2096:
Lampun ympärille kerääntyneet hyönteiset törmäilivät lasiin intohimoisesti, uudestaan ja uudestaan, epätoivoisinakin. Loisteputken heikko valo kutsui niitä loputtomiin välinpitämättömyyden orgioihin, uudestaan, uudestaan, törmätkää, törmätkää, kunnes väsyneet niveljalkaiset polttivat siipensä ja putosivat odotushuoneen lattialle päästäen vaimean tömähdyksen, jota kukaan huoneessa istujista ei kuullut tai ainakaan katsonut tarpeelliseksi millään tavoin näyttää kuulleensa.
Poika katseli hieman vaivautuneena ympärilleen. Istujat olivat asettuneet strategisesti siten, ettei kukaan joutunut istumaan kenenkään vieressä, ja hänelle jäivät vaihtoehdoiksi ainoastaan kiusallinen vierustoverin valinta tai seisominen. Poika valitsi jälkimmäisen
Hän oli pitkä, laiha ja kalpea – kasvonpiirteiden perusteella ehkä kuudentoista, mutta riukumaisen ohueksi jäänyt vartalo viittasi sittenkin hieman nuorempaan ikään. Hänen hiuksensa olivat viemäriputken poistoventtiilin väriset ja kaiken kaikkiaan hän oli varsin mitäänsanomaton olento. Lähimpänä istuvat vilkaisivat häntä nopeasti ja naulitsivat sitten taas katseensa kaukaisuuteen, muodostettuaan nopealla vilkaisulla riittävän tarkan kuvan tulijasta; väärässä paikassa kenties, mutta täysin vaaraton.
"-Mikä tuon nimi on?
-Ei taida tietää itsekään.
-Hei poika! Nimi?
-...
-Näyttää nuorelta. Onko tämä nyt välttämätöntä?
-Katso nyt sitä.
-Tietävätkö ne tosiaan mitä tekevät?
-Eiköhän ne tiedä.
-No joo. Otetaan sitten.
-Anna sille ruiske.
-Hei poika!
-..."
Viimeinen asia, jonka hän kykeni muistamaan, oli tämä keskustelu. Omituista oli se, että se oli myös ensimmäinen asia. Se piti sisällään hänen koko tietoisuutensa, identiteettinsä, se oli kaikki. Hän ei muistanut mitään ennen sitä, ei mitään sen jälkeen. Ei mitään muuta kuin keskustelun ja nyt odotushuoneen, sen ajatuksiinsa unohtuneet ihmiset ja lampun ja hyönteiset. Hän muisti nuoren miehen ja valkotakkisen naisen, jotka olivat käyneet keskustelua hänestä, hän muisti piikin, jonka oli saanut käteensä. ”Rokotuspiikki vain, ei se satu”. Hän muisti. Ei muuta.
Pling.
Odotushuoneen katonrajassa välkkyvään valotauluun oli ilmestynyt numero 5286. Poika vilkaisi kaulassaan roikkuvaa laattaa. Siinä luki 5689. Nuori nainen, jonka laatan numero oli yhtenevä valotaulussa vilkkuvaan, nousi ylös ja katosi valkoisen oven taakse. Poika otti hänen paikkansa.
2029, tammikuu:
Sen nimi oli Exactio II. Kahdeksan insinööriä kerääntyi sen ympärille kuin taikaesinettä palvovat druidit. Exactio II lepäsi pöydällä tutkimuslaitoksen tarkimmin varjellussa siivessä. Asiaa tuntemattomalle se oli mikroskooppisen pieni kasa virtapiirejä, mutta jo mainitut kahdeksan insinööriä katselivat sitä hartaudella, joka muistutti jotakin uskonnollista seremoniaa. Jokainen heistä halusi kipeästi sanoa jotain, mutta kukaan ei uskaltanut, sillä he kaikki tiesivät niiden sanojen jäävän elämään. Eikä kukaan keksinyt mitään tarpeeksi juhlallista.
-Tämä on suuri päivä, totesi lopulta ryhmän johtava insinööri, hän, joka oli kuudentoista vuoden tiiviin tutkimustyön aikana vuodattanut itsestään Exactioon kaikkein eniten, joten toiset eivät viitsineet huomauttaa hänen sanojensa masentavasta kliseisyydestä. Eikä heidän sitä paitsi käynyt kiistäminen sitä, että vaikka ”suuri päivä” oli kaikessa latteudessaan suorastaan halveksuntaa huokuva ilmaus, se oli kuitenkin varsin todenmukainen ja siihen heidän oli tyytyminen.
2029, maaliskuu:
-Voisitteko sanoa sen uudelleen ja selkokielellä?
-Exactio tulee mullistamaan koko yhteiskunnan koulutusjärjestelmän, sekä tekee psykologisista testeistä turhia, tai ainakin tuo niihin mukaan aivan uuden ulottuvuuden. Exaction anturit kartoittavat koko aivokuoren rakenteen ja uusi, supernopea laskennallinen projekti, jota insinöörimme ovat kehitelleet tiiviisti kuudentoista vuoden ajan, selvittää tarkalleen yksilön kapasiteetin toimia yhteiskuntaa parhaiten hyödyntävällä tavalla, joka on yhdeksässä tapauksessa kymmenestä myös juuri se tapa, joka tuo yksilölle itselleen eniten tyydytystä. Toisin sanoen Exactio selvittää yksilön lahjakkuuden ja mahdollisuudet jo varhaislapsuudessa, jotta näitä lahjoja voidaan alkaa kehittää ja ohjata oikeaan suuntaan. Työttömyys häviää, kun ihmiset eivät yritä väkisin aloille, joilla joku toinen on heitä lahjakkaampi. Exactio kertoo tarkalleen...
-Mutta eikö tämä ole ihmisyksilöiden liian tarkkaa kontrollointia? Suuri yleisö ei tule hyväksymään sitä, että heidän vauvansa otetaan ja näiden tulevaisuus selvitetään nappia painamalla.
-Kuinka monta nuorta on turhautunut ja jopa syrjäytynyt väärien valintojen takia? Exactio on vain tietokone, pelkkiä virtapiirejä. Sen tarkoitus on helpottaa elämäämme.
-Mutta jos henkilö ei halua tehdä, niin kuin kone sanoo?
-Ihminenkin on loppujen lopuksi vain kemiallinen kone. Jokaisen ihmisen kapasiteetti voidaan valjastaa yhteisöä parhaiten hyödyttävään tarkoitukseen. Jokaisen ihmisen mahdollisuudet voidaan kartoittaa niin, että hänestä on hyötyä, ei rasitetta. Se on jokaisen etu. Ajattele itse maailmaa, jossa ei olisi rikollisia, päihderiippuvaisia, väkivaltaisia yksilöitä...
-Eikö ole turhan utopistista kuvitella tuollaista siksi, että olette kehittäneet yhden tietokoneen?
