Olen kokenut kaksi kertaa äärimmäisimmän olotilan mitä saatan kuvitella, eli ikuisuuden tyhjyydessä.
Ensimmäisellä kerralla, useita vuosia sitten, olin nauttinut erittäin suuren määrän psilosybiiniä/psilosiiniä. Todellisuus hajosi, kaikki aistiärsykkeet hävisivät ja kuvittelin universumin kuolleen. Vain minä jäin jäljelle - harmaaseen, sokeaan tyhjyyteen ja ikuisuuteen. Olin vain kuvitellut universumin ja nyt se oli kadonnut. Kuoleman jälkeen oli siis vain ikuista tyhjyyttä.
Toisella kerralla koin vastaavan kaltaisen olotilan nautittuani suuren annoksen amanita muscariaa. Egoni kasvoi niin suureksi, että jäljelle jäin vain minä ja Luonto, joka oli henkilöitynyt feminiiniseksi voimaksi. Pian myös luonto katosi ja aika pysähtyi. Koska nyt 'ymmärsin', että universumi oli ollut kuvitelmaa, se kuoli. Vain minä olin olemassa. Olisin tässä hetkessä ikuisesti. Mikään ei liikkunut ikuisuuteen..
Näiltä 'matkoilta' palasin nk. normaaliin todellisuuteen, täysissä sielun ja ruumiin voimissa. Ensimmäisen matkan jälkeen näin tosin todella ahdistavan painajaisunen, jossa olin suljettuna pimeään laatikkoon. Herätessäni uskoin hetken että matka olikin siis näyttänyt todellisuuden luonteen ja kuoleman jälkeen odottaisi vain tyhjyys.. Muutoin en ole tosissani miettinyt, että matkat olisivat olleet täysin totta, vaan voimakkaiden psykedeelien luoma illuusio/hypertodellisuus. Mieleni tietyt osat sulkeutuivat ja toiset alkoivat käydä 'yliteholla'..
Kuitenkin nämä kokemukset, äärimmäisen eksistentiaaliset ja todellisen tuntuiset, ovat saaneet minut pohtimaan yhä enemmän ns. ikuisuuskysymyksiä(!). Mitä tapahtuu kuoleman jälkeen ja mitä on ennen elämää? Mitä on tietoisuus? Mitä on todellisuus? En kuvittele, että minulla olisi näihin kysymyksiin mitään lopullisia vastauksia. Kuitenkin on alkanut tuntua, että intuition omaisesti olen alkanut käsittää näitä asioita yhä enemmän. Sanallisesti näitä 'tuntemuksia' on erittäin vaikea selittää (voisin kuvitella, että syvällisempi tutustuminen buddhistiseen ja animistiseen traditioon tutustuminen voisi olla hyödyllistä).
Yksi näistä tuntemuksista on egoon ja tietoisuuteen liittyvä. Raja 'minun' ja ulkopuolisen välillä ei ehkä olekaan niin konkreettinen kuin 'arkipäivän todellisuuskuva' antaisi ymmärtää. Tietoisuus olisi jossain mielessä ikuista ja 'kaikkialla'..se vain manifestoituu nyt minussa erillisyyden kokemukseen kietoituneena. Kaikkialla on kuitenkin osia tästä minuudesta, eli samasta tietoisuudesta. Ympäristö on siis elävä, osa suurta äärimmäisen monimutkaista kokonaisuutta/yhtä. Kaikki on siis osa kaikkea, osa yhtä virtaa ja sykettä..ehkä elämän 'tarkoitus' on elämän rikkaus, vivahteiden kokeminen, harmauden (täydellisen järjestyksen tai kaaoksen) välttäminen. Ehkä tietoisuus alunperin olikin vain yksi ja yksin harmaudessa. Ehkä määräävin voima tässä universumissa on TAHTO, joka ponnistelee tuodakseen väriä harmauteen ja rytmin sinne missä on vain olematonta -taistelua entropiaa vastaan? Rakkaus ja empatia olisi tästä maailmasta huolehtimista, sen huolehtimista että tämän maailman rikkaus säilyy tietoisuuden koettavaksi..
