Luoto

Aion kuolla tähän paikkaan. En istu kivellä siksi että minulla ei ole tuolia, vaan siksi että minulla on tuoli.
Kivi on minun elämäni valtaistuimen viimeinen huonekalu jota en koskaan anna pois. Se jääköön jälkeeni teille kaikille perinnöksi. Annan sen teille koska se ei koskaan ole ollutkaan minun, minä olen vain istunut sillä hetken ja miettinyt sillä hetken, pohtinut niin pitkään että kaikki on lopulta loppunut ja hiljentynyt maisemaksi eteeni.
Se on hyvä kivi, se on suorittanut tehtävänsä erinomaisesti.

Minä en jaksa enää. Minun sisältäni on kuollut pois pelko ja ilo, odotus ja kaipuu. Minä olen sisältäni yhtä liikkumaton kuin kiveni. Vaikka vapisisin yhtälailla sateen ja tuulen kanssa, minä olisin liikkumaton kuin harmaa möhkäle maan sisässä. Minä en enää vapise, en tunne kyyneleitä enkä kylmää. Olen kuollut. Nyt vain odotan että katoan.

Olen antanut kaiken pois vaatimatta mitään vastiketta. Olen tiputtanut käsistäni kaiken hajoavan ja unohtanut bussipysäkeille kaiken turhan. Olen luopunut sinusta, kuten myös heistä joita en tunne. Olen luopunut verestäni vuotamalla kuin valtimo. Olen saanut itseni tyhjäksi kaikesta, ja nyt minussa risteilevät vain muistot haaleina kuvina, ratisevina ääninauhoina toisesta maailmasta.
Muistot, kuin kaikkialla juoksentelevat lapseni.

Käteni kahmaisevat itselleen viileää rantahiekkaa josta törröttää kaislanpätkä. Minä tuijotan violettiin väriin ja haistelen saalistani. Huomenna olisin jo viisi. En tiedä mitä se tarkoittaa.

Sinä saavut taivaista ja minusta tulee palvojasi. Miksi sinä minut löysit, miksi. Miksi et jäänyt sinä aamuna auton alle, miksi en minä itse.

Siitä on jo satavuotta. Naurahdan kivelläni ja muistan ettei minulla ei ole enää katsojia. Voin olla inhottava, ärsyttävä ja ties mitä. Olen antanut kaiken pois.
Mitään ei ole kukaan minulta koskaan vienyt, olen antanut kaiken pois tekemättä vastarintaa.

Minun älyllinen otteeni alkaa huojua. Fyysiset tuntemukset ovat niin piinaavia, että minä en enää erota maisemasta mitään. Kietoudun köynnöksinä leviävään kipuuni ja kiristän ratisevia hampaitani yhteen.

Ajatukseni eivät hyväksy sitä tosiasiaa että minä tahdon niille pahaa. Minä en tahdo niitä. Minun on hallittava niitä jotteivat ne hallitsisi minua. Minulla on oltava rautaruoska ja verta viiltävä ilme kasvoillani kun lyön tahtoni läpi hevosen selän.

Saalis putoaa kädestäni ja hajoaa luodolle, pyyhkiytyy tuuliin ja aaltoihin ja katoaa minulta.

Minä en tahdo sitä. Minä en tahdo mitään. Odotan hiljaa luodolla etten enää olisi mitään. Minulla on sille varattuna juuri sopivasti aikaa, ei hetkeäkään enempää.

Harmaa tuska lyö jalkoihini kuin aallot. Yö saapuu aina liian myöhään, eikä koskaan ole ollut tarpeeksi pimeä ja yksinäinen tuodakseen minulle rauhan.
Kirjoitin sen aaltoon ja se jäi siihen kuin toivon vaahto harjallaan hallavalla hevosella.

Maa minulle auetkoon. Olen valmis.