Toiset toipuvat surusta nopeammin, toiset hitaammin.
Väitän että jos suru jatkuu pitkään, se saa ihmiset kaikkoamaan ympäriltä. ”Liika” sureminen kyllästyttää muita pitemmän päälle.
Väitän että jos suru jatkuu pitkään, se saa ihmiset kaikkoamaan ympäriltä. ”Liika” sureminen kyllästyttää muita pitemmän päälle.
Vastaukset 28
Vanhimmat
Suru pysähdyttää, siksi se loitontaa ihmiset surevasta. Elämä on liikettä - sille ei voi mitään. Pysähtyminen on kammottavaa.
Mutta, sanovat vanhat filosofit: filosofiaa ei olisi ilman kuolemaa. Siksi suru, murhenäytelmät kiehtovat. Me emme halua surua emmekä surevia lähellemme. Tiedämme ainoastaan, että suru on olemassa ja tulemassa myös meille jokaiselle. Siinä on jotakin murhaavan kaunista.
suru ja murhenäytelmät kiehtovat, miksi emme sitten halua surevia lähellemme? Alkuun löytyy kyllä lohduttajia, mutta myöhemmin ihmiset alkavat kaikota.
Elämä on siitä ihmeellinen asia, että se haluaa orvokkeja tien reunalle - ei mustia ruusuja. Suru on musta. Se on lohduton. Siitä ei ole ulospääsyä. Tai on sentään - nuo orvokit tien reunassa.
on kaunista vain elokuvissa. Ei siinä mitään kaunista ole sille, joka sen kokee.
Kerro sitten, mikä on kauniimpaa kuin suru?
arkipäivän rakkaus. Jos menetät läheisesi, vaikka murhan, itsemurhan tai jonkin vastaavan kautta, tuskin näet siinä paljonkaan kaunista. Vai oletko kokenut?
Näen, että puhut tosissasi. Kysyt, olenko läheltä nähnyt suuren menetyksen, itsemurhan tai vastaavan? Olen. Olen nähnyt sen. Läheisteni kautta itkenyt. Sanon silti, että se on kaunista. Suru on kauneinta päällä maan. Amado mio osaa avata keskustelun.
oletko itse sen kokenut. Tarkoitin, onko itsemurhan tehnyt tai murhattu joku läheisesi, puoliso, tai joku muu omainen. Vai oletko surrut surevia?
surussa ole mitään kaunista. Siitä ei haluta edes puhua. Todellisuudessa suru musertaa, syö sisältä, siitä on vaikea päästä pois ja se kalvaa pitkään.
Ihaillaan ihmistä, joka osaa ”kantaa surun”, ”näyttää esimerkkiä itsehillinnästä” ja ”pääsee takaisin elämään”. Kukaan ei tosiasiassa välitä pääseekö, tärkeintä on että hän ei enää ole vaivaamassa muita surullaan.
Etkö, amado mio, ota surua juhallisesti vastaasi? Eikö se tule kuin suuri ystävä tiellesi, kohota mustaa lierihattua, kutsu sinua nimeltä ja sano, että tavataan. Tavataan pian!
Vastaan kysymykseesi, että on ja kysyn mitä sitten? jattelen, että suru on kestettävä, että se on kuin tehty meitä varten.
Olet oikeassa. Kukaan ei halua tavata eikä kohdata surua, koska se on totuus. Kukaan meistä ei halua kohdata totuutta. Johdatat kysymyksilläsi meidät, amado mio, ikävien asioiden lähteille, totuuden äärelle. Me haluamme elää valheessa.
pakko kohdata,se tulee kyselemättä.
Kun se on tullut ,se pysyy suurena ahdistavana möykkynä rintalastan alla,se saa ihmisen pois tolaltaan ,toimimettomaksi ,itkuiseksi, mihinkään otettata saamattomaksi.
Suru on päällimäisenä ,siitä joko puhuu tai sitten käpertyy sen alle.
Toivoisin todella,että siitä voisi puhua,luulen, että vain sitä kautta siitä pääsee yli.
Aikaa se vie,joillakin pitkällekin,mutta voin vakuuttaa,kyllä se laantuu.
Onni omistaa ihmisiä joille voi puhua,jotka jaksavat kuunnella,ei sureva huomaa rasittavansa toisia puheillaan.
Sivullisen on hyvin vaikea tukea surevaa ,se on jokaisen kestettävä itse.
Suru voi olla kaunistakin,ainakin sitten ,kun on surun on surrut,sitten, kun suruun tulee mukaan muistot ja ne kultaantuvat,antavat "jälkihoitoa".