-Exactio II on vasta toinen versio; ensimmäinen kaatui omaan mahdottomuuteensa. Mutta ajattele Exactiota numero 15. Tai 100. Tutkimuksemme ei suinkaan pysähdy tähän.
-Entä jos Exactio toteaa jonkun lapsen tulevaisuuden olevan väistämättä päihderiippuvuus ja väkivalta?
-Älä nyt paina tätä sinne lehteen, mutta minun henkilökohtainen mielipiteeni, joka toki on vain minun henkilökohtainen mielipiteeni, ei siis edusta tutkimuslaitoksen kantaa eikä tietenkään ole sovellettavissa käytäntöön, ja kuten jo totesin, vain minä... tosin tämä haastatteluhan koskee Exactiota, joten minun henkilökohtaiset mielipiteeni ovat siinä aivan turhia. Joten älä nyt sitten paina tätä sinne lehteen, mutta minusta...
2069:
Lisbeth Danielsson asetti aivokuorta kuvaavan kypärän vapaaehtoisen koehenkilön päähän. Exaction kehittänyt tutkimuslaitos oli jo aikoja sitten luopunut eläinkokeista, sillä niiden tulokset eivät taannet sitä ehdotonta tarkkuutta, jota Lisbeth kollegoineen edellytti kaikilta tutkimustuloksilta. Kirkas valonvälähdys, ja näyttöruudulle ilmestyi valtavasti numeroita ja kirjaimia, joita koehenkilö ymmärsi yhtä hyvin kuin eskimolapsi kreikkaa, mutta jotka Lisbeth pystyi jo näppituntumalta alustavasti tulkitsemaan. Ne kertoivat, että toimiminen Exaction kuudennen version koehenkilönä oli luultavasti tämän yksilön ensimmäinen ja viimeinen kosketus tieteeseen. Sen sijaan fyysiset kyvyt ja niiden mahdollinen kehittäminen antaisivat koehenkilölle varman toimeentulon jollakin vähemmän kognitiivisia kykyjä kysyvällä alalla. Tämä tietysti siinä tapauksessa, että kartoitus olisi tehty huomattavasti nuoremmalla iällä. Koehenkilö oli jo 46-vuotias, eikä häntä ollut näin ollen lapsena kartoitettu lainkaan, sillä Exaction ensimmäinen käyttöönotto oli tapahtunut vuonna 2029 ja kartoitukset tehtiin aina alle 2-vuotiaille. Juuri siksi, Lisbeth arveli, tämä mies olikin syrjäytynyt, alkoholisoitunut, myöhemmin päässyt kuiville, mutta jäänyt työttömäksi ja joutui nyt hankkimaan toimeentulonsa muun muassa tutkimuslaitoksen koehenkilönä.
Lisbeth itse oli vasta 27-vuotias ja hänet oli kartoitettu 1-vuotiaana. Exactio II, vaikka olikin Exactio VI:hin verrattuna pelkkä lelu, oli selvittänyt heti tyttövauvan vahvat matemaattiset taipumukset, älykkyyden, innovatiivisuuden ja tulevaisuuden tieteen alalla. 5-vuotiaana Lisbeth oli aloittanut erityislahjakkaiden tiedekoulun, jonne nykyään pääsivät vain Exaction kartoituksessa tarpeeksi suurta teoreettista lahjakkuutta osoittavat lapset. Loistava menestys tiedekoulussa oli mahdollistanut Lisbethin pääsyn suoraan yliopistoon ilman pääsykokeita ja neljän vuoden tiiviin opiskelun jälkeen tutkimuslaitos oli temmannut nuoren naisen suoraan opiskeluelämästä töihin. Ja nyt hän työskenteli samassa ryhmässä, joka aikanaan oli kehittänyt Exaction ensimmäisen prototyypin, vaikkakin mukana ei ollut enää yhtäkään alkuperäisistä insinööreistä.
Lisbeth tulosti koehenkilön ”mahdollisuuskartan”, kuten hän sitä kutsui, ja siirtyi työpöydän ääreen tutkimaan sitä. ”Pisteytysmenetelmä”, hän ajatteli. Se oli Lisbethin ylpeys, mutta hän ei ollut vielä uskaltanut paljastaa yksityiskohtia edes tutkijatovereilleen. Lisbeth syötti koehenkilön tiedot koneelle, jolle hän oli ohjelmoinut pisteytysmenetelmän ensimmäisen version. Myöhemmin se liitettäisiin Exaction VII:hin ja pisteytysmenetelmä mullistaisi kartoitukset täysin. Vaikka kartoitus tehtiin jo nyt käytännössä jokaiselle lapselle, Lisbeth toivoi saavansa läpi ehdotuksen, että se liitettäisiin lainsäädäntöön; löydettiinhän sen avulla mahdollisesti tulevaisuudessa kriminalisoituvat yksilöt jo ennen kuin he ehtivät tehdä mitään, jolloin heidät saatiin ohjattua erityiskouluihin ja heitä osattiin erityisesti varjella syrjäytymiseltä.
2096:
Pling.
”5687”, sanoi valotaulu. Poika havahtui. Kuinka paljon aikaa oli kulunut? Tunti, kaksi? Varmasti enemmän, sillä hänen katsoessaan valotaulua edellisen kerran, se oli näyttänyt yli sadan verran pienempää lukemaa. Huoneeseen oli tullut uusia istujia numerolaatat kaulassaan ja vanhoja kadonnut valkoisen oven taakse. Kuitenkin aika tuntui kokonaan kadonneen – ei pysähtyneen, vaan lakanneen olemasta. Sekunnit eivät kuluneet, kun ei odottanut mitään, ei pelännyt mitään. Kun mikään ei muuttunut lukuunottamatta valotaulua.
Poika tunsi vaipuneensa jonkinlaiseen horrokseen. Hän ei jaksanut välittää siitä, että muistikuvat olivat lähes kadonneet hänen päästään. Hänellä oli kummallisen raukea olo, jonka hän kenties muussa tilassa olisi osannut yhdistää ainoaan muistamaansa keskusteluun ja piikkiin. Rauhoittavaa lääkettä ehkä? Mutta hän oli siinä tilassa jossa oli ja siinä häntä ei juurikaan jaksanut kiinnostaa kuulemansa keskustelu. Ei enää.
Pling.
Valkoinen ovi kiinnosti häntä, mutta vain hieman. Hän antoi itsensä vaipua uudelleen unen ja valveen väliseen sekavaan tilaan, jossa aika hävisi ja sen mukana myös turhat tunteet, jotka toivat jostain aivojen perukoilta hänen eteensä häilyviä muistikuvia, läpinäkyviä, hahmottomia, tunnistamattomia.
"-Minä en jaksa kohtaa enää luottaa niihin. Montako ne lähettivät tänne tänäänkin? Sata, kaksi sataa? Tämä on naurettavaa. Laitoksen resurssit eivät kohta enää riitä.
-Mitä enemmän heitä on, sitä varmempi on meidän toimeentulomme. Sitä varmemmin yhteiskunta pysyy pystyssä. Älä viitsi alkaa moralisoida. Lähde kanssani kahville tänään .