Nämä ovat siis vain eräänlaisia ajatusleikkejä, joita ei tarvitse ottaa liian tosissaan. Kuitenkin tunnen tämänkaltaisiin ajatuksiin paljon enemmän vetoa, kuin esim. ajatukseen ja uskomukseen yhdestä trasendentista jumaluudesta, muine uskonnollisine viitekehyksineen (kuitenkaan tuomitsematta, jotka uskovat). Nämä ajatukset/tuntemukset antavat tukea jo muutenkin pitkään tärkeänä pitämälleni luonnonsuojelulle ja yhteiskunnan muuttamisesta ihmisarvoisemmaksi (tai eläinarvoisemmaksi!). Ne auttavat myös välttämään vaipumista ylenpalttiseen kyynisyyteen, misantropiaan tai masennukseen, joihin minulla on ollut aiemmin lähes patologista taipumusta. Kun oman elämän asettaa kosmisiin mittasuhteisiin, tietyt ongelmat alkavat yhtäkkiä näyttää kovin pieniltä:)
Vielä lopuksi täytyy huomauttaa, että psykedeeleillä ei kannata leikkiä. Ne eivät ehkä ole niin vaarallisia, kuin huumepropaganda antaa ymmärtää, mutta niihin täytyy suhtautua kunnioituksella. Todellisuuden äkillinen muuntautuminen voi olla liian rankka kokemus monelle - varsinkaan jos siitä ei ole aiempaa kokemusta. Shamanistisen mielenlaadun omaaville ne voivat olla kuitenkin erittäin hyödyllinen työkalu elämän mysteerien selventämisessä.. :)
rauhaa,
-jp
Ensimmäisellä kerralla, useita vuosia sitten, olin nauttinut erittäin suuren määrän psilosybiiniä/psilosiiniä. Todellisuus hajosi, kaikki aistiärsykkeet hävisivät ja kuvittelin universumin kuolleen. Vain minä jäin jäljelle - harmaaseen, sokeaan tyhjyyteen ja ikuisuuteen. Olin vain kuvitellut universumin ja nyt se oli kadonnut. Kuoleman jälkeen oli siis vain ikuista tyhjyyttä.
Toisella kerralla koin vastaavan kaltaisen olotilan nautittuani suuren annoksen amanita muscariaa. Egoni kasvoi niin suureksi, että jäljelle jäin vain minä ja Luonto, joka oli henkilöitynyt feminiiniseksi voimaksi. Pian myös luonto katosi ja aika pysähtyi. Koska nyt 'ymmärsin', että universumi oli ollut kuvitelmaa, se kuoli. Vain minä olin olemassa. Olisin tässä hetkessä ikuisesti. Mikään ei liikkunut ikuisuuteen..
Näiltä 'matkoilta' palasin nk. normaaliin todellisuuteen, täysissä sielun ja ruumiin voimissa. Ensimmäisen matkan jälkeen näin tosin todella ahdistavan painajaisunen, jossa olin suljettuna pimeään laatikkoon. Herätessäni uskoin hetken että matka olikin siis näyttänyt todellisuuden luonteen ja kuoleman jälkeen odottaisi vain tyhjyys.. Muutoin en ole tosissani miettinyt, että matkat olisivat olleet täysin totta, vaan voimakkaiden psykedeelien luoma illuusio/hypertodellisuus. Mieleni tietyt osat sulkeutuivat ja toiset alkoivat käydä 'yliteholla'..
Kuitenkin nämä kokemukset, äärimmäisen eksistentiaaliset ja todellisen tuntuiset, ovat saaneet minut pohtimaan yhä enemmän ns. ikuisuuskysymyksiä(!). Mitä tapahtuu kuoleman jälkeen ja mitä on ennen elämää? Mitä on tietoisuus? Mitä on todellisuus? En kuvittele, että minulla olisi näihin kysymyksiin mitään lopullisia vastauksia. Kuitenkin on alkanut tuntua, että intuition omaisesti olen alkanut käsittää näitä asioita yhä enemmän. Sanallisesti näitä 'tuntemuksia' on erittäin vaikea selittää (voisin kuvitella, että syvällisempi tutustuminen buddhistiseen ja animistiseen traditioon tutustuminen voisi olla hyödyllistä).
