Avomiehelläni on kaksi lasta, jotka muuttivat kolme vuotta sitten asumaan luoksemme, ja alan olla todella väsynyt heihin.
Vanhempi lapsista (10 v.) saa lähes päivittäisiä raivokohtauksia. Yleensä hän huutaa ja karjuu: minä olen "vitun huora" ja mieheni on "pervo, pedofiili, lasten raiskaaja, runkkari" jne. Sanasto on ilmeisesti äidin luona opittua; ainakin kirosanavarasto karttuu jokaisen äidillä vietetyn loman jälkeen. Välillä hän myös lyö, potkii ja puree. Nuorempi (7 v.) marisee, ulvoo ja kirkuu alinomaan. Uhmaikä alkoi hänellä myöhässä, vasta viisivuotiaana hänen muutettuaan meille, mutta vaikuttaa ettei se ikinä menekään ohi.
Lapset eivät juuri koskaan ole tyytyväisiä mihinkään tai kiitollisia mistään. Ruoka, lukuunottamatta makaroonilaatikkkoa ja mysliä on "syömäkelvotonta paskaa". Jos lapset saavat vaikkapa lahjan se on aina paska, eivätkä he olisi halunneet sellaista.
Lapsilta ei myöskään vaadita juuri mitään, heidän ei esimerkiksi tarvitse koskaan osallistua kotitöihin tai siivota omia jälkiään. Vanhempi lapsi saa raivokohtauksen jo siitä, että joutuu laittamaan itse vaatekaappiin hänelle viikkaamani vaatteet. Minua kyllästyttää tiskata, kokata, siivota ja pyykätä, kun siitä ei koskaan tipu minkäänlaista kiitosta, ja olen se "vitun ämmä" joka tapauksessa.
Minulle ei ole annettu vaikutusmahdollisuuksia lasten kasvattamiseen. Mieheni neuvottelee asioista aina ainoastaan ex-vaimonsa kanssa. Jos minä kiellän tai käsken jotain, tulee mies usein perästä ja sanoo päin vastoin. En usko tämän ainakaan lisäävän lasten kunnioitusta minua kohtaan.
Lasten tiimoilta on tehty jonkin verran yhteistyötä sosiaalityön tarjoamien palvelujen kanssa, mutta se ei ole oikeastaan auttanut mihinkään.
En voi sanoa ettenkö pitäisi lapsista, ja eiväthän he itse voi mitään sille millaisiksi heidät on kasvatettu ja mitä he ovat kokeneet. Tällä hetkellä kuitenkin olen niin uupunut ja turhautunut perhe-elämäämme, että lasken vain päiviä seuraavaan mummolaviikonloppuun ja hautaudun töihin välttääkseni konflikteja kotona ja jopa kanssakäymistä lasten kanssa (onneksi he tosin viettävät paljon aikaa kavereillaan). Tämäkään ei voi kuitenkaan olla lopullinen ratkaisu.
Rakastan miestäni paljon, enkä halua luovuttaa. Pelkään kuitenkin, että tämä jatkuva äärimmäinen stressi lopulta tuhoaa psyykkisen tai fyysisen terveyteni.
Mitä ihmettä tässä voi tehdä?
Vanhempi lapsista (10 v.) saa lähes päivittäisiä raivokohtauksia. Yleensä hän huutaa ja karjuu: minä olen "vitun huora" ja mieheni on "pervo, pedofiili, lasten raiskaaja, runkkari" jne. Sanasto on ilmeisesti äidin luona opittua; ainakin kirosanavarasto karttuu jokaisen äidillä vietetyn loman jälkeen. Välillä hän myös lyö, potkii ja puree. Nuorempi (7 v.) marisee, ulvoo ja kirkuu alinomaan. Uhmaikä alkoi hänellä myöhässä, vasta viisivuotiaana hänen muutettuaan meille, mutta vaikuttaa ettei se ikinä menekään ohi.
Lapset eivät juuri koskaan ole tyytyväisiä mihinkään tai kiitollisia mistään. Ruoka, lukuunottamatta makaroonilaatikkkoa ja mysliä on "syömäkelvotonta paskaa". Jos lapset saavat vaikkapa lahjan se on aina paska, eivätkä he olisi halunneet sellaista.
Lapsilta ei myöskään vaadita juuri mitään, heidän ei esimerkiksi tarvitse koskaan osallistua kotitöihin tai siivota omia jälkiään. Vanhempi lapsi saa raivokohtauksen jo siitä, että joutuu laittamaan itse vaatekaappiin hänelle viikkaamani vaatteet. Minua kyllästyttää tiskata, kokata, siivota ja pyykätä, kun siitä ei koskaan tipu minkäänlaista kiitosta, ja olen se "vitun ämmä" joka tapauksessa.
Minulle ei ole annettu vaikutusmahdollisuuksia lasten kasvattamiseen. Mieheni neuvottelee asioista aina ainoastaan ex-vaimonsa kanssa. Jos minä kiellän tai käsken jotain, tulee mies usein perästä ja sanoo päin vastoin. En usko tämän ainakaan lisäävän lasten kunnioitusta minua kohtaan.
Lasten tiimoilta on tehty jonkin verran yhteistyötä sosiaalityön tarjoamien palvelujen kanssa, mutta se ei ole oikeastaan auttanut mihinkään.