Minä en halua elää valheessa. En siksi, että olisin rohkea tai vahva. En halua elää valheessa, koska valheessa eläminen tekee ihmisestä mykän patsaan. Tärkeintä on uskaltaa nähdä totuus itsestään ja omasta elämästään. Totuus satuttaa aina, mutta se myös vapauttaa.
Totta, suru pysäyttää. Totta myöskin se, että syvälle länsimaiseen ajatteluun on sisäänkirjoitettuna eräänlainen muokkaamisen idea. Me emme halua jäädä paikoillemme, vaan haluamme muokata ympäristöämme ja olosuhteitamme. Eikä siinä minusta ole mitään pahaa. Pikemmin ajattelen, että ihminen ikään kuin luonnostaan pyrkii eteenpäin, tekemään asiat paremmin kuin edellinen sukupolvi.
Suru on tunne, ei tunnelmointia, ei orvokkeja ojanpientareella. Suru on tunne samalla tavoin, kuin pelko, viha, rakkaus, kateus, ikävä. Kaikki aidot tunteet ovat tahdonalaisen itsen ulottumattomissa. Emme voi tahtomalla lopettaa suremista. Suru on prosessi, joka ilmenee jokaisen ihmisen kohdalla hieman eri tavoin. Mutta niinkuin ei mikään mukaan, ei myöskään suru ole elämää suurempaa. Suru ei ole itsetarkoitus. Se ei ole jaloa, eikä alhaista. Suru on surua.
Tapahtumasta on niin kauan, että pystyn siitä kertomaan. Sain kirjeen ystävältäni. Hän oli älykäs optimisti, mutta hänellä oli outo harrastus. Ystäväni nimittäin tutki intohimoisesti vuosituhantisia egyptiläisiä hautakirjoituksia.
Kirjeessä ei ollutkaan muuta kuin hänen itsensä kääntämä kuolemaa ylistävä runoelma. Se oli loisteliasta tekstiä. Vähän kirjeen lähettämisen jälkeen hän teki itsemurhan.
Luin kirjeen uudelleen ja nyt ymmärsin sen olevan ilmoitus siitä, mitä tuleman piti. Vielä nytkin minulla tulee tippa silmään kirjettä lukiessani. Tätä tarkoitan omalta kohdaltani, kun sanon, että suru voi olla kaunista. Kirjeen sisältämä sanoma on sunnattoman kaunis.
"Minä en halua elää valheessa."
En minäkään. Silti elän, tai tiedän eläväni, mutta en vain pysty tunnistamaan kaikkia valheita. Ne piilottelevat. Olen siis osittain mykkä patsas.
Pyrin kyllä aktiivisesti pois valheesta, mutta tiedän myös etten voi koskaan kokonaan päästä. Ei kukaan ihminen voi. Voi vain pyrkiä.
On vain kestettävä epätäydellisyyttä.
Jatkoajatuksia mietiskellen,
Albert
ilon ystäväkseni kuin surun. Kuolema saattaa joskus olla kaunis, suru ei. Ehkä jälkeenpäin, kuten tuolla alempana sanottiin, eikä aina silloinkaan. En pidä sitä orvokkeina tienvarressa. Mustia orvokkeja?
Minulle riittäisi ikävä ja kaipaus, enkä tarvitsisi niin musertavaa taakkaa, minkä suru ihmiselle voi tuoda. En usko myöskään että kärsimys mitenkään jalostaisi ihmistä.
Suru on pelko yksinäisyydestä, voimattomuudentunne yksin jäämisestä. Taistelu elämästä yksin, jonka aikaisemmin teimme kaksin.
Kauneus on käsite, joka vaihtelee laidasta laitaan. Kauneutta on niin montaa lajia kuin on ihmisiäkin.
Mielestäni raskaana oleva nainen on kaunis, erityisesti raskauden ollessa vielä alkuvaiheessa. Naisen kehossa tapahtuu silloin niin paljon erilaisia muutoksia, mutta tuntematon ei sitä vielä huomaa. Raskaana oleva nainen on niin salaperäinen. Ulkoapäin vieras ei voi tunnistaa naisen olevan raskaana, mutta naisen pinnan alla kuohuu.
Raskaus on kaunis asia. Sitä alkaa miettiä mitä kaikkea erityisesti nuori nainen on kokenut viime aikoina. Lapsen saaminen on hieno asia, mutta se vaatii myös rohkeutta. Rohkeutta tarvitaan kun tehdään valintoja , suuria valintoja. Enää ei olekaan kyse vain itsestään vaan kyse on myös sisällään olevasta pienestä ihmisestä, (persoonasta) josta voi vielä tulla vaikka mitä, maailmankuulu pituushyppääjä, juorulehtien kannessa komeileva julkisuudenhenkilö, tai kenties tavallinen kaduntallaaja. Sillä ei ole väliä.