-En minä moralisoi. Ajattelen puhtaasti järkisyitä.
-Oikeassa kuten aina. Ja se kahvi?
-Kuuntelisit nyt vaihteeksi. Yhteiskunta pärjäsi vuosisatoja ilman tällaista... tällaista vastenmielistä järjestelmää.
-Eli moralisoit kuitenkin. Tyypillisen naisellista. Kuten pitkät sääresi ja takapuolesikin...
-Älä viitsi pojan kuullen.
-Se sai piikin. Ei se näe eikä kuule mitään moneen tuntiin.
-Eikö tässä systeemissä ole mielestäsi mitään väärää?
-Ei. Ja miksi olet täällä töissä, jos kerran on? Juoksentelisit sukkahousut päässä spraymaalaamassa laitoksen ikkunoita niin kuin ne NP-aktivistit.
-En minä hyväksy aktivistien toimintaa, minusta tämä järjestelmä vain kaipaa korjaamista... vähän inhimillisempään suuntaan, ehkä. Kai minä olen vanhanaikainen.
-Olet kaunis. Anna olla. Mennään kahville."
Nuori mies ja valkotakkinen nainen lähtivät. Hän muisti. Piikissä oli kai ollut jotain vikaa. Hän makasi sängyllä, katto oli valkoinen. Tyhjää. Ja odotushuone.
Pling, sanoi valotaulu.
2137, helmikuu:
Lisbeth heräsi auringon väkivaltaisiin ensisäteisiin. Maailma oli muuttunut – ei ehkä yhdessä yössä, mutta vähitellen, salakavalasti – ja sinä aamuna se äkkiä tunki itsensä Lisbethin tietoisuuteen. Hän tunsi itsensä vanhaksi, vaikka se tutkimus, jota hän oli nuorena tehnyt Exaction parissa, oli tuonut hänelle valtavat eläkerahat – ja niiden mukana mahdollisuuden kalliisiin lääkkeisiin. Katsoessaan 79-vuotiasta vartaloaan peilistä Lisbeth näki ainakin kaksikymmentä vuotta nuoremman naisen.
Hän oli vanha, mutta hän ei ollut hyödytön – hänellä oli kuolemaansa asti asema jonkunlaisena ikonina. Uhrannut elämänsä tutkimukselle; puhtaalle, steriilille tieteelle, jossa kaikki oli numeroita, kaavoja, kvantitatiivisia tuloksia ja vaikeita matemaattisia määritelmiä, joilla sokaistiin suuri yleisö. Tietokone laski nanosekunnissa se, mihin ihminen ei pystynyt. ”Ne ovat ajaneet meistä ohi”, Lisbeth ajatteli. Ihmiskunta palvoi tiedettä, edistystä, tehokkuutta. Se oli jokin suurempi kokonaisuus, jossa yksittäinen ihminen oli enää päämäärätön pelinappula. Ihmiskunta oli itsenäinen olento, joka halusi kehittyä, tulla suuremmaksi, kauniimmaksi, paremmaksi. Ja sillä oli apunaan tiede. Tieteen palvelijat olivat ne, joita yhteisö arvosti. Muut jäivät sen pyrkimysten jalkoihin. ”Jos ihmisellä on sielu, täytyy ihmisyhteisöllä olla jonkinlainen yhteinen sielu. Mitä me olemme sille vastaan sanomaan”, Lisbeth antoi ajatustensa lentää. Hän oli vanha. Vanhoilla oli aikaa ajatella.
Exactio XII oli kartoittanut Lisbethin tyttärenpojan. Poika oli älykäs – tarpeeksi älykäs tullakseen hyväksytyksi tieteen palvelukseen, tiedekouluun, osaksi tutkimusta, osaksi yhteisön itsekästä pyrkimystä. Hänet oli pisteytetty; tulos oli 26, joka oli huippuluokkaa. Exactio takasi tulevaisuuden, antoi numeron, joka sitoi iäksi. Tai antoi nollan. Exactio oli tuomari, jonka päätöksistä ei valitettu.
Lisbeth vihasi sitä.
2029, maaliskuu:
-Siis mitä me emme saa painaa lehteen?
-Kuten sanoin, tämä on henkilökohtainen mielipiteeni. Henkilökohtainen. Mutta minä tunnen teidät toimittajat – en halua skandaalia.
-Älä ajattele minua toimittajana. Näetkö; laitan sanelukoneen pois päältä. Minua kiinnostaa, ihan vain minuna. Saat sanani.
-No hyvä on. Niin; mikäli kone osoittaa, ettei jonkin yksilön kohdalla... ja korostan, että mikäli voidaan todellakin todeta, että tulos on virheetön... olisin itse eräänlaisen jälkiabortin kannalla.
-Anteeksi kuinka?
-Tämä ei tietenkään ole mikään varteenotettava ajatus koskaan, enkä minä käytännön tasolla... tämä olisi vain mielestäni eräänlainen ihanne, enkä koskaan ehdottaisi sitä ääneen missään; sehän mustamaalaisi koko laitoksen. Ja minä en edusta laitosta kun sanon näin – tarkoitan vain, että tällaine järjestely olisi loppujen lopuksi paras kaikille. Jos lapsi todetaan vammaiseksi, abortti on sallittu 14. viikkoon asti. Käytän samaa logiikkaa, hieman pidemmälle vietynä vain.
-Eikö tämä ole aika... no, raaka lähestymistapa?
-En kiistä.
-Mutta...
-Kuten sanoin, näillä sanoillani en edusta laitosta. Ja jos piru vie painat sen lehteen, laitos boikotoi julkaisuanne ikuisesti.
2096:
Poika sulki oven takanaan. Paikka, johon hän saapui, muistutti sairaalahuonetta, paljon suurempana vain. Sänkyjä oli ainakin sata. Useimmissa niistä makasi joku syvässä unessa. Pojan otti vastaan hymyilevä sairaanhoitajatar.
-Nimi?
Poika ei osannut vastata. Nainen viittasi tämän istumaan alas.
-No, emme me sitä oikeastaan tarvitse. Kasotaanpas numero... se on siis yhtä kuin 56 ja 89. Kas niin, käy pitkäksesi.
Poika kävi.
-Kas niin, kohta saat hieman nukuttavaa ainetta ja olosi on oikein miellyttävä. Ei, tämä ei satu lainkaan.
Pistokset epäilyttivät poikaa. Hän oli saanut niitä jo liikaa tänään. Ne sekoittivat hänen päänsä ja muistinsa. Mutta ne eivät pystyneet siihen täysin – hän oli äkkiä alkanut muistaa. Kummallisia pätkiä, ajanhetkiä, jotka eivät sopineet yhteen millään lailla, mutta joiden hän silti tiesi olevan todellisia muistikuvia.
Hän aivan pienenä. Hymyilevä, nelissäkymmenissä oleva nainen.
