Olen niin onnellinen

Kuulosta hienolta ja lämpimältä. Osaat arvostaa äitisi ja isäsi apua ja panostusta ja knäet myös oman vastuusi suhteessa heihin ja siihen apuun jota he tulevat myöhemmin tarvitsemaan. Mielenkiintoista olisi kuulla miten oma äitisi hoisi sinua kun olit pieni, oliko hän työelämässä, hoitiko mummosi sinua silloin samaan tapaan vai olitko päiväkodissa. Olen ymmärtänyt että on paljon mummoja jotka hoitaa lapsenlapsia jotka eivät ehtineet omia lapsia hoitamaan kun työt mennessään ja kokevat lastenlasten hoidon hyvinkin tyydyttävänä. Sitten on äitejä jotka hoitaneet omat lapsensa aikuisiksi. Lasten ollessa pieniä ehkä luopuneet paljosta oman uran suhteen koska kokeneet tärkeänä lasten kasvattamisen. Nämä äidit jotka saavuttavat mummoiän näkevät usein että nyt on lasten vuoro kasvaa aikuisiksi ja vanhemmiksi ja vuorostaan huolehtia omista lapsistaan,samalla rakastavalla ja omistautuvalla tavalla kuin hän sen teki, ja antoi mallin. Mummona oleminen on näille äideille tyydyttävä ja ihana kokemus kun pystyvät olekaan lastenlasten kanssa
silloin kuin jaksavat eivätkä enää joudu kantamaan vastuuta.

Sitten on äitejä jotka omistautuneet lapsilleen ja omistautuvat lapsenlapsilleen. Heidän elämänsä on ollut yhtä lasten hoitoa jota hänen lapsensa pitävät itsestään selvyytenä ja pitävät palvelua heille kuuluvaksi. Liian usein nämä äidit ja mummot sitten kun eivät enää jaksa passata joutuvat palvelukoteihin ja laitoksiin johon passatut lapset heidät unohtavat. Vannhemmuus ja aikuisuus merkitsee
kokonaisvastuun kantamista lapsista sitä ei voi delegoida päiväkodeille tai omille vanhemmille. Apua toki tarvitaan mutta vastuu ja jä riittävä läsnäolo omien lasten elämässä on edellytys hyvälle vanhemmuudelle ja omalle henkilökohtaiselle kasvulle vanhempana ja aikuisena.

Annoit kyllä ikävän kuvan itsestäsi.

"Aion palkita omat vanhempani siitä, että he ovat meitä ja lapsiamme niin paljon auttaneet. Loppuun asti tulen heistä pitämään huolta. Eivät tule jäämään kotiin tai laitokseen unohdettuina."

Entä, jos he eivät olisi voineet teitä auttaa, olisitko sitten unohtanut vanhempasi? Onko teillä rakkaus ja välittäminen aina ehdollista?

Minä olin vielä onnekkaampi, koska sain tehdä tuon kaiken itse. Olla itse lasteni kanssa kotona, kunnes lähtivät kouluun (ja vähän sen jälkeenkin vielä).
Sain itse viettää päiväni lasteni kanssa, nähdä heidän oppivan ja kehittyvän, nauttivan ja iloitsevan. Olevan onnellisia ja tasapainoisia.
Päivät touhusimme, teimme kodin asioita, ulkoilimme, kyläilimme, ruokailimme ja illalla olikin sitten tyytyväiset lapset ja äiti, kun isukki tuli kotiin töiltään.
Hoidin lapset ja kotini itse. Siitä mahdollisuudesta olen yhä onnellinen. Tein lapset itselleni (meille), en omille vanhemmilleni. He ovat jo yhdet lapset kasvattaneet.

