pieni Alan.

Niin lähti pieni poika, äitinsä asialle kaupunkiin, niin pitkälle, kuin viiden kilometrin päähän. Papaijoita äiti tahtoi, että laittaa saisi lapsillensa ruokaa.

Oli paahtava helle, aurinko porotti kirkkaalta taivaalta, kuumentaen jo höyryävää hiekkaa pojan varpaiden alla, kuin kiehuvaksi laavaksi.
Poika oli pieni, niin pieni että matkalaukkuun hän olisi mahtunut, mutta suuri sydän ja sisukas luonne. Ei tämä antanut periksi, vaan jatkoi.
Repussa oli eväitä joita äiti oli pakannut, toivoi hän niiden vähän auttavan kuumuuteen.
Hän haukkasi mangoa. Ah kuinka mehukasta se olikaan. Liha tirskui hampaiden välissä, kostuttaen kielen ja vajoavan mahaan. Poika nautti, hänen täytyi laittaa silmät kiinni maistaen yhä uudestaan ja uudestaan mangoa. Ei hän niin hyvää ollut saanut sitten viimeviikon, ja vaikka hänellä muutakin olisi ollut, hän tahtoi vain keltaista hedelmää, jonka liha oli mehukasta ja makeaa.

Hän jaksoi taas. Hän heitti mangonrääppeet kuumalle hiekalle ja lähti eteenpäin.
Jalat olivat raskaammat, mutta hänellä oli voimakkaampi olo. Hän hyppelehti hiekalla, kohti ei mitään. Muisti, kuinka äiti oli laittanut taskuun kartan ja kompassin, niitä oli seurattava jos tahtoi päästä elävänä kaupunkiin.
Poika uskoi osaavansa kaupunkiin ilman karttaa ja kompassia, uhmaten äitinsä käskyä.
Niin hyppeli poika, hiekanjyvältä hiekanjyvälle, yrittäen osua aina vain yhteen, vaikka hän tiesi että mahdotonta se on.
Jalat tulivat aina vain raskaammiksi, kädet puutuivat. Oli niin kuuma, ettei poika pystynyt ajattelemaankaan enää järkevästi. Hän etsi reppuansa. Etsi, etsi, missä se on?
Hän tähyili horisonttiin, pelkkää kuumaa ja höyryävää hiekkaa. Kaikki tuli vain lähemmäs koko ajan.
Poika kaatui maahan, palmun alle, joka oli kuin unessa tullut hänen luokseen, antaen hänen nukkua varjoon. Hän sulki silmänsä, ja maistoi mangon. Sen liha tirskui hänen hampaidensa välissä, raikas mehu piristi.
Hän antoi periksi, sulki silmänsä... niin hän nukkui, ja äiti oli siinä hänen kanssaan.