-Hei, minä olen sinun äitisi Lisbeth. Sinun äitisi. Tiedätkö, mitä se tarkoittaa, kulta? Se tarkoittaa, että me ollaan kavereita aina.
Hänen äitinsä jälleen. Paperi kädessä. Itki.
-Hänet täytyy kartoittaa uudelleen! Hän ei ole nollapisteytetty. Hän on minun poikani piru vie, ja tiedätkö sinä kuka minä olen? Minä olen se, joka kehitti tämän koko helvetin laitteen!
Ankarasilmäinen opettaja.
-Nuori mies, sinun äitisi vaikutusvallan ansiosta olet saanut enemmän uusintakartoituksia kuin kukaan toinen ennen sinua. Tulos on kuitenkin sama; vain tässä laitoksessa sinusta voidaan kouluttaa yhteiskuntakelpoinen olento.
Ja jälleen äiti. Kädet hänen hartioillaan. Vieressä kaksi poliisia.
-Hän on vasta neljäntoista.
-Hän on vanhempi kuin useimmat Dream Centeriin viedyt.
-Mutta hän ei ole tehnyt mitään väärää.
-Neiti Danielsson, sinä olit ensimmäisenä vaatimassa sitä lakipykälää, jota vastaan nyt tappelet. Dream Center on vastaanottanut nollapisteytettyjä jo vuosia, eikä siinä ole ollut sinusta mitään epäeettistä.
-Mutta hän on minun poikani. Se helvetin kone voi erehtyä! Hän on minun poikani ja minä en anna hänen mennä Dream Centeriin.
-Hän kävi läpi yhteiskuntaan sopeuttamisen. Hän oli laitoksessa. Exactio antaa yhä samat tiedot. Hän ei tule koskaan pärjäämään. Näetkö sinä ennemmin hänen tuhoutuvan yhteiskunnan paineen alla, tulevan onnettomaksi, syrjäytyvän? Haluatko sinä oman poikasi kärsivän?
-Mutta Dream Center...
-On hänen itsensä kannalta ainoa vaihtoehto.
-He tappavat hänet.
-He eivät tapa ketään.
-Minä olen ollut tekemisissä Dream Centerin kanssa aivan tarpeeksi tietääkseni, mitä siellä laitoksessa tehdään. He eivät pidä näitä lapsia koomassa ja yritä löytää neurologisia parannuskeinoja, niin kuin he väittävät. Se on systemaattista, ja minä tiedän sen. Eivät he kuole vahingossa. Kuinka monta prosenttia Dream Centeriin lähetetyistä palaa takaisin? Se luku on seitsemän! Kuulitko? Seitsemän.
-Olen pahoillani, neiti Danielsson.
-Tätä ei tapahdu minun pojalleni.
Havahtuminen.
-Ja näin... ojennatko kätesi?
-Minä en halua pistosta, poika sanoi. Se oli ensimmäinen järkevä lause, jonka hän kykeni muodostamaan sekavassa olotilassaan. Hän liimasi muistinkappaleet paikoilleen. Hän tiesi.
-Voi, ei se satu lainkaan, kultaseni...
-Se tappaa minut.
-Ei suinkaan, kultaseni, kuka sinulle sellaista on väittänyt? Sinä nukut ja näet kauniita unia, ja kun heräät, olet ihan terve.
-Minä olen terve.
Sairaanhoitajatar näytti hämmentyneeltä. Oli ilmeistä, etteivät potilaat normaalisti puhutelleet häntä, tai ainakaan panneet vastaan.
-Nuku nyt vain, kultaseni. Kun olemme parantaneet sinut, et ole enää nollapisteytetty, vaan pääset oikeaan kouluun ja sinusta tulee yhteiskunnan oikea jäsen. Sairaanhoitajan katse oli vilpitön. Hän uskoi omiin sanoihinsa. Poika sulki silmänsä, antoi pistoksen tulla. Ei siksi, että olisi uskonut sairaanhoitajaa, vaan siksi, että kaikkien huumausaineiden ja väsymyksen läpi hän ymmärsi, ettei voisi paeta. Näin asiat vain menivät. Hän oli onnellinen, että muisti. Ennen kuin nukutusaineen vaikutus vyöryi hänen ylitseen, aivot rakensivat repaleisista muistoista vielä yhden kuvan. Siinä oli äiti.
2137, toukokuu:
Lisbethin oli kylmä. Ulkona oli lämmintä, mutta häntä vilutti. Se tarkoitti, hän tiesi, että vanhuus oli hiipinyt hänenkin iättömään naisvartaloonsa, sen sisälle. Hän ei välittänyt; se tuntui ensimmäiseltä luonnolliselta asialta vuosiin. Sitä ei ihmiskunta ollut vielä onnistunut estämään; yksilön vanhenemista. Lisbeth tunsi olevansa etuoikeutettu saadessaan kuulua vielä siihen ikäluokkaan, joka vanheni. Noudatti luonnollista, tuttua elämänkaarta. ”Aikaa vastaan se ei voi taistella”, Lisbeth ajatteli, ymmärtämättä aivan täysin, mihin ”se” hänen ajatuksessaan viittasi. Hän sulki ikkunan.
Lampun ympärille kerääntyneet hyönteiset törmäilivät lasiin intohimoisesti, uudestaan ja uudestaan, epätoivoisinakin. Loisteputken heikko valo kutsui niitä loputtomiin välinpitämättömyyden orgioihin, uudestaan, uudestaan, törmätkää, törmätkää, kunnes väsyneet niveljalkaiset polttivat siipensä ja putosivat odotushuoneen lattialle päästäen vaimean tömähdyksen, jota kukaan huoneessa istujista ei kuullut tai ainakaan katsonut tarpeelliseksi millään tavoin näyttää kuulleensa.
Poika katseli hieman vaivautuneena ympärilleen. Istujat olivat asettuneet strategisesti siten, ettei kukaan joutunut istumaan kenenkään vieressä, ja hänelle jäivät vaihtoehdoiksi ainoastaan kiusallinen vierustoverin valinta tai seisominen. Poika valitsi jälkimmäisen
Hän oli pitkä, laiha ja kalpea – kasvonpiirteiden perusteella ehkä kuudentoista, mutta riukumaisen ohueksi jäänyt vartalo viittasi sittenkin hieman nuorempaan ikään. Hänen hiuksensa olivat viemäriputken poistoventtiilin väriset ja kaiken kaikkiaan hän oli varsin mitäänsanomaton olento. Lähimpänä istuvat vilkaisivat häntä nopeasti ja naulitsivat sitten taas katseensa kaukaisuuteen, muodostettuaan nopealla vilkaisulla riittävän tarkan kuvan tulijasta; väärässä paikassa kenties, mutta täysin vaaraton.
"-Mikä tuon nimi on?
-Ei taida tietää itsekään.
-Hei poika! Nimi?
-...
-Näyttää nuorelta. Onko tämä nyt välttämätöntä?
-Katso nyt sitä.
-Tietävätkö ne tosiaan mitä tekevät?
