En kestä...

heips...
tuttu tunne!! mä ehtiin potea vauvakuumetta monta monituista vuotta ja mieheni kyllä tiesi sen.. kun sitten vakavasti aloin asiasta puhumaan ja tunsin olevani valmis äidiksi, niin mieheni ei ollut valmis isyyteen, tosin ei häntä olis haitannut jos vauva oli tullut mutta ei kuitenkaan ollut valmis yrittämään vielä..

no mä sit 5vuotta jouduin odottamaan että mieheni on valmis.. ensimmäiset 3 vuotta höpisin asiasta jatkuvasti mutta sanoin aina etten halua painostaa että yritetään sitten kun mieheni on siihe valmis!! silti vauvakuume oli valtava eikä tilannetta helpottanut yhtään se että ympärillä pyörri siskojen vauvoja jne... mieheni on aina tykännyt lapsista mutta häntä kai pelotti ajatus omasta, silti hän aina sanoi ettei se pahakaan asia olis jos oma tulis!

jossai välissä jätin pillerit pois koska en jaksanut enää mielialan vaihteluita ja en aina muistanut pillereitä ottaa.. näin ollen siirryimme sitten kortsuihin..

vauvakuume jylläsi edelleen mutta pidin suuni kiinni, ärsytti ku sukulaiset ja vanhemmat aina kyseli ett milloin meille tulee vauva, olivat hekin sitä niin monta vuotta oottaneet. minä vaan aina tyydyin sanomaan että ei se minusta ole kiinnni... ja että mikäpä kiire tässä on!!

olo oli kokoaika surkea ja loppujen lopuksi kieltäydyin ottamaan tuttavien vauvoja hoitoon koska se oli mulle täyttä tuskaa.. sisälläni oli tyhjiö.. usein itkeskelin salaa, minuun nii sattui...

sanoin miehelleni etten enää montaa vuotta ala odottamaan, että mä en ala enää kovin vanhana lapsia tekemään.. jätin asian sitten siihe...

jatkettii yhteiseloa niinkuin ennenkin, kriisikin tuli jossai välissä ja melkein erokin. saatiin asiat selvitettyä kuitenkin ja meillä meni paremmin kuin koskaan..

lopulta miehenikin oli valmis isäksi, ikinä ei sitä päin naamaa kehdannut sanoa, mutta löi varsin selväksi ettei ehkäisyä enään käytetä.. ei me varsinaisesti tekemällä alettu tekemään (tarkoitan nyt ettei laskeskeltu koska ovuloin tai muutakaan) vaan jatkettii normaalisti ja siltä kantilta että tulee jos on tullakseen!!

aina kun kuukautiset oli tulollaa jännitin kovasti ja mieheni kyseli että alkoko ne ja aina oli pettymys suuri kun ne alkoivat! sitten ne yks kaks jäi pois, mutta raskaus meni kesken heti alkuvaiheessa RV6 =(
ehtiin jo ajatella että mut on tuhoon tuomittu, olen epäonnistunut, en kelpaa edes äidiksi...

sen jälkeen jännitin kahta kauheammin kuukautisia, toivoin ettei ne olis tullut, mutta niin ne vaa alkoi! n. viitisen kuukautta keskenmenosta jäi kuukautiset pois, vatsaa kipristeli kokoaika niinku ne olis alkamassa ja näin ollen en tehnyt testiä ennen kuin mieheni pakotti kuukautisten ollessa reilun viikon myöhässä!!! plussaahan se sitten näyttti=) mieheni oli aivan äärettömän onnessaa ja olis heti halunnut kertoa kaikille, mutta pelkäsin että taas tulee keskenmeno...
ja näin ollen salattii asia kunnes oltiin ensimmäinen kolmannes taisteltu=)

nyt siis ensimmäistä pienokaista odotellaan ja mieheni on varsin valmistautunut isukiksi!! luulen että jos olisin vielä parin viime vuoden aikana jatkanunt painostusta niin mieheni ei olisi ehtinyt itse kypsyä isäksi vaan jos lapsi oltaisii tehty niin se olis tehty mun painostuksen takia... mutta nyt tämä oli mieheni tahto... minun pohtiessa enne raskautta sitä miten rahallisesti pärjätään niin hän sanoi että kyllä me pärjätään hänhän käy töissä=)

nyt on ihana nähdä kuinka mies oikeen odottaa että lapsi syntyy..

