Pelkään isoja yöperhosia ja yökiitäjiä. Niitä, joilla on iso, musta, pyöreä pää, "leveät hartiat", paksu, karvainen vartalo sekä paksut, mustat tai tummanruskeat siivet. Jotkut niistä ovat kauhean suuria!
Olen 30 nainen, ja pelkoni yöperhosia ja -kiitäjiä kohtaan on alkanut vasta aikuisiällä, ehkä n. kymmenen viime vuoden kuluessa.
Esim. kuluneena kesänä, ennen kuin ehdin asentaa hyönteisverkon makuuhuoneeni tuuletusikkunaan, kävi eräänä myöhäisiltana niin, että olin juuri tullut suihkusta ja kuivattelin tukkaani, valmistauduin käymään nukkumaan, kunnes näin omituisen tumman kolmion ohuesta, läpikuultavasta kankaasta tehdyn verhoni läpi; verho oli vedetty tuuletusikkunan eteen, ja valoisahkoa iltataivasta vasten siis näin, että kolmio sijaitsi verhon kääntöpuolella, kiinni verhossa.
Hajamielisenä ihmettelin kolmiota ja astuin lähemmäksi. Ehdin vain hipaista ohutta verhoa kevyesti, kun kolmio liikahti. Sillä hetkellä tajusin, että kolmio oli yökiitäjä! Se oli kuitenkin niin valtavan kokoinen, liioittelematta 5 cm pituussunnassa, etten osannut heti kuvitellakaan sitä kiitäjäksi.
Jouduin kauhean pakokauhun valtaan. Tajusin, että minun on ehkä sittenkin parasta nopeasti vetäistä verhot keskelle, umpeen, jolloin kiitäjä jäisi verhojen taakse, ikkunasyvennykseen, vaikka toisaalta ymmärsin, että verhoihin koskeminen aiheuttaisi kiitäjän liikkeelle lähdön, ehkä jopa lentoon!
Toimin vaistonvaraisesti. Nopeasti, yhdellä vedolla vetäisin sivuverhot kiinni, ja yllätyksekseni yökiitäjä ei lähtenytkään lentoon, vaan se ainoastaan liikahti n. parin sentin matkan kävellen. Koettelemukseni ei tietenkään ollut ohitse, koska ymmärsin, että kiitäjä pääsee täysin helposti tulemaan makuuhuoneeni puolelle sivuverhojeni reunoista: oikealta, vasemmalta, alhaalta tai ylhäältä eli verhokiskolevyn ja seinän välistä.
Toimin seuraavasti: hain ns. jeesusteippirullan eteisen kaapista ja aloin vetää siitä lähemmäs metrin mittaista pätkää; katkaisin pätkän ja liimasin verhonreunan teipillä kiinni seinään. Tein niin pitkissä pätkissä koko matkan varrelta, ja saman tein toiselle reunalle. Koska verhoni ovat pitkät, niin pitkät, että ne ranskalaisittain hieman laskostuvat lattialle, pystyin teippaamaan ne kiinni myös lattiaan. Jäljellä oli enää verhojen yläosa, joka on kiinni kiskolevyssä, joka sijaitsee n. 12 cm irti seinästä, ikkunasyvennyksen yläpuolella.
Hetken kuumeisesti pohdittuani hain likapyykkikorista kurttuisia ja siten helposti surpattavia lakanoita sylillisen. Kiitäjä ei vieläkään ollut juuri liikkunut paikaltaan ikkuna-alueen oikeasta yläkulmasta, verhojen nurjalta puolelta, joten päätin hyödyntää rauhallisen hetken, hain keittiöjakkaran ja vimmatulla vauhdilla aloin sulloa pehmeitä, kurttuisia lakanoita verhojen kiskolevyn ja seinän väliin jäävään tyhjään tilaan, jotta kaikki verhojen reunat tulisivat umpeen. Tässäkin onnistuin.
Mutta sitten tajusin, että jäljellä on vielä yksi, ja kaikkein haastavin aukkokohta, josta edelleen paikallaan kököttävä yökiitäjä voisi päästä huoneen puolelle kankaisesta vankilastaan, nimittäin keskelle vedettyjen sivuverhojen väli. Sivuverhoni tosin ovat niin leveät, että ne asettuivat keskeltä hyvän matkaa päällekkäin. Pystyin kuitenkin sieluni silmin näkemään tilanteen, että kiitäjä kävelee niiden välistä ja toisen verhon reunalta lennähtää lepattamaan makuuhuoneeseen, kun nukun!