-Eiköhän ne tiedä.
-No joo. Otetaan sitten.
-Anna sille ruiske.
-Hei poika!
-..."
Viimeinen asia, jonka hän kykeni muistamaan, oli tämä keskustelu. Omituista oli se, että se oli myös ensimmäinen asia. Se piti sisällään hänen koko tietoisuutensa, identiteettinsä, se oli kaikki. Hän ei muistanut mitään ennen sitä, ei mitään sen jälkeen. Ei mitään muuta kuin keskustelun ja nyt odotushuoneen, sen ajatuksiinsa unohtuneet ihmiset ja lampun ja hyönteiset. Hän muisti nuoren miehen ja valkotakkisen naisen, jotka olivat käyneet keskustelua hänestä, hän muisti piikin, jonka oli saanut käteensä. ”Rokotuspiikki vain, ei se satu”. Hän muisti. Ei muuta.
Pling.
Odotushuoneen katonrajassa välkkyvään valotauluun oli ilmestynyt numero 5286. Poika vilkaisi kaulassaan roikkuvaa laattaa. Siinä luki 5689. Nuori nainen, jonka laatan numero oli yhtenevä valotaulussa vilkkuvaan, nousi ylös ja katosi valkoisen oven taakse. Poika otti hänen paikkansa.
2029, tammikuu:
Sen nimi oli Exactio II. Kahdeksan insinööriä kerääntyi sen ympärille kuin taikaesinettä palvovat druidit. Exactio II lepäsi pöydällä tutkimuslaitoksen tarkimmin varjellussa siivessä. Asiaa tuntemattomalle se oli mikroskooppisen pieni kasa virtapiirejä, mutta jo mainitut kahdeksan insinööriä katselivat sitä hartaudella, joka muistutti jotakin uskonnollista seremoniaa. Jokainen heistä halusi kipeästi sanoa jotain, mutta kukaan ei uskaltanut, sillä he kaikki tiesivät niiden sanojen jäävän elämään. Eikä kukaan keksinyt mitään tarpeeksi juhlallista.
-Tämä on suuri päivä, totesi lopulta ryhmän johtava insinööri, hän, joka oli kuudentoista vuoden tiiviin tutkimustyön aikana vuodattanut itsestään Exactioon kaikkein eniten, joten toiset eivät viitsineet huomauttaa hänen sanojensa masentavasta kliseisyydestä. Eikä heidän sitä paitsi käynyt kiistäminen sitä, että vaikka ”suuri päivä” oli kaikessa latteudessaan suorastaan halveksuntaa huokuva ilmaus, se oli kuitenkin varsin todenmukainen ja siihen heidän oli tyytyminen.
2029, maaliskuu:
-Voisitteko sanoa sen uudelleen ja selkokielellä?
-Exactio tulee mullistamaan koko yhteiskunnan koulutusjärjestelmän, sekä tekee psykologisista testeistä turhia, tai ainakin tuo niihin mukaan aivan uuden ulottuvuuden. Exaction anturit kartoittavat koko aivokuoren rakenteen ja uusi, supernopea laskennallinen projekti, jota insinöörimme ovat kehitelleet tiiviisti kuudentoista vuoden ajan, selvittää tarkalleen yksilön kapasiteetin toimia yhteiskuntaa parhaiten hyödyntävällä tavalla, joka on yhdeksässä tapauksessa kymmenestä myös juuri se tapa, joka tuo yksilölle itselleen eniten tyydytystä. Toisin sanoen Exactio selvittää yksilön lahjakkuuden ja mahdollisuudet jo varhaislapsuudessa, jotta näitä lahjoja voidaan alkaa kehittää ja ohjata oikeaan suuntaan. Työttömyys häviää, kun ihmiset eivät yritä väkisin aloille, joilla joku toinen on heitä lahjakkaampi. Exactio kertoo tarkalleen...
-Mutta eikö tämä ole ihmisyksilöiden liian tarkkaa kontrollointia? Suuri yleisö ei tule hyväksymään sitä, että heidän vauvansa otetaan ja näiden tulevaisuus selvitetään nappia painamalla.
-Kuinka monta nuorta on turhautunut ja jopa syrjäytynyt väärien valintojen takia? Exactio on vain tietokone, pelkkiä virtapiirejä. Sen tarkoitus on helpottaa elämäämme.
-Mutta jos henkilö ei halua tehdä, niin kuin kone sanoo?
-Ihminenkin on loppujen lopuksi vain kemiallinen kone. Jokaisen ihmisen kapasiteetti voidaan valjastaa yhteisöä parhaiten hyödyttävään tarkoitukseen. Jokaisen ihmisen mahdollisuudet voidaan kartoittaa niin, että hänestä on hyötyä, ei rasitetta. Se on jokaisen etu. Ajattele itse maailmaa, jossa ei olisi rikollisia, päihderiippuvaisia, väkivaltaisia yksilöitä...
-Eikö ole turhan utopistista kuvitella tuollaista siksi, että olette kehittäneet yhden tietokoneen?
-Exactio II on vasta toinen versio; ensimmäinen kaatui omaan mahdottomuuteensa. Mutta ajattele Exactiota numero 15. Tai 100. Tutkimuksemme ei suinkaan pysähdy tähän.
-Entä jos Exactio toteaa jonkun lapsen tulevaisuuden olevan väistämättä päihderiippuvuus ja väkivalta?
-Älä nyt paina tätä sinne lehteen, mutta minun henkilökohtainen mielipiteeni, joka toki on vain minun henkilökohtainen mielipiteeni, ei siis edusta tutkimuslaitoksen kantaa eikä tietenkään ole sovellettavissa käytäntöön, ja kuten jo totesin, vain minä... tosin tämä haastatteluhan koskee Exactiota, joten minun henkilökohtaiset mielipiteeni ovat siinä aivan turhia. Joten älä nyt sitten paina tätä sinne lehteen, mutta minusta...
2069:
Lisbeth Danielsson asetti aivokuorta kuvaavan kypärän vapaaehtoisen koehenkilön päähän. Exaction kehittänyt tutkimuslaitos oli jo aikoja sitten luopunut eläinkokeista, sillä niiden tulokset eivät taannet sitä ehdotonta tarkkuutta, jota Lisbeth kollegoineen edellytti kaikilta tutkimustuloksilta. Kirkas valonvälähdys, ja näyttöruudulle ilmestyi valtavasti numeroita ja kirjaimia, joita koehenkilö ymmärsi yhtä hyvin kuin eskimolapsi kreikkaa, mutta jotka Lisbeth pystyi jo näppituntumalta alustavasti tulkitsemaan. Ne kertoivat, että toimiminen Exaction kuudennen version koehenkilönä oli luultavasti tämän yksilön ensimmäinen ja viimeinen kosketus tieteeseen. Sen sijaan fyysiset kyvyt ja niiden mahdollinen kehittäminen antaisivat koehenkilölle varman toimeentulon jollakin vähemmän kognitiivisia kykyjä kysyvällä alalla. Tämä tietysti siinä tapauksessa, että kartoitus olisi tehty huomattavasti nuoremmalla iällä. Koehenkilö oli jo 46-vuotias, eikä häntä ollut näin ollen lapsena kartoitettu lainkaan, sillä Exaction ensimmäinen käyttöönotto oli tapahtunut vuonna 2029 ja kartoitukset tehtiin aina alle 2-vuotiaille. Juuri siksi, Lisbeth arveli, tämä mies olikin syrjäytynyt, alkoholisoitunut, myöhemmin päässyt kuiville, mutta jäänyt työttömäksi ja joutui nyt hankkimaan toimeentulonsa muun muassa tutkimuslaitoksen koehenkilönä.
