Yksinään pystyyn jääneen kivimuurin autio ikkuna ammotti tyhjyyttä, tulvillaan iltapäivän aurinkoa. Pöly kimalteli törröttävien piipun jäännösten välissä. Raunioerämaa torkkui. Pojan silmät olivat kiinni. Mutta äkkiä tuli pimeämpää. Hän huomasi, että joku oli saapunut paikalle, mustana, hiljaisena.
Nyt minä olen kiinni! hän ajatteli.
Tummalla hahmolla oli kädessään rautalapio, se kimmelsi mustana, jäisenä. Mistä hän tietäisi, mitä sillä oli viimeksi tehty. Routaista pennartako lyöty?
Poika otti kaukoputkensa käteen, jos pitäisi puolustautua.
Hän luuli että se oli mies. Aivan, niin hän luuli.Jykevä hahmo, kädet jäykät kuin raudasta taotut pilarit. Selkä kyyryssä se siinä seisoi, pukahtamatta sanaakaan. Nopeasti se lähti, tuo kummajainen ja liukui läpi iltapäivän auringon valon, sen pitkä ruskea takki oli resuinen helmasta.
Poika näki kkunan takaa hymyilevät kasvot, oliko tuo kummajainen sittenkin nainen? Hymy kiiri lähes korviin, siniset silmät säihkyivät. Käsi nousi ja kosketti ikkunaa. Poika ei enää pelännyt.
Iltaisin, kun hän taas kiipesi kaivokselle tutkailemaan tähtiä, hän pystyi tuntemaan, kuinka kasvot hymyilivät ikkunan takana. Ne suojelivat, vaikka niillä oli tehty monen vuoden työt, niissä oli ryppyjä.
se oli lyhyt, mutta kiitos kovasti kaikille jotka lukivat! rakastan kirjoittamista ja lukemista, ja olisin todella kiitollinen, jos vain viitsisitte vähän kommentoida, oliko hyvä, liian lyhyt novelliksi, puuttuiko jotain?:)
postia saa lähettää osoitteeseen [email protected]!
-Hanna-
Nyt minä olen kiinni! hän ajatteli.
Tummalla hahmolla oli kädessään rautalapio, se kimmelsi mustana, jäisenä. Mistä hän tietäisi, mitä sillä oli viimeksi tehty. Routaista pennartako lyöty?
Poika otti kaukoputkensa käteen, jos pitäisi puolustautua.
Hän luuli että se oli mies. Aivan, niin hän luuli.Jykevä hahmo, kädet jäykät kuin raudasta taotut pilarit. Selkä kyyryssä se siinä seisoi, pukahtamatta sanaakaan. Nopeasti se lähti, tuo kummajainen ja liukui läpi iltapäivän auringon valon, sen pitkä ruskea takki oli resuinen helmasta.
Poika näki kkunan takaa hymyilevät kasvot, oliko tuo kummajainen sittenkin nainen? Hymy kiiri lähes korviin, siniset silmät säihkyivät. Käsi nousi ja kosketti ikkunaa. Poika ei enää pelännyt.
Iltaisin, kun hän taas kiipesi kaivokselle tutkailemaan tähtiä, hän pystyi tuntemaan, kuinka kasvot hymyilivät ikkunan takana. Ne suojelivat, vaikka niillä oli tehty monen vuoden työt, niissä oli ryppyjä.
se oli lyhyt, mutta kiitos kovasti kaikille jotka lukivat! rakastan kirjoittamista ja lukemista, ja olisin todella kiitollinen, jos vain viitsisitte vähän kommentoida, oliko hyvä, liian lyhyt novelliksi, puuttuiko jotain?:)
postia saa lähettää osoitteeseen [email protected]!
-Hanna-
Vastaukset 2
Vanhimmat
Minäpä täällä taas kirjoittelen:o) Mielenkiintoinen teksti tämäkin! Pidän adjektiivien käytöstäsi, minusta tekstisi on hyvin täyteläistä ja rikasta sen suhteen.
Tosin tässäkin pikkuisen kaipaisin pointtia tai selvennystä juoneen. Poika on jossakin autiotalossa/raunioissa ja näkee tämän tumman hahmon. Sinällään idea, että poika tuntee tumman hahmon suojelijakseen, on mielenkiintoinen. Siksi tätä tekstiä voisi vielä syventää ja pidentää, jotta pointti tulisi paremmin selväksi. Nyt lukija (tai ainakin minä) jää täyteen kysymyksiä: kuka poika oli, missä hän oli, miksi hän oli siellä, kuka tumma hahmo oli, miksi hän oli siellä, miten pelko tummasta hahmosta haihtui pois niin nopeasti (varsinkaan kun et dokumentoinut sen kummempaa kohtaamista hahmoille), jne. Ei näitä tietenkään tarvitse rautalangasta vääntää, mutta vihjaisukin riittäisi:o) Joten pituutta voisi ihan turvallisesti lisätä.
Lauserakenteista tai kieliopista ei sen enempää kuin nämä pari asiaa:
-Lauseen aloittaminen "Mutta" -sanalla ei välttämättä ole hyvä juttu kaunokirjallisessa tekstissä:o)
-Toiseksi, tässä kohdin:
"Hän luuli että se oli mies. Aivan, niin hän luuli.Jykevä hahmo..."
...jätä tuo "Aivan, niin hän luuli" pois. Se ei tuo tekstiin lisää mitään ja kuulostaa vähän "kököltä". Tyypillinen täytelausehan tuo on, itselläkin niitä on usein karsittavana;o)
Hän rakastaa taivasta yläpuolellaan sen kaikkine tähtineen. Hän osoittaa sormellaan loputtomuuteen ja hymyilee nähdessään kotinsa kaikki seinät ja niiden puutteen.
Minä istahdan hänen viereensä ja pidän hänen kädestään kiinni.
Ei hänellä ole mitään hätää. Pelot juoksevat niityillä kuin hevoset, vapaana.
Hän kertoo minulle tarinansa omin sanoin ja minä kuuntelen hymyillen kaikkeuteen katoavien virheiden määrää.