siis älä painosta miestäsi lapsen tekoon, se vain työntää miehen vauva-ajatuksia kauemmaksi.. voit kertoa omista tuntemuksistasi, kertoa miltä susta tuntuu ja kuin olis ihana kun olis oma pienokainen!!

lisäksi miehesi ei kovin vaikuta vielä valmiilta jos hän miettii että hän joutuu maksamaan kaikki.. kyllähän sinä tulet saamaan äitiysrahaa ja lapsesta tulee lapsilisää ja jne... miehesi voisi miettiä asiaa myös siltä kantilta että sinä olet kuitenkin ensisijaisesti se joka lapsen kanssa on sen 24tuntia vuorokaudessa, eikö se mene työstä?? vai pitäisikö sinulla sen lisäksi vielä alkaa tekemän rahallista töitä?

mun mielestä miehet vain vetoavat omaaa kypsymättömyyttään kaiken maaliman raha asioihin, työ asioihin jne...
minusta ainaki olisi paljon mukavampaa jos miehet suoraan sanois etteivät ole vielä valmiita ja kypsiä iskäksi!!! ei tarviis sitten meilläkää miettiä mikä se oikeesti on syynä..

mutta puhu miehesi kanssa, ja toivottavasti miehesi pian on valmis perustamaan perheen kanssasi, tiedän kuin on kuumeilevana hankalaa odottaa... ja kun jätät pillerit pois, muista ettei välttämättä heti tärppää, eli elä ala ressaamaan=) (helpommin sanottu ku tehty)
muista että kanssasi on samassa junassa monia muitakin

mutta kertoilehan kuulumisiasi=)

Aivan kuin olisin lukenut omaa kirjoitustani.
Mutta meillä asia on niin että molemmat kyllä haluamme lapsia, mutta poikaystäväni ei halua "vielä".. ja sitä oon pähkäilly että mitähän se tarkottaa ja toinen mitä hän käyttää "sitten kun se aika on".

Olen kyllä osittain hänen kanssaan samaa mieltä. Olemme nuoria minä 21 ja hän 20, mutta minä en todellakaan halua odottaa kymmentä vuotta. Hän lähtee lisäksi suorittamaan siviilipalvelusta pian, ja olisihan se ihan hyvä saada alta pois, mutta toisaalta kuinka kauan me sitä lasta sitten yritämme?! En uskokaan että pillereitä syöneellä se heti vaan napsahtaa.

En minäkään malttaisi odottaa. Minun piti jo lopettaa pillerit nyt syksyllä (marraskuussa) oli tarkoituksena että vauva saa tulla, mutta eipäs sittenkään. taas siirrettiin. sanoin jo että en halua painostaa.. huolehdin pillereistä ja hän saa sitten sanoa kun "tuntuu oikealle/sopivalle".

Itse valmistun marraskuunlopussa koulusta ja tiet ovat täysin avoimet, en ainakaan vuoteen ole menossa kouluun, joten olisi hyvä aika vaikkapa sille lapselle.

On tämä turhauttavaa kun vauva-asiat vaan pyörii mielessä ja aina kun jonkun tenavan näkee tekee mieli sanoa että tahtoo kans tuommosen oman. ja sitten harmittaa kun pitikin mennä sanomaan.

En minä ainakaan ole keksinyt mitään keinoa, enkä toisaalta halua ketään pakottaa. Mutta se on varma että jos vielä ensi syksynä ollaan yhdessä ja pillereitä syön niin täytyy saada aikaan joku muutos. en vaan jaksaisi erota tuommosen asian takia, enkä todellakaan jaksa etes ajatella että pitäisi uusi mies etsiä. Mutta onko sitten hyväksi elää onnettomana suhteessa, jossa joutuu antamaan periksi asiassa jota kaikista eniten haluaa?

Toivon että kaikki järjestyy niin sinulla kuin minullakin.. parempaan päin tai saamme mielenrauhan ja maltamme odottaa.