Lisbeth itse oli vasta 27-vuotias ja hänet oli kartoitettu 1-vuotiaana. Exactio II, vaikka olikin Exactio VI:hin verrattuna pelkkä lelu, oli selvittänyt heti tyttövauvan vahvat matemaattiset taipumukset, älykkyyden, innovatiivisuuden ja tulevaisuuden tieteen alalla. 5-vuotiaana Lisbeth oli aloittanut erityislahjakkaiden tiedekoulun, jonne nykyään pääsivät vain Exaction kartoituksessa tarpeeksi suurta teoreettista lahjakkuutta osoittavat lapset. Loistava menestys tiedekoulussa oli mahdollistanut Lisbethin pääsyn suoraan yliopistoon ilman pääsykokeita ja neljän vuoden tiiviin opiskelun jälkeen tutkimuslaitos oli temmannut nuoren naisen suoraan opiskeluelämästä töihin. Ja nyt hän työskenteli samassa ryhmässä, joka aikanaan oli kehittänyt Exaction ensimmäisen prototyypin, vaikkakin mukana ei ollut enää yhtäkään alkuperäisistä insinööreistä.
Lisbeth tulosti koehenkilön ”mahdollisuuskartan”, kuten hän sitä kutsui, ja siirtyi työpöydän ääreen tutkimaan sitä. ”Pisteytysmenetelmä”, hän ajatteli. Se oli Lisbethin ylpeys, mutta hän ei ollut vielä uskaltanut paljastaa yksityiskohtia edes tutkijatovereilleen. Lisbeth syötti koehenkilön tiedot koneelle, jolle hän oli ohjelmoinut pisteytysmenetelmän ensimmäisen version. Myöhemmin se liitettäisiin Exaction VII:hin ja pisteytysmenetelmä mullistaisi kartoitukset täysin. Vaikka kartoitus tehtiin jo nyt käytännössä jokaiselle lapselle, Lisbeth toivoi saavansa läpi ehdotuksen, että se liitettäisiin lainsäädäntöön; löydettiinhän sen avulla mahdollisesti tulevaisuudessa kriminalisoituvat yksilöt jo ennen kuin he ehtivät tehdä mitään, jolloin heidät saatiin ohjattua erityiskouluihin ja heitä osattiin erityisesti varjella syrjäytymiseltä.
2096:
Pling.
”5687”, sanoi valotaulu. Poika havahtui. Kuinka paljon aikaa oli kulunut? Tunti, kaksi? Varmasti enemmän, sillä hänen katsoessaan valotaulua edellisen kerran, se oli näyttänyt yli sadan verran pienempää lukemaa. Huoneeseen oli tullut uusia istujia numerolaatat kaulassaan ja vanhoja kadonnut valkoisen oven taakse. Kuitenkin aika tuntui kokonaan kadonneen – ei pysähtyneen, vaan lakanneen olemasta. Sekunnit eivät kuluneet, kun ei odottanut mitään, ei pelännyt mitään. Kun mikään ei muuttunut lukuunottamatta valotaulua.
Poika tunsi vaipuneensa jonkinlaiseen horrokseen. Hän ei jaksanut välittää siitä, että muistikuvat olivat lähes kadonneet hänen päästään. Hänellä oli kummallisen raukea olo, jonka hän kenties muussa tilassa olisi osannut yhdistää ainoaan muistamaansa keskusteluun ja piikkiin. Rauhoittavaa lääkettä ehkä? Mutta hän oli siinä tilassa jossa oli ja siinä häntä ei juurikaan jaksanut kiinnostaa kuulemansa keskustelu. Ei enää.
Pling.
Valkoinen ovi kiinnosti häntä, mutta vain hieman. Hän antoi itsensä vaipua uudelleen unen ja valveen väliseen sekavaan tilaan, jossa aika hävisi ja sen mukana myös turhat tunteet, jotka toivat jostain aivojen perukoilta hänen eteensä häilyviä muistikuvia, läpinäkyviä, hahmottomia, tunnistamattomia.
"-Minä en jaksa kohtaa enää luottaa niihin. Montako ne lähettivät tänne tänäänkin? Sata, kaksi sataa? Tämä on naurettavaa. Laitoksen resurssit eivät kohta enää riitä.
-Mitä enemmän heitä on, sitä varmempi on meidän toimeentulomme. Sitä varmemmin yhteiskunta pysyy pystyssä. Älä viitsi alkaa moralisoida. Lähde kanssani kahville tänään .
-En minä moralisoi. Ajattelen puhtaasti järkisyitä.
-Oikeassa kuten aina. Ja se kahvi?
-Kuuntelisit nyt vaihteeksi. Yhteiskunta pärjäsi vuosisatoja ilman tällaista... tällaista vastenmielistä järjestelmää.
-Eli moralisoit kuitenkin. Tyypillisen naisellista. Kuten pitkät sääresi ja takapuolesikin...
-Älä viitsi pojan kuullen.
-Se sai piikin. Ei se näe eikä kuule mitään moneen tuntiin.
-Eikö tässä systeemissä ole mielestäsi mitään väärää?
-Ei. Ja miksi olet täällä töissä, jos kerran on? Juoksentelisit sukkahousut päässä spraymaalaamassa laitoksen ikkunoita niin kuin ne NP-aktivistit.
-En minä hyväksy aktivistien toimintaa, minusta tämä järjestelmä vain kaipaa korjaamista... vähän inhimillisempään suuntaan, ehkä. Kai minä olen vanhanaikainen.
-Olet kaunis. Anna olla. Mennään kahville."
Nuori mies ja valkotakkinen nainen lähtivät. Hän muisti. Piikissä oli kai ollut jotain vikaa. Hän makasi sängyllä, katto oli valkoinen. Tyhjää. Ja odotushuone.
Pling, sanoi valotaulu.
2137, helmikuu:
Lisbeth heräsi auringon väkivaltaisiin ensisäteisiin. Maailma oli muuttunut – ei ehkä yhdessä yössä, mutta vähitellen, salakavalasti – ja sinä aamuna se äkkiä tunki itsensä Lisbethin tietoisuuteen. Hän tunsi itsensä vanhaksi, vaikka se tutkimus, jota hän oli nuorena tehnyt Exaction parissa, oli tuonut hänelle valtavat eläkerahat – ja niiden mukana mahdollisuuden kalliisiin lääkkeisiin. Katsoessaan 79-vuotiasta vartaloaan peilistä Lisbeth näki ainakin kaksikymmentä vuotta nuoremman naisen.