Jatkuu seuraavassa viestissä...
Olen 30 nainen, ja pelkoni yöperhosia ja -kiitäjiä kohtaan on alkanut vasta aikuisiällä, ehkä n. kymmenen viime vuoden kuluessa.
Esim. kuluneena kesänä, ennen kuin ehdin asentaa hyönteisverkon makuuhuoneeni tuuletusikkunaan, kävi eräänä myöhäisiltana niin, että olin juuri tullut suihkusta ja kuivattelin tukkaani, valmistauduin käymään nukkumaan, kunnes näin omituisen tumman kolmion ohuesta, läpikuultavasta kankaasta tehdyn verhoni läpi; verho oli vedetty tuuletusikkunan eteen, ja valoisahkoa iltataivasta vasten siis näin, että kolmio sijaitsi verhon kääntöpuolella, kiinni verhossa.
Hajamielisenä ihmettelin kolmiota ja astuin lähemmäksi. Ehdin vain hipaista ohutta verhoa kevyesti, kun kolmio liikahti. Sillä hetkellä tajusin, että kolmio oli yökiitäjä! Se oli kuitenkin niin valtavan kokoinen, liioittelematta 5 cm pituussunnassa, etten osannut heti kuvitellakaan sitä kiitäjäksi.
Jouduin kauhean pakokauhun valtaan. Tajusin, että minun on ehkä sittenkin parasta nopeasti vetäistä verhot keskelle, umpeen, jolloin kiitäjä jäisi verhojen taakse, ikkunasyvennykseen, vaikka toisaalta ymmärsin, että verhoihin koskeminen aiheuttaisi kiitäjän liikkeelle lähdön, ehkä jopa lentoon!
Toimin vaistonvaraisesti. Nopeasti, yhdellä vedolla vetäisin sivuverhot kiinni, ja yllätyksekseni yökiitäjä ei lähtenytkään lentoon, vaan se ainoastaan liikahti n. parin sentin matkan kävellen. Koettelemukseni ei tietenkään ollut ohitse, koska ymmärsin, että kiitäjä pääsee täysin helposti tulemaan makuuhuoneeni puolelle sivuverhojeni reunoista: oikealta, vasemmalta, alhaalta tai ylhäältä eli verhokiskolevyn ja seinän välistä.
Toimin seuraavasti: hain ns. jeesusteippirullan eteisen kaapista ja aloin vetää siitä lähemmäs metrin mittaista pätkää; katkaisin pätkän ja liimasin verhonreunan teipillä kiinni seinään. Tein niin pitkissä pätkissä koko matkan varrelta, ja saman tein toiselle reunalle. Koska verhoni ovat pitkät, niin pitkät, että ne ranskalaisittain hieman laskostuvat lattialle, pystyin teippaamaan ne kiinni myös lattiaan. Jäljellä oli enää verhojen yläosa, joka on kiinni kiskolevyssä, joka sijaitsee n. 12 cm irti seinästä, ikkunasyvennyksen yläpuolella.
Hetken kuumeisesti pohdittuani hain likapyykkikorista kurttuisia ja siten helposti surpattavia lakanoita sylillisen. Kiitäjä ei vieläkään ollut juuri liikkunut paikaltaan ikkuna-alueen oikeasta yläkulmasta, verhojen nurjalta puolelta, joten päätin hyödyntää rauhallisen hetken, hain keittiöjakkaran ja vimmatulla vauhdilla aloin sulloa pehmeitä, kurttuisia lakanoita verhojen kiskolevyn ja seinän väliin jäävään tyhjään tilaan, jotta kaikki verhojen reunat tulisivat umpeen. Tässäkin onnistuin.
Mutta sitten tajusin, että jäljellä on vielä yksi, ja kaikkein haastavin aukkokohta, josta edelleen paikallaan kököttävä yökiitäjä voisi päästä huoneen puolelle kankaisesta vankilastaan, nimittäin keskelle vedettyjen sivuverhojen väli. Sivuverhoni tosin ovat niin leveät, että ne asettuivat keskeltä hyvän matkaa päällekkäin. Pystyin kuitenkin sieluni silmin näkemään tilanteen, että kiitäjä kävelee niiden välistä ja toisen verhon reunalta lennähtää lepattamaan makuuhuoneeseen, kun nukun!