Yksi näistä tuntemuksista on egoon ja tietoisuuteen liittyvä. Raja 'minun' ja ulkopuolisen välillä ei ehkä olekaan niin konkreettinen kuin 'arkipäivän todellisuuskuva' antaisi ymmärtää. Tietoisuus olisi jossain mielessä ikuista ja 'kaikkialla'..se vain manifestoituu nyt minussa erillisyyden kokemukseen kietoituneena. Kaikkialla on kuitenkin osia tästä minuudesta, eli samasta tietoisuudesta. Ympäristö on siis elävä, osa suurta äärimmäisen monimutkaista kokonaisuutta/yhtä. Kaikki on siis osa kaikkea, osa yhtä virtaa ja sykettä..ehkä elämän 'tarkoitus' on elämän rikkaus, vivahteiden kokeminen, harmauden (täydellisen järjestyksen tai kaaoksen) välttäminen. Ehkä tietoisuus alunperin olikin vain yksi ja yksin harmaudessa. Ehkä määräävin voima tässä universumissa on TAHTO, joka ponnistelee tuodakseen väriä harmauteen ja rytmin sinne missä on vain olematonta -taistelua entropiaa vastaan? Rakkaus ja empatia olisi tästä maailmasta huolehtimista, sen huolehtimista että tämän maailman rikkaus säilyy tietoisuuden koettavaksi..
Nämä ovat siis vain eräänlaisia ajatusleikkejä, joita ei tarvitse ottaa liian tosissaan. Kuitenkin tunnen tämänkaltaisiin ajatuksiin paljon enemmän vetoa, kuin esim. ajatukseen ja uskomukseen yhdestä trasendentista jumaluudesta, muine uskonnollisine viitekehyksineen (kuitenkaan tuomitsematta, jotka uskovat). Nämä ajatukset/tuntemukset antavat tukea jo muutenkin pitkään tärkeänä pitämälleni luonnonsuojelulle ja yhteiskunnan muuttamisesta ihmisarvoisemmaksi (tai eläinarvoisemmaksi!). Ne auttavat myös välttämään vaipumista ylenpalttiseen kyynisyyteen, misantropiaan tai masennukseen, joihin minulla on ollut aiemmin lähes patologista taipumusta. Kun oman elämän asettaa kosmisiin mittasuhteisiin, tietyt ongelmat alkavat yhtäkkiä näyttää kovin pieniltä:)
Vielä lopuksi täytyy huomauttaa, että psykedeeleillä ei kannata leikkiä. Ne eivät ehkä ole niin vaarallisia, kuin huumepropaganda antaa ymmärtää, mutta niihin täytyy suhtautua kunnioituksella. Todellisuuden äkillinen muuntautuminen voi olla liian rankka kokemus monelle - varsinkaan jos siitä ei ole aiempaa kokemusta. Shamanistisen mielenlaadun omaaville ne voivat olla kuitenkin erittäin hyödyllinen työkalu elämän mysteerien selventämisessä.. :)
rauhaa,
-jp
Vastaukset 4
Vanhimmat
Ollessani omasta mielestäni vielä alle kouluikäinen jäin kerran yksin kotiin, ja yhtäkkiä tietoisuuteni täytti pakokauhu siitä että tulisin kerran kuolemaan. Ajatus oli niin hirvittävä että muistan syöksyneeni päin seinää kädet levällään, aivan kuin se seinä edustaisi sitä mikä minua ahdistaa ja puristaa, tietoisuus siitä että tämä fyysinen keho tässä pakottaa minut kerran kuolemaan... etten kykene pakenemaan...