Hän oli vanha, mutta hän ei ollut hyödytön – hänellä oli kuolemaansa asti asema jonkunlaisena ikonina. Uhrannut elämänsä tutkimukselle; puhtaalle, steriilille tieteelle, jossa kaikki oli numeroita, kaavoja, kvantitatiivisia tuloksia ja vaikeita matemaattisia määritelmiä, joilla sokaistiin suuri yleisö. Tietokone laski nanosekunnissa se, mihin ihminen ei pystynyt. ”Ne ovat ajaneet meistä ohi”, Lisbeth ajatteli. Ihmiskunta palvoi tiedettä, edistystä, tehokkuutta. Se oli jokin suurempi kokonaisuus, jossa yksittäinen ihminen oli enää päämäärätön pelinappula. Ihmiskunta oli itsenäinen olento, joka halusi kehittyä, tulla suuremmaksi, kauniimmaksi, paremmaksi. Ja sillä oli apunaan tiede. Tieteen palvelijat olivat ne, joita yhteisö arvosti. Muut jäivät sen pyrkimysten jalkoihin. ”Jos ihmisellä on sielu, täytyy ihmisyhteisöllä olla jonkinlainen yhteinen sielu. Mitä me olemme sille vastaan sanomaan”, Lisbeth antoi ajatustensa lentää. Hän oli vanha. Vanhoilla oli aikaa ajatella.
Exactio XII oli kartoittanut Lisbethin tyttärenpojan. Poika oli älykäs – tarpeeksi älykäs tullakseen hyväksytyksi tieteen palvelukseen, tiedekouluun, osaksi tutkimusta, osaksi yhteisön itsekästä pyrkimystä. Hänet oli pisteytetty; tulos oli 26, joka oli huippuluokkaa. Exactio takasi tulevaisuuden, antoi numeron, joka sitoi iäksi. Tai antoi nollan. Exactio oli tuomari, jonka päätöksistä ei valitettu.
Lisbeth vihasi sitä.
2029, maaliskuu:
-Siis mitä me emme saa painaa lehteen?
-Kuten sanoin, tämä on henkilökohtainen mielipiteeni. Henkilökohtainen. Mutta minä tunnen teidät toimittajat – en halua skandaalia.
-Älä ajattele minua toimittajana. Näetkö; laitan sanelukoneen pois päältä. Minua kiinnostaa, ihan vain minuna. Saat sanani.
-No hyvä on. Niin; mikäli kone osoittaa, ettei jonkin yksilön kohdalla... ja korostan, että mikäli voidaan todellakin todeta, että tulos on virheetön... olisin itse eräänlaisen jälkiabortin kannalla.
-Anteeksi kuinka?
-Tämä ei tietenkään ole mikään varteenotettava ajatus koskaan, enkä minä käytännön tasolla... tämä olisi vain mielestäni eräänlainen ihanne, enkä koskaan ehdottaisi sitä ääneen missään; sehän mustamaalaisi koko laitoksen. Ja minä en edusta laitosta kun sanon näin – tarkoitan vain, että tällaine järjestely olisi loppujen lopuksi paras kaikille. Jos lapsi todetaan vammaiseksi, abortti on sallittu 14. viikkoon asti. Käytän samaa logiikkaa, hieman pidemmälle vietynä vain.
-Eikö tämä ole aika... no, raaka lähestymistapa?
-En kiistä.
-Mutta...
-Kuten sanoin, näillä sanoillani en edusta laitosta. Ja jos piru vie painat sen lehteen, laitos boikotoi julkaisuanne ikuisesti.
2096:
Poika sulki oven takanaan. Paikka, johon hän saapui, muistutti sairaalahuonetta, paljon suurempana vain. Sänkyjä oli ainakin sata. Useimmissa niistä makasi joku syvässä unessa. Pojan otti vastaan hymyilevä sairaanhoitajatar.
-Nimi?
Poika ei osannut vastata. Nainen viittasi tämän istumaan alas.
-No, emme me sitä oikeastaan tarvitse. Kasotaanpas numero... se on siis yhtä kuin 56 ja 89. Kas niin, käy pitkäksesi.
Poika kävi.
-Kas niin, kohta saat hieman nukuttavaa ainetta ja olosi on oikein miellyttävä. Ei, tämä ei satu lainkaan.
Pistokset epäilyttivät poikaa. Hän oli saanut niitä jo liikaa tänään. Ne sekoittivat hänen päänsä ja muistinsa. Mutta ne eivät pystyneet siihen täysin – hän oli äkkiä alkanut muistaa. Kummallisia pätkiä, ajanhetkiä, jotka eivät sopineet yhteen millään lailla, mutta joiden hän silti tiesi olevan todellisia muistikuvia.
Hän aivan pienenä. Hymyilevä, nelissäkymmenissä oleva nainen.
-Hei, minä olen sinun äitisi Lisbeth. Sinun äitisi. Tiedätkö, mitä se tarkoittaa, kulta? Se tarkoittaa, että me ollaan kavereita aina.
Hänen äitinsä jälleen. Paperi kädessä. Itki.
-Hänet täytyy kartoittaa uudelleen! Hän ei ole nollapisteytetty. Hän on minun poikani piru vie, ja tiedätkö sinä kuka minä olen? Minä olen se, joka kehitti tämän koko helvetin laitteen!
Ankarasilmäinen opettaja.
-Nuori mies, sinun äitisi vaikutusvallan ansiosta olet saanut enemmän uusintakartoituksia kuin kukaan toinen ennen sinua. Tulos on kuitenkin sama; vain tässä laitoksessa sinusta voidaan kouluttaa yhteiskuntakelpoinen olento.
Ja jälleen äiti. Kädet hänen hartioillaan. Vieressä kaksi poliisia.
-Hän on vasta neljäntoista.
-Hän on vanhempi kuin useimmat Dream Centeriin viedyt.
-Mutta hän ei ole tehnyt mitään väärää.
-Neiti Danielsson, sinä olit ensimmäisenä vaatimassa sitä lakipykälää, jota vastaan nyt tappelet. Dream Center on vastaanottanut nollapisteytettyjä jo vuosia, eikä siinä ole ollut sinusta mitään epäeettistä.
-Mutta hän on minun poikani. Se helvetin kone voi erehtyä! Hän on minun poikani ja minä en anna hänen mennä Dream Centeriin.
-Hän kävi läpi yhteiskuntaan sopeuttamisen. Hän oli laitoksessa. Exactio antaa yhä samat tiedot. Hän ei tule koskaan pärjäämään. Näetkö sinä ennemmin hänen tuhoutuvan yhteiskunnan paineen alla, tulevan onnettomaksi, syrjäytyvän? Haluatko sinä oman poikasi kärsivän?