Jatkuu seuraavassa viestissä...
Vastaukset 7
Vanhimmat
Jatkoa...
Verhoni ovat niin ohutta, hentoista materiaalia, että koin niiden yhteenteippaamisen ilmassa liian haastavaksi tehtäväksi, jopa minulle. Sellainen operaatio taatusti provosoisi kiitäjää lehahtamaan lentoon vielä siinä vaiheessa, kun teippaaminen olisi kesken. Pelko ja hengissäsäilymisvaisto olivat saaneet adrenaliinini virtaamaan, minkä vuoksi olin poikkeuksellisen innovatiivisessa tilassa. Mieleeni syöksähteli ideoita toisensa perään; niistä hulluin oli ehkä seuraava: liuottaisin kuumaan veteen runsaasti sokeria, kaataisin sokeriveden suihkupulloon, suihkuttaisin sokerivettä verhonreunojen väliin, ylhäältä alas asti, ja lopuksi föönaisin sokeriveteen kastetut verhonreunat huolellisesti, jolloin niissä oleva sokeri saisi ne liimaantumaan yhteen.
En kuitenkaan voinut olla varma, pystyisikö sokeri toimimaan riittävänä liimana keinokuituisessa materiaalissa, josta verhoni on valmistettu. Aikaa ei ollut hukattavaksi kemiallisiin eksperimentointeihin joten palasin jeesusteippiin. Mielessäni kävi myös, että sokeri saattaisi houkutella yökiitäjän nimenomaan verhojen väliin, jolloin koko hanke ei olisi vain hyödytön, vaan suorastaan kontraproduktiivinen.
Edelleen kiitäjä oli samassa kohdassa. Itseäni rauhoitellen ajattelin, että ehkä sen lajin edustajat vilkastuvat vasta yön tullen. Siirsin keittiöjakkaran jälleen lähemmäksi verhoja ja vetäisin pitkän pätkän jeesusteippiä rullasta. Mutta vaikka kuinka yritin, en saanut verhoja teipattua yhteen; minun olisi pitänyt kunnolla tarttua verhoihin, jotta se olisi onnistunut.
Silloin sain loistoidean: silmät kiiluen juoksin kylpyhuoneeseen ja sieppasin peilikaapin hyllyltä pinsetit.
Se oli pikkutarkkaa, ammattitaitoa vaativaa työtä; sentti sentiltä vedin alempaa verhokappaletta varovasti pinseteillä koholleen ilmassa, ja samalla liitin sen jeesusteipillä ylempään verhokappaleeseen. Minusta tuntui kuin olisin ollut joku huippuräätäli, joka ompelee hopealangasta pukua prinsessalle. Lopulta työ oli valmis: sivuverhot olivat keskeltäkin kokonaan ummessa!
Tarkistin vielä kokonaisuuden enkä löytänyt yhtään aukkokohtaa; ikkunasyvennys oli joka puolelta teipattu ja sullottu lakanoilla umpeen. Aikaa oli kulunut ehkä reilu puoli tuntia. Tumma kolmio oli yhä suurin piirtein samassa kohdassa. Rauhoituttuani paneuduin hyvin ansaitulle levolle.
Yöllä heräsin lepattavaan ääneen. Vaistonvaraisesti räväytin silmäni auki. Vaaleaa kesätaivasta vasten näin valtavan kokoisen, tummaakin tummemman yökiitäjän lepattelevan ympäriinsä läpikuultavassa kangasvankilassaan. Sitä katsellessani tunsin mielihyvää - tunsin olevani turvassa.
Vau mikä tarina !!!! Jännittävää ! Kirjailijan lahjoja ? En ookkaa enne lukenu noin mielen kiintoisesti yö kiitäjist :0
Loistavasti toimittu. Mulla on sama pelko, ja olen myös 30 nainen. Lensikö hirviö jossain vaiheessa ulos? Mulla tekee pahaa nähdä niiden kuolleita ruumiitakin. En pysty menemään lähellekään.
Kipaseppa muille maille kirjuuttelemaan juttujas. hei haloon onko kirjailijapalstaa?
Stenhen ging" pelle"
Tämä aihe on taas ajankohtainen. Muistakaahan pitää akkunat ummessa!
Ai kauhee :D On ne tosi pelottavia ne yököt.