Sen perustavanlaatuisen kokemuksen jälkeen olen silloin tällöin elämäni varrella herännyt öisin sietämättömään tunteeseen ja ensimmäiset mielikuvat mitä mieleen tulevat ovat yleensä epämääräisiä ajatuksia siitä kuinka kehoni mätänee ja minä olen sen vanki. Noina pimeinä hetkinä vihaan kaikkia raajojani ja koko ruumistani, sillä se on sitonut minut sellaiseen missä en halua olla osallisena.
Tyhjyyskin on tullut tutuksi jotakuinkin nuoruusiästä alkaen; ajatus siitä että kaiken olemassaolon takana onkin vain olemattomuutta, joka kutsuu kuin musta aukko koko ajan meitä eläviä...
Tietysti sitä miettii pakenenko näiden primaarituskien vuoksi kaikenlaisiin katsomuksiin jotka väittävät että on olemassa jatkuvuus. Vai onko sittenkin niin että tuo jo lähes syntymässä säikähtäminen on saanut minut ajattelemaan asioita joilla moni muu ei ehkä jaksa päätään rassata.
Minustakin on alkanut tuntua että erillisyys on vain illuusio, kenties jopa kuolema on vain huono vitsi jonka otamme suotta tosissamme. Ja jos tosiaan *minä* joskus lopun, mitä sitten? Luulenpa että olen vain yksi hetken leijuva kupla, joka on noussut vähäksi aikaa (näennäisesti) erilliseksi kokonaisuudeksi siitä suuresta tietoisuus-merestä josta kaikki olennot tulevat, jossa kaikki olennot elävät...
Onko *minua* koskaan oikeastaan edes ollutkaan? Vai onko ainoa mitä voi olla, YKSI josta kaikki on, jossa kaikki on, ja johon kaikki kerran palaa?
"Ollessani omasta mielestäni vielä alle kouluikäinen jäin kerran yksin kotiin, ja yhtäkkiä tietoisuuteni täytti pakokauhu siitä että tulisin kerran kuolemaan. Ajatus oli niin hirvittävä että muistan syöksyneeni päin seinää kädet levällään, aivan kuin se seinä edustaisi sitä mikä minua ahdistaa ja puristaa, tietoisuus siitä että tämä fyysinen keho tässä pakottaa minut kerran kuolemaan... etten kykene pakenemaan..."
Ei ole mitään todellista syytä pelkoon - ainoastaan keksimiäsi keinotekoisia syitä. Jos saisit euron jokaisesta talosta jossa kuolema ei ole käynyt, et tosiaan rikastuisi. :)
"Sen perustavanlaatuisen kokemuksen jälkeen olen silloin tällöin elämäni varrella herännyt öisin sietämättömään tunteeseen ja ensimmäiset mielikuvat mitä mieleen tulevat ovat yleensä epämääräisiä ajatuksia siitä kuinka kehoni mätänee ja minä olen sen vanki. Noina pimeinä hetkinä vihaan kaikkia raajojani ja koko ruumistani, sillä se on sitonut minut sellaiseen missä en halua olla osallisena."
Viha on yhtä turhaa kuin pikkulapsen kiukuttelu sadesäätä vastaan kun ei pääse ulos leikkimään.
Kun oppii hyväksymään asioita niin on helpompi surffata virralla. Tottakai tää ruumiin riepu mätänee aikanaan. Kannattaa silti rakastaa sitä ehdoitta, kaikkine ominaisuuksineen, niinkuin parasta ystävääkin - silloin se myös pysyy parhaassa kunnossa.
"Tyhjyyskin on tullut tutuksi jotakuinkin nuoruusiästä alkaen; ajatus siitä että kaiken olemassaolon takana onkin vain olemattomuutta, joka kutsuu kuin musta aukko koko ajan meitä eläviä..."
Olemattomuus ja mustuus on vielä pelkurin kuvitelmia. Sitten kun loppuu puhe ja ajatukset niin syvemmällä on vielä ei-olemattomuus ja ei-mustuus, jos nyt käytetään tällaista ilmaisua.
Kutsuuhan se toki: Siinä se tanssii edessämme joka hetki - kuka vaan uskaltaa vastata sen kutsuun?
