Hippolyte

Rouva Hippolyte katsoi minun päällystakkiani kuilumaisessa ala-aulassa tukkien tieni ulos. En kestänyt hänen äitimäistä puuttumista pukeutumiseeni, ja siihen miten milloinkin asettelen kaulaliinan kaulalleni. Nytkin hän piteli aamunlehtiä käsivarsillaan kuin vastaviikattuja pöytäliinoja ja tuijotti jonnekin verkkokalvojeni takana sijaitsevaan sieluuni arvostellen ääneen sen pukeutumisoikkuja.

Minusta tuntui ettei hän nähnyt sitä - sielua - ja luokitteli minut vuokransa maksavaksi nilviäiseksi portaittensa kuluneille askelmille, eräänlaiseksi arjeksi sanoa asiat vielä ääneen jollekin ihmiselle, ennenkuin oli aika siirtyä keskustelemaan jo edesmenneiden ystävättäriensä kanssa elämän pölyiseen hiljaisuuteen kaikista niistä asioista joista ei koskaan tulisi edesmenneitä.
Siinä mielessä minä katsoin olevani oikeassa, heti kun vain sain siihen tilaa ajatella.

En ole elämässäni nähnyt yhtä tiukalle kerittyä nutturaa kuin hänellä oli päässään. Pelkäsin että hän kuvittelee tekevänsä itselleen kasvojenkohotuksen vetämällä tukkansa niin jokapuolelta kiinni toisiinsa, että häntä olisi voinut soittaa ilman nuotteja kuin cembaloa oliivipuun alla.
Rouvan suu kävi ohuen kimeänä vihellyksenä avaimien kilkattaessa avainkaapissaan. Ja sen vähäisen ja happaman viinintuokun helmeillessä resepsuunin tiskin takana piilossa kaikilta niiltä vähiltä katseilta jotka pöydän ylitse kiireisenä pyyhkäisevät.
Minä tunsin viinintuoksun aamussa, aamussa joka tulvi sisään avatuista hostellin ovista pihalta kasvoilleni, meni sisään lahkeista ja nosti säärikarvani pystyyn. Talvi kelmeili kaikkialla lautojen ja rappauksien koloissa ja halkeamissa, sorkki sisuksiani.
Hymyilin rouva Hippolytelle ja sanoin olevani hieman alkukantaisesti kiireinen.

En muista hänen koskaan sen suuremmin kuunnelleen minua. Vain ja ainoastaan silloin tunsin olevani puhuja, kun kerroin milloin hän mahdollisesti saa tämän kyseisen kuun vuokrarahat laskettavaksi omiin käsiinsä.
Muutoin hän kyllä teki aina minulle selväksi miten hänen omat ja talon asiat olivat kun oli tämä inflaatio ja sitten tämä deflaatio. Nämä olivat hänelle niitä sanoja joita hän käytti kun halusi ilmaista syvimmän sielullisen huolestumisensa maailman asioista.
Rouva Hippolyte puhdisti nuhjuisen päällystakkini rintamusta jostain kuvitteellisesta pölystä hyvin huolellisin elkein.

Toivotin hänelle hyvää päivänjatkoa ja suuntasin ulos suuren taivaan alle seisomaan. Minua huimasi sen avaruus ja laajuus. Tuo käsittämätön tila ylläni ja allani. Hetken verran leijuin maailman roskana ilman kenkiä ja päällystakkia suuressa kohdussa yhdessä kaikkien muiden ihmisten kanssa.

Raudanharmaa bulevardi oli kuin lieka jota vedettiin pitkin maan tomua. Ihmiset näyttivät olevan jossain muualla kuin siinä missä kävelivät, istuivat tai seisoivat. Kukaan ei ollut läsnä, vain ruumiiden purtilot valuivat pitkin elämänvirtaa alaspäin ilaman mitään kiireen riemua tai ajattomuuden rauhaa.
Huomasin harovani harmaata siilitukkaani katsellen omaa kuvaani leipomon ikkunasta. Olin jo vanha mies. Silmänurkkiini olivat ilmestyneet syvät vaot kyynelille ja loputtomille vitseille virrata poskillani. En tiedä tunsinko itseäni itsekseni, mutta minuudeksi se oli ymmärrettävä.

Kahvilan ikkunaan kirjoitetun nimen koukeroisten kirjainten takaa olin eroittavinani keskustelevan pariskunnan. Nainen mursi crosantin ja piteli niiden kappaleita käsissään kuin joitain uskonnon osia. Odotin koko ajan että hän ojentaisi toisen puoliskon vastapäätä istuvalle miehelle, mutta hän vain puhui ja antoi miehen katsella suutaan.

Olin koputtaa ikkunaan ja osoittaa sormellaan miehen suuta, mutta en sitten ehtinyt. Nainen söi toisen puoliskon miehen puhuessa ja asetti toisen puoliskon takaisin lautaselle.

Ymmärsin heidän olevan jollakin tavalla eroamassa. Ehkä he olivat hyviä ystäviä eivätkä enää sietäneet toisiaan. Minun oli vaikea sanoa, sillä olin niin pahasti ja vahvasti heijastuneena leipomon ikkunasta, etteivät kaikki heidän kasvojenpiirteensä saavuttaneet minun mieleni tarkkaavia kiemuroita.

Minua nolostutti painaa kasvoni lähemmäs kylmää syksyä huokuvaa ikkunaa etsimään vastauksia mieltäni kääntäviin kysymyksiin.

Olkapäähäni koputettiin. Se oli rouva Hippolyte.
Hän virnisti minulle ja ojensi hattuni paljon avanneilla käsillään.
Rykäisin kuuluvasti ja kiitin ääneen mutisten. Oli syyspäivän aamu. Kävelin lävitse raudanharmaan kadun ja käännyin erottajalle.