Pelkkä valintojen tekeminen ei silti riitä. On myös toteutettava ne ja sen takiia täytyy valita oikea vaihtoehto, jotta pystyy ja haluaa toteuttaa valintansa.
Lapsi on kaunis ja pieni, mutta sielultaan silti niin suuri. Lapsella on suuret vaatimukset ja pieni kärsivällisyys. Jo pieni lapsi osaa vaatia haluamaansa, rakkautta ja huolenpitoa. Se on suuri pyyntö pieneltä, mutta sen toteuttaminen on pieni askel isolta (aikuiselta). Mutta miksi se on niin vaike askel?
"Me" emme halua elää valheessa. Maalaismies ehkä haluaa ja varmasti moni muukin yksilö, mutta me - käsitteenä ihmiskunta - emme objektiivisella tasolla todennököisesti halua.
Subjektiivisesti koettuna suru on kurja tunne ja läheisen menetys kauheaa. Vähän vaikea siitä on kauneutta löytää.
silloin kun se on "työskennelty suru."
Raskasta surutyötä tekevä ei koe tilannettaan kauniina.
Olen kuullut surevan vertaavan suruaan synkkään tunneliin, jota kulkiessa sen päässä alkaa lopulta kajastaa valon kajoa.Sen tunnelin ohi eikä yli voi mennä, vaan se on kuljettava läpi.
Surun aiheesta riippuen(kuolema, konkurssi, avioero...)työstämisen aika voi olla , joidenkin kertoman mukaan, puolesta vuodesta kahteen vuoteen.
Sen jälkeen kuulemma ei enää surra, vaan kaivataan sitä ihmistä tai asiaa, mikä on aiheuttanut surun.Kaipauksessa on melankoolista kauneutta.
Joku on joskus kuvaillut kokemaansa näin.
Suru on perinpohjaista itseensä tutustumista hänelle, ken sen valtoimenaan "uskaltaa" vastaanottaa. Henkisen kasvun paikka. Se ei hellitä ennenkuin aika on kypsä, joten sitä ei voi hoputtaa poistumaan. Moni kyllä osaa lakaista maton alle, jolloin seuraavassa surussa onkin sitten jo surua surun päälle.
Itkekäämme silloin, kun on itkun aika. Tulee aika sellainenkin, ettei itku maita.:)
Surulla on monet kasvot, ja jokaisella omat tapansa surra.
Itselläni on itkemisen taito, annan kyynel helmien putoilla vapaasti ja puhun ja puhun ikävästäni....
Kirjoittelen surun sumentamia runojani, kyynel virtojen jälkeen...
Kun on saanut vapaasti surra niin on sydän keveämpi, ja tietää uuden surun tullessa että siitä selviää....
Kaikella on aikansa ja aika parantaa.
Minun siskoni menetti poikansa pari vuotta sitten. Kaikista karmeinta tässä tapauksessa oli, että poika teki itsarin...
Perhe jatkaa suremista vieläkin; he ovat jotenkin eristäytyneet suremaan oman perheen sisällä; siihen ei meillä sukulaisilla tunnu olevan mitään asiaa mukaan. Se on jotenkin lohdutonta katseltavaa. Sanoja ei tunnu olevan ja jos sanot jotain niin vastaus on: ei meitä tarvitse sääliä. Välit ovat tulleet siksi aika etäisiksi nyt...
30 vuotta sitten, eikä sisältäni ole suru hellittänyt. Aina yksin ollessa se palautuu mieleen, silmät kastuvat ja kestää pitkään kasata itsensä. Minä säälin vanhempia jotka menettävät lapsensa ja odottavat, että unohtuu vuosien saatossa.
Ei se unohdu koskaan mutta sen kanssa oppii elämään eikä huomaakaan, kun ajattelee lasta.
1990-luvun taloudellinen lama aiheutti surullisia seurauksia, jotka vaikuttavat vieläkin monin tavoin. Siinä meni monelta mummolta mökki, perheet hajosivat, itsemurhia tapahtui, lapset ajautuivat heitteille.
Melkein kaikki joutuivat jollakin tavoin tuon murheen uhreiksi. Siitä on kyllä vaikea löytää mitään kaunista.
surua.
Se vie ihmiseltä voimat,tuntuu niin ahdistavalta,että pelkää rintakehän repeävän.
Itku laukaisee tämän tilanteen,se tulee hetkenperästä uudelleen ja sen tuloa jo alkaa pelätä ja näin olo vain pahenee.
Masennuslääkkeillä voi tilannetta auttaa,mutta kohdallani se oli siitä huolimatta käytävä läpi,
ja vain aika oli se mikä auttoi.
Ymmärrän hyvin jos kaikki ei jaksa,suru on ikävä seuralainen,mutta tuskin kukaan siltä välttyy.