Hiljainen... :(

Sanotaan että aika haavat parantaa, osittain se kyllä pitää paikkansa. Ja kun ikää tulee lisää sitä henkisesti kasvaa ja muuttuu ne negatiiviset ajatuksetkin. Mutta jos sua kovin pojille puhimis asia vaivaa niin käy ihmeessä juttelemassa asiantuntijan kanssa asiasta, ne "möröt" siellä mielessä kun kiertää ja velloo ne alkaa tuntuu pahemmilta kuin onkaan.

vaikka olen lukiossa ja ne ryhmät ovat todellakin ihan sekaisin, koskaan ei tiedä ketä tulee samalle matikantunnille jne. niin siltikään kaikki tytöt eivät puhu pojille paljoa yhtään, ja toisinpäin. en minäkään puhu tytöille ellei ole mitään sanottavaa (eri asia on ne joita yritän senssiä).

enkä minäkään koskaan vastaa ellen ole varma / aika varma vastauksesta. vastaan yleensä vain jos on pakko. mutta se että opettaja huutaa 2. luokkalaiselle on kyllä sairautta. jos oikeasti menettää hermot 8v tenavalle nii kyllä on jokin pielessä. ja mitäs vikaa siinä on että punastut kun juttelet toiselle? ei kaikki sitä pakolla näe ja vaikka näkeekin niin tokkopa rupeavat sinua siitä pilkkaamaan.

Tiedätkö: mä ymmärrän sua jotenkuten. Sun tekstistä tuli mieleeni peruskouluvuoteni.
Surullista, että se poika ja opettaja on tehnyt susta epävarmemman! Se, miten meitä kohdellaan, silti vaikuttaa meihin.

Sun opettaja käyttäytyi epäreilusti. Sä olisit tarvinnut rohkaisua etkä nolaamista. Ehkä se opettaja purki suhun pahaa oloaan, muttei kannata miettiä, miksi juuri suhun. Ethän sinä, pikkutyttö, voinut olla syypää sen ongelmiin. Onneksi se ei enää opeta sua!

Se poikakin kohteli sua väärin, mutta ehkei se tajunnut olevansa osasyyllinen sun ongelmiin. Ei kaikki pojat ole epäoikeudenmukaisia!

Tekeekö hiljaisuus susta muita huonomman? Usko tai älä, hiljaisuudessakin on hyvät puolensa. Moni puhuu niin paljon, ettei anna muille suunvuoroa. Toisaalta hiljainen ihminen välttyy usein loukkaamasta muita ja on hyvä kuuntelija. Kyllä hiljainenkin voi osata keskustella!

Sä oot vielä nuori, ja etenkin nuoret on epävarmoja. Voit hyvinkin tulla vähitellen varmemmaksi. Jos alat myöhemmin seurustella, sulla onkin paremmat mahdollisuudet onnistua.

Hei,
Monilla tuntuu olevan kauhea stressi siitä, etteivät he ole tapeeksi puheliaita, rohkeita tai muutenkaan ulospäinsuuntautuvia. Tiedätkö mitä? Ei kaikkien tarvitse olla! Okei, voit ajatella, että jos sitä tai tätä ei olisi elämässäsi tapahtunut, olisit nyt erilainen, mutta mitä se hyödyttää? Elämä on sellaista, että asioita tapahtuu ja ne vaikuttavat meihin tavalla tai toisella, vaikemme haluaisikaan.
Ehdotankin, että sen sijaan, että murehdit omaa "hiljaisuuttasi", oppisit hyväksymään itsesi sellaisena. Olen itsekin hiljainen, olen ollut aina, mutta ketä se haittaa? Se on osa minua, ja ilmaisen itseäni muulla tavalla kuin puhumalla.
Mutta en tiedä tapaustasi tarkemmin ja voi olla, että "hiljaisuus" on sinulle todellinen ongelma. Jos näin on, suosittelen käsittelemään asiaa myös muualla kuin keskustelupalstalla.
Hyvää jatkoa!