On hienoa jos isovanhemmat auttavat ja osallistuvat, mutta minusta on aika törkeää isovanhempien hyväksikäyttöä jos isovanhemmat KASVATTAVAT käytännössä sinun lapsesi ja hoitavat joka päivä, tällöinhän lapset alkavat pitää heitä omina vanhempinaan. Toki itse pääset helpolla kuin voit "toteuttaa itseäsi", mutta veikkaan, että kadut myöhemmin. Itsellä on kokemusta tästä, sillä minut on pitkälti hoitanut mummot omassa lapsuudessani ja näin jälkikäteen ajateltuna se oli kivaa aikaa ja läheiset välit mummoihin, MUTTA en itse muista kertaakaan, että oma äitini olisi hoitanut minua tai pitänyt minua sylissä, joskus pienenä ihmettelin, miksi minä en koskaan ikävöi omaa äitiäni vaikka ihan "ok-äiti" oli eikä meille koskaan muodostunut lapsena kovin lämpimät välit. Äitiäni on tämä jälkikäteen ehkä hieman harmittanut ja nyt hän haluaa hoitaa paljon omia lapsiani, mutta itse haluan tehdä toisin kuin hän: tämän vuoksi olen sanonut, että jos haluaa hoitaa, niin max. yhden päivän viikossa kun olen töissä. Olin pitkään lasten kanssa kotona ja kohta jään uudestaan ja tehnyt myös osa-aikatyötä, juuri siksi, että MINÄ itse saan kasvatettua lapset ja tämän vuoksi meillä on hyvin läheiset välit lapsiini, en halua että lapseni muistavat vain mummot omasta lapsuudestaan. Ei lapsia tehdä isovanhemmille hoidettaviksi! Niin ja omista vanhemmistani: vaikka heidän omat vanhempansa aikanaan hoitivat heidät ja vielä lapsenlapsetkin kotona, niin kyllä ne isovanhemmat aikanaan kuitenkin sinne laitoshoitoon joutuivat, mikä oli minusta niin väärin heitä kohtaan.

Mummot ja papat antaa kaiken, lapsi saa tahtonsa läpi, lapsi ei opi ottamaan muita huomioon. Näistä kasvaa niitä minä minä lapsia jotka törmää sitten koulussa todellisuuteen että ei mennäkkään kuten tämä mummon kullannuppu haluaa.
Sinulle ehkä paras vaihtoehto arjen pyörittämiseen, mutta lapselle teet karhunpalveluksen.

Minäkin olen niin onnellinen. Lapseni ovat joka päivä 9 tuntia muiden hoidettavana ja lisäksi usein viikonloput mummolla. Minulla on omaa aikaa.

Kyllä sinä varmaan onnekas olet, sillä kaikilla ei ole isovanhempia jotka haluaisivat, jaksaisivat tai pystyisivät vastaavaan. Mitä kukin arvokkaana pitää.

Minä olen onnellinen taas, että saan hoitaa omaa lastani itse vielä muutaman vuoden kotona. Ettei taloudellinen tilanne pakota, eikä mies menemään töihin. Esikoisen kanssa oli aikomus olla 3-vuotta kotona, mutta nyt kun hän tulee vasta 2 vuotta ja toinen lapsi tulossa saa hänkin olla vielä muutaman vuoden pidempään kotona.

En halua nakata ihan pienenä lasta muille hoitoon, kun ei ole pakko. Päiväkodissa ja perhepäivähoitajanakin olen ollut töissä. Tiedän mitä siellä saa ja mitä ei, joten näin olen laskeskellut että sinne ryhmään ehtii myöhemminkin. Kerho ja muskari yms. toimintaa toki on tarjolla kotona hoidettavillekin, että kavereita saa ja näkee. Oppii ryhmissä olemista jne. :)

Ihmisillä on erilaisia arvomaailmoja. Yksi on kodin puolesta toinen haluaa pikimmiten isompaan sakkiin oppimaan ryhmässä elämistä jne. Toisille taas on pakko rako pistää lapsi muualle hoitoon, koska talous on laskettu sen verran tiukille ettei kotona voi olla tai ehkä ei haluta ollakaan jouten toisen tienatessa. Kuka mitenkin ajattelee. :)