Tässä on minun ensimmäinen tekstini. Kokemattomuus saattaa näkyä. Olen jättänyt hyvin paljon lukijalle avoimeksi, miltä se vaikuttaa? Mielelläni ottaisin kommentteja vastaan, jos tästä voisi kehittyä suuntaan tai toiseen.
-----
Vaistoan kylmät seinät ympärilläni. Jalkojeni alta aistin kovaa kylmyyttä, en näe mitään. Tunnen kostean tuoksun –hajun, mikä lienee. Ilma on viileä, muttei tunkkainen.
Kosketan seinää, sen pintaa. Vaistoan historian kulkevan ohitseni, kuin virta se kulkee ja kulkee –kunnes pysähtyy. Tuijoan seinää henkeä pidätellen, käteni tärisevät kylmyyttä vasten. Sekavassa tunteessa, ilon ja surun kohdatessa on minun pakko itkeä. Tunteet pääsevät valloilleen näiden vuosien jälkeen –joiden olemassa oloa en edes tiennyt.
Kuulen luonnon kauniin musiikin –täällä kiven sisässä. Aistin suuren voiman, vaikkei se enään virtaakaan. Siinä ne laskeutuvat, kuin tumma lanka kankaan päälle. Kauniisti, aivan kuten ennenkin. Tyhjä kuori, hylättynä, odottamassa auringon valoa, pinnallisuutta.
Aistin edelleen saman sävyn ja tunteen. ”Maidon vaalea”, kaikuu mielessäni. Katson käsiäni, ihoni hohtaa entisestään. Muttei kuten ennen, ei virtaa voima entisen lailla. En silti ole surullinen. En ymmärrä ympärilläni olevaa, muttei se haittaa –silti minä tiedän.
Silmiäni pakottaa. Istuudun lattialle, kuin pakon sanelemana. Minua pyöryttää, henkitän raskaasti, syvään ja rauhallisesti.
Nautin selkäni takana olevasta viileydestä. Näen horisontissa kuumuuden väreilyn –se polttaa, voin kuvitella. Näen vain hiekkaa, hiekkaa joka suunnassa. Kuulen kuinka vaunut jyrisevät, laulu kajahtaa, kuinka jumalten hymni kantautuu horisontin takaa. Täällä minä istun piilossa, kaikkien nähtävillä –odottamassa. Tiesin sen koko ajan, tunsin kuinka se vihloi, aistin ja kuulin. Siksi täällä odottamassa.
Kansa valmistautuu suruun –tiedän sen. Ei juhlita viinin kera, ei valmista kokki juhlallista ateriaa. Silti en ole surullinen. Miksi olisin? En ole menettänyt mitään.
Vaunut lähestyvät. Tuijotan vain varjoani. ”Minä olen yhtä suuri kuin varjoni”, ajattelen. Vaikken olekaan niin särmikäs, olen siltä yhtä voimakas. Minun on pakko olla. Kaksi sivua, yhtyen toisiinsa. Minun täytyy rakentaa oma varjoni, ei tämä kuulu minulle.
Huomaan, miten mieleeni on hiipinyt epätoivo. Peloksikin voisin sitä luonnehtia. ”Enhän minä osaa ajaa edes leijonaa!”, parkaisen epätoivoisesti.
Havahdun.
-----
Vaistoan kylmät seinät ympärilläni. Jalkojeni alta aistin kovaa kylmyyttä, en näe mitään. Tunnen kostean tuoksun –hajun, mikä lienee. Ilma on viileä, muttei tunkkainen.
Kosketan seinää, sen pintaa. Vaistoan historian kulkevan ohitseni, kuin virta se kulkee ja kulkee –kunnes pysähtyy. Tuijoan seinää henkeä pidätellen, käteni tärisevät kylmyyttä vasten. Sekavassa tunteessa, ilon ja surun kohdatessa on minun pakko itkeä. Tunteet pääsevät valloilleen näiden vuosien jälkeen –joiden olemassa oloa en edes tiennyt.
Kuulen luonnon kauniin musiikin –täällä kiven sisässä. Aistin suuren voiman, vaikkei se enään virtaakaan. Siinä ne laskeutuvat, kuin tumma lanka kankaan päälle. Kauniisti, aivan kuten ennenkin. Tyhjä kuori, hylättynä, odottamassa auringon valoa, pinnallisuutta.
Aistin edelleen saman sävyn ja tunteen. ”Maidon vaalea”, kaikuu mielessäni. Katson käsiäni, ihoni hohtaa entisestään. Muttei kuten ennen, ei virtaa voima entisen lailla. En silti ole surullinen. En ymmärrä ympärilläni olevaa, muttei se haittaa –silti minä tiedän.
Silmiäni pakottaa. Istuudun lattialle, kuin pakon sanelemana. Minua pyöryttää, henkitän raskaasti, syvään ja rauhallisesti.
Nautin selkäni takana olevasta viileydestä. Näen horisontissa kuumuuden väreilyn –se polttaa, voin kuvitella. Näen vain hiekkaa, hiekkaa joka suunnassa. Kuulen kuinka vaunut jyrisevät, laulu kajahtaa, kuinka jumalten hymni kantautuu horisontin takaa. Täällä minä istun piilossa, kaikkien nähtävillä –odottamassa. Tiesin sen koko ajan, tunsin kuinka se vihloi, aistin ja kuulin. Siksi täällä odottamassa.
Kansa valmistautuu suruun –tiedän sen. Ei juhlita viinin kera, ei valmista kokki juhlallista ateriaa. Silti en ole surullinen. Miksi olisin? En ole menettänyt mitään.
Vaunut lähestyvät. Tuijotan vain varjoani. ”Minä olen yhtä suuri kuin varjoni”, ajattelen. Vaikken olekaan niin särmikäs, olen siltä yhtä voimakas. Minun on pakko olla. Kaksi sivua, yhtyen toisiinsa. Minun täytyy rakentaa oma varjoni, ei tämä kuulu minulle.
Huomaan, miten mieleeni on hiipinyt epätoivo. Peloksikin voisin sitä luonnehtia. ”Enhän minä osaa ajaa edes leijonaa!”, parkaisen epätoivoisesti.
Havahdun.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Nyt täytyy kyllä sanoa, etten oikein päässyt tekstiin sisälle, en ymmärtänyt mitä haluat sillä sanoa. Ajatusviivojen (-) käyttö rupesi jo ärsyttämään kun niin useasti olivat, mutta maku seikkahan tuo on. Vaikka avoimista ja salaperäisistä jutuista pidänkin, niin hieman lisää vihjeitä kaipailisin.
Aa.. ihan totta. Tätä hieman pelkäsinkin ja ajattelin että menenköhän metsään tuon avoimuuden kanssa.
Minulla on (paha)tapa työntää ajatusviivoja turhan usein, olen kiinnittänyt itsekin huomiota siihen.
Kiitos Sinulle kommentistasi. Omaa tekstiä kun lukee ei oikein osaa ajatella pääseekö ulkopuolinen siihen kuinka hyvin käsiksi.. Itselle kaikki kun on päivän selvää!
Vastaus tulee kyllä myöhään, mutta..
Tämä teksti sai kyllä ajattelemaan. Tälläinen on hyvä, kun saa lukea rivin välistä. Jokainen sen sitten tulkitsee miten itse tykkää.
:)