"Tietysti sitä miettii pakenenko näiden primaarituskien vuoksi kaikenlaisiin katsomuksiin jotka väittävät että on olemassa jatkuvuus. Vai onko sittenkin niin että tuo jo lähes syntymässä säikähtäminen on saanut minut ajattelemaan asioita joilla moni muu ei ehkä jaksa päätään rassata."
Suurin osa ihmisiä pakenee katsomuksiin jotka väittävät että on olemassa jatkuvuus. On vain hassua vietää elämänsä rakentamassa taloonsa niin tukevia perustuksia ettei tuuli sitä tempaise mennessään, mutta kuoleekin ennenkuin talo ehtii edes valmistumaan.
Tavallaan onkin olemassa jatkuvuus: Muutoksen pysyvyys.
"Onko *minua* koskaan oikeastaan edes ollutkaan? Vai onko ainoa mitä voi olla, YKSI josta kaikki on, jossa kaikki on, ja johon kaikki kerran palaa?"
Riippuu siitä miten "minän" määrittelee. Onhan esimerkkisi kuplatkin olemassa erillään mutta tietyllä tavalla yhtä.
Mikä meidät erottaa muista? Mikä erottaa asiat toisistaan? Arvosteleva mieli joka muuttuu kuin tuuliviiri. Huomenna arvostelmien perusteet ovat jo aivan toiset. Kun kääntää päätä vähän niin asiat näyttävät jo toisenlaiselta. Mielellä ei ole perustaa vaan se leijuu suuressa tyhjyydessä: Jos joutuisit aina perustelemaan arvostelmasi, perusteluiden ketju olisi ääretön. Lopulta joudut jättämään ketjun toisen pään leijumaan tyhjyyteen.
Me jotka lepäämme tyhjyydessä, me kuolemme joka hetki. Ei meillä ole mitään pelättävää.
Istuva Härkä on puhunut, Ugh!
Miten vakuutat 6-vuotiaalle tai yökauhusta (muistaakseni termi sellaiselle että virkoaa kirkumaan kauhusta, muttei varsinaisesti ole hereillä) kärsivälle nuo hienot asiat jotka mainitsit?
Tietoinen mieli voi näperrellä sanojen kanssa ja laittaa ne sievään riviin, mutta sitten kun irrationaalinen mieli ottaa vallan joko lapsuuden, unen tai muun erikoisen tilan kautta, ei siinä paljon auta koreat puheet ja filosofiat...
En tarkoita pottuilla, ihmettelen vain että mitä se kaikki viisastelu auttaa jos ihminen toimii ei-verbaalisessa tilassa (ei-tolkuissaan?).
Henk.koht. en ole päätynyt vielä mihinkään erityiseen ratkaisuun Kuoleman Varjon arvoituksen saralla; aivan taannoin pohdiskelin juuri asiaa siltä kantilta että olen vain kurja naurettava pelkuri, mutta nykyisin alan kallistua sille kannalle että sillä(kään) ei ole merkitystä.
Ehkäpä sanat ovat yhdentekeviä, sanattoman alueella... *hiljaisuus*
Hyvä kysymys.
6-vuotiasta on vaikea vakuuttaa.
Kuoleman pelko on jokaisen pelon juuri. Jokainen pelko johtuu egosta joka takertuu pysyvyyteen, kuolema on muutoksista suurin. Ainoa tapa on muuttaa suhtautumistaan muutokseen kokonaisvaltaisesti, opetella tiedostamaan muutosta, katoavaisuuden luonnetta, pyrkiä kohtaamaan kuolevaisuus kasvokkain elämässä, opetella päästämään irti asioista (ehkä tarkoituksella heittää menemään turhia asioita), ja mikä tärkeintä - kehittää valpasta tietoisuutta joka pysyy tukevasti mysrkyn silmässä intensiivismpienkin irrationaalisten pelkojen ilmaantuessa.
Ei toinen pelko ole toista rationaalisempi. Rationaalisuus on irrationaalista.