-Mutta Dream Center...
-On hänen itsensä kannalta ainoa vaihtoehto.
-He tappavat hänet.
-He eivät tapa ketään.
-Minä olen ollut tekemisissä Dream Centerin kanssa aivan tarpeeksi tietääkseni, mitä siellä laitoksessa tehdään. He eivät pidä näitä lapsia koomassa ja yritä löytää neurologisia parannuskeinoja, niin kuin he väittävät. Se on systemaattista, ja minä tiedän sen. Eivät he kuole vahingossa. Kuinka monta prosenttia Dream Centeriin lähetetyistä palaa takaisin? Se luku on seitsemän! Kuulitko? Seitsemän.
-Olen pahoillani, neiti Danielsson.
-Tätä ei tapahdu minun pojalleni.
Havahtuminen.
-Ja näin... ojennatko kätesi?
-Minä en halua pistosta, poika sanoi. Se oli ensimmäinen järkevä lause, jonka hän kykeni muodostamaan sekavassa olotilassaan. Hän liimasi muistinkappaleet paikoilleen. Hän tiesi.
-Voi, ei se satu lainkaan, kultaseni...
-Se tappaa minut.
-Ei suinkaan, kultaseni, kuka sinulle sellaista on väittänyt? Sinä nukut ja näet kauniita unia, ja kun heräät, olet ihan terve.
-Minä olen terve.
Sairaanhoitajatar näytti hämmentyneeltä. Oli ilmeistä, etteivät potilaat normaalisti puhutelleet häntä, tai ainakaan panneet vastaan.
-Nuku nyt vain, kultaseni. Kun olemme parantaneet sinut, et ole enää nollapisteytetty, vaan pääset oikeaan kouluun ja sinusta tulee yhteiskunnan oikea jäsen. Sairaanhoitajan katse oli vilpitön. Hän uskoi omiin sanoihinsa. Poika sulki silmänsä, antoi pistoksen tulla. Ei siksi, että olisi uskonut sairaanhoitajaa, vaan siksi, että kaikkien huumausaineiden ja väsymyksen läpi hän ymmärsi, ettei voisi paeta. Näin asiat vain menivät. Hän oli onnellinen, että muisti. Ennen kuin nukutusaineen vaikutus vyöryi hänen ylitseen, aivot rakensivat repaleisista muistoista vielä yhden kuvan. Siinä oli äiti.
2137, toukokuu:
Lisbethin oli kylmä. Ulkona oli lämmintä, mutta häntä vilutti. Se tarkoitti, hän tiesi, että vanhuus oli hiipinyt hänenkin iättömään naisvartaloonsa, sen sisälle. Hän ei välittänyt; se tuntui ensimmäiseltä luonnolliselta asialta vuosiin. Sitä ei ihmiskunta ollut vielä onnistunut estämään; yksilön vanhenemista. Lisbeth tunsi olevansa etuoikeutettu saadessaan kuulua vielä siihen ikäluokkaan, joka vanheni. Noudatti luonnollista, tuttua elämänkaarta. ”Aikaa vastaan se ei voi taistella”, Lisbeth ajatteli, ymmärtämättä aivan täysin, mihin ”se” hänen ajatuksessaan viittasi. Hän sulki ikkunan.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Surkeana lukijana minä voin sinulle tunnustaa, että minulla oli helppo mennä lävitse ajatuksiesi, juosta niiden mukana ja työntyä niiden puskeman eteenpäin aina viimeiseen pisteeseen asti.
Mule tuli mieleen Orwellin huomisenkirja; se allani minä lensin tämän maton päällä tukka hulmuten - mutta olisi tämä tehnyt sen kyllä ihan itsekseenkin, ei niitä orveja aina tarvita.
Tämä voisi olla pitkäkin tarina, en näe mitään ongelmaa siinä, muuta kuin tekemisen vaivan.
Missään ei ollut typeriä filosofisia pohdintoja joiden jaaritteluun katoaa yhtä helposti kuin teknisiin yksityiskohtiinkin, tilalle oli kehitetty eräänlaista sanelupolitiikkaa, joka ei taas kestä rikkoutumatta valveutuneemman lukijan todellisuudenkuvaa, mutta oli ihan paikallaan kun tottui (onneksi oli pitkä).
Tarinassa oli myös sanoma, mikä sinänsä täällä on äärimmäisen harvinaista herkkua. Idea, sisäinen järki joka hahmottui vasta viimemetreillä koko muotoonsa.
Olempas minä nyt kiltillä päällä.
Olen otettu, vaikkakaan en ole ihan varma, tykkäsinkö kaikista kehuistasi. Kritiikistäsi tykkäsin.
Mitä vikaa on filosofisessa pohdinnassa?
Vertaus Orwelliin sai minut punastumaan. Kiitos.
Filosofiset pohdinnat sen ikävystyttävimmällä tavalla toteutuvat siten, että kirjoittelija kuljettaa lukijaa jonkun roolihahmonsa pään sisäpuolella voimatta antaa lukijalle opponentin roolia - kyseessähän on yksinpuhelu. Siinä koen olevani vain narri joka on pakotettu kuuntelemaan jotain paasausta ilman aseita.
Eriasia on ihme, jossa kirjailija löytää jotain uutta, jonka osoittaa innoissaan lukijalle, tai löytää innoissaan jotain johon ei löydä perusteluita - kivaa - mutta missään nimessä se ei saa olla "pohdiskelu."
Esim.
"tavoittaakseni syvimmän sisäisen tarkoitukseni, ollakseni objektiivinen sisäiselle kvaliteetilleni, on minun herkin korvin....tosin en voi luottaa aisteihini, minun on luotettava minuuteni temppelin pyhiin ja käymättömiin käytäviin.....niihin joilla en ole vielä astellut, mutta jotka uneksun olevaksi ja todelliseksi..."
blaa blaa
Dialogissa tämä ei mene sen paremmin. hahmot saattavat olla hyvinkin viisaita väitellessään ja keksiessään toisistaan mitä uskomattomimpia naurettavuuksia, mutta loppujen lopuksi: ketä se palvelee.
Minun on jätettävä ainakin itseni kohdalla tämä filosofinen oivaltavaisuus jonnekin tekstin sisään piiloon rungoksi ja rakenteen sisäisiksi säännöiksi. Siellä se ehdottelee ja osoitteleee joka suuntaan omalla viisaalla sormellaan ottamatta juurikaan kantaa siihen onko se olemassa vai ei.
Minusta se toimii paremmin ollessaan piilossa, piilossa kuin pahat pandoran lippaassa.
On taas aivan eriasia, jos tekstin koko olemus nojaa johonkin näkemykseen ja koostuu sen perusteluista, mutta silloin se on jo väitöskirja vapaan yliopiston vapaalla pöydällä.
...Kirjoituksiasi voisi lukea huomattavasti enemmän. Huomattavasti, huomattavasti enemmän. Ja edelleen.
Liian hyvä tällaiselle palstalle olet.