Yöperhoset, kiitäjät

Pelkään isoja yöperhosia ja yökiitäjiä. Niitä, joilla on iso, musta, pyöreä pää, "leveät hartiat", paksu, karvainen vartalo sekä paksut, mustat tai tummanruskeat siivet. Jotkut niistä ovat kauhean suuria!

Olen 30 nainen, ja pelkoni yöperhosia ja -kiitäjiä kohtaan on alkanut vasta aikuisiällä, ehkä n. kymmenen viime vuoden kuluessa.

Esim. kuluneena kesänä, ennen kuin ehdin asentaa hyönteisverkon makuuhuoneeni tuuletusikkunaan, kävi eräänä myöhäisiltana niin, että olin juuri tullut suihkusta ja kuivattelin tukkaani, valmistauduin käymään nukkumaan, kunnes näin omituisen tumman kolmion ohuesta, läpikuultavasta kankaasta tehdyn verhoni läpi; verho oli vedetty tuuletusikkunan eteen, ja valoisahkoa iltataivasta vasten siis näin, että kolmio sijaitsi verhon kääntöpuolella, kiinni verhossa.

Hajamielisenä ihmettelin kolmiota ja astuin lähemmäksi. Ehdin vain hipaista ohutta verhoa kevyesti, kun kolmio liikahti. Sillä hetkellä tajusin, että kolmio oli yökiitäjä! Se oli kuitenkin niin valtavan kokoinen, liioittelematta 5 cm pituussunnassa, etten osannut heti kuvitellakaan sitä kiitäjäksi.

Jouduin kauhean pakokauhun valtaan. Tajusin, että minun on ehkä sittenkin parasta nopeasti vetäistä verhot keskelle, umpeen, jolloin kiitäjä jäisi verhojen taakse, ikkunasyvennykseen, vaikka toisaalta ymmärsin, että verhoihin koskeminen aiheuttaisi kiitäjän liikkeelle lähdön, ehkä jopa lentoon!

Toimin vaistonvaraisesti. Nopeasti, yhdellä vedolla vetäisin sivuverhot kiinni, ja yllätyksekseni yökiitäjä ei lähtenytkään lentoon, vaan se ainoastaan liikahti n. parin sentin matkan kävellen. Koettelemukseni ei tietenkään ollut ohitse, koska ymmärsin, että kiitäjä pääsee täysin helposti tulemaan makuuhuoneeni puolelle sivuverhojeni reunoista: oikealta, vasemmalta, alhaalta tai ylhäältä eli verhokiskolevyn ja seinän välistä.

Toimin seuraavasti: hain ns. jeesusteippirullan eteisen kaapista ja aloin vetää siitä lähemmäs metrin mittaista pätkää; katkaisin pätkän ja liimasin verhonreunan teipillä kiinni seinään. Tein niin pitkissä pätkissä koko matkan varrelta, ja saman tein toiselle reunalle. Koska verhoni ovat pitkät, niin pitkät, että ne ranskalaisittain hieman laskostuvat lattialle, pystyin teippaamaan ne kiinni myös lattiaan. Jäljellä oli enää verhojen yläosa, joka on kiinni kiskolevyssä, joka sijaitsee n. 12 cm irti seinästä, ikkunasyvennyksen yläpuolella.

Hetken kuumeisesti pohdittuani hain likapyykkikorista kurttuisia ja siten helposti surpattavia lakanoita sylillisen. Kiitäjä ei vieläkään ollut juuri liikkunut paikaltaan ikkuna-alueen oikeasta yläkulmasta, verhojen nurjalta puolelta, joten päätin hyödyntää rauhallisen hetken, hain keittiöjakkaran ja vimmatulla vauhdilla aloin sulloa pehmeitä, kurttuisia lakanoita verhojen kiskolevyn ja seinän väliin jäävään tyhjään tilaan, jotta kaikki verhojen reunat tulisivat umpeen. Tässäkin onnistuin.

Mutta sitten tajusin, että jäljellä on vielä yksi, ja kaikkein haastavin aukkokohta, josta edelleen paikallaan kököttävä yökiitäjä voisi päästä huoneen puolelle kankaisesta vankilastaan, nimittäin keskelle vedettyjen sivuverhojen väli. Sivuverhoni tosin ovat niin leveät, että ne asettuivat keskeltä hyvän matkaa päällekkäin. Pystyin kuitenkin sieluni silmin näkemään tilanteen, että kiitäjä kävelee niiden välistä ja toisen verhon reunalta lennähtää lepattamaan makuuhuoneeseen, kun nukun!

Jatkuu seuraavassa viestissä...