikko tosiaan kirvoitti, mutta kodin eväät on pohjana tulevillekin polville.