En voi sanoa ettenkö pitäisi lapsista, ja eiväthän he itse voi mitään sille millaisiksi heidät on kasvatettu ja mitä he ovat kokeneet. Tällä hetkellä kuitenkin olen niin uupunut ja turhautunut perhe-elämäämme, että lasken vain päiviä seuraavaan mummolaviikonloppuun ja hautaudun töihin välttääkseni konflikteja kotona ja jopa kanssakäymistä lasten kanssa (onneksi he tosin viettävät paljon aikaa kavereillaan). Tämäkään ei voi kuitenkaan olla lopullinen ratkaisu.
Rakastan miestäni paljon, enkä halua luovuttaa. Pelkään kuitenkin, että tämä jatkuva äärimmäinen stressi lopulta tuhoaa psyykkisen tai fyysisen terveyteni.
Mitä ihmettä tässä voi tehdä?
Vastaukset 36
Vanhimmat
Älä muuta sano. Mä kans olen kurkkua myöten täynnä noita miehen lellittyjä laiskoja kakaroita. En jaksais päivääkään enää passata.
Omani ovat olleet tosi helppoja, ikinä en ole ollut heistä väsynyt, aivan mahtavat lapset mulla.
Mutta miehen lapsia ei tarvi kun nähdä niin jo sappi kiehuu ja on täys niitä ällötyksiä.
Omista lapsista ei koskaan ole väsynyt vaikka ovat tossa lähes 18 v, mutta se johtuu siitä että on osannut kasvattaa omat lapset, nyt kun tulee tämmösiä peltomiehiä niin väsyy jo päivässä.
En ymmärrä miten heidän äiti jaksaa niitä.. kun ei ole osannut kasvattaa eikä laatia rajoja. Miehelle i kuulu enää eron jälkeen olla kasvatusvastuussa omista lapsista, riittää kun pitää huolta mun lapsista. Heille hän on tärkeä kuin myös lapsilleni mun uusi mies.
Äitipuolen pesti on silloin vaikea, jos lapset ovat omituisia ja huonosti kasvatettuja, eikä ymmärrä eikä osaa mitään.
Onneksi omat ovat olleet helppoja.
Äitipuoli aina vaan. Kuulehan Lissu. Älä sekaannu näihin keskusteluihin uusioäitinä. Kun et osaa kunnolla jutella niin pysy poissa. Yrität taas tehdä tästä jutusta itsellesi sopivan.
Huh huh, jopa olet aikamoiseen soppaan joutunut!
Aivan käsittämätöntä että miehesi "jyrää" ylitsesi mitätöimällä sanomisesi!!
Juuri tuo antaa lapsille viestin että Sinua ei tarvi kuunnella eikä varsinkaan totella.
Oletko keskustellut asiasta miehesi kanssa? (Hän kuulostaa aikamoiselta nössöltä jos antaa nimitellä itseäänkin noin järkyttävillä sanoilla.)
Tuon ikäisten pitäisi kyllä jo omata edes jonkinlaisia käytöstapoja.
Kaikista ruuistahan ei välttämättä voi pitää, mutta heidän kielenkäyttönsä sen(kin) suhteen on aivan pöyristyttävää!
Sen uskon kyllä että tuon ikäisille kotityöt ovat varmasti aikamoista myrkkyä, mutta kyllä heiltä mielestäni pitäisi vaatia edes jotain pientä (esim. roskapussin vieminen tms.)
Mainitsit mummolaviikonlopuista??? Ovatko he siellä usein?
Kuinka paljon lapset ovat biologisella äidillään?
Pystyykö hänen kanssaan keskustelemaan lapsista asiallisesti?
Neuvoja en juurikaan osaa antaa, voimia toivon Sinulle!
Mummolassa satunnaisesti. Äidin luona periaatteessa lomat, mutta äiti on hyvin hankala eikä aivan terve persoona, ja usein käy niin, että pitääkin sitten jo kesken loman lähteä hakemaan tai äiti palauttaa kun ei jaksa katsella lapsiaan.
Sivusto on näköjään siistinyt tekstiäni. Tähdillä merkityt sanat ovat siis järjestyksessä: *itun *uora, *unkkari ja *itun, *ämm*.
Lisättäköön viestiini vielä, että mieheni ei ole mitään noista asioista, joiksi lapsi häntä kutsuu. Teen työtä työhuoneestani kotoa käsin, ja olisin kyllä tietoinen jos talossa tapahtuisi moista, sillä olen aina kuuloetäisyydellä.
Ei tarvitse "suomentaa" kirosanojasi, sillä jokainen lukija (sinua lukuunottamatta) osaa ottaa kirosanasuodattimen myös pois päältä.
Ahaa, olitkin kopioinut tekstisi jostain, niin että tähdellämerkityt säilyivät tähtinä. Hyi sinua, taidat olla provoaja. :(
Mielestäni on väärin, että kaikki vaikeat kokemukset uusperheestä leimataan tällä palstalla provokaatioksi. On totta, että täällä on paljon asiatonta, katkeraa tunneoksennusta. Esimerkiksi ensimmäinen saamani vastausviesti oli mielestäni aika järjetön. Pitäisi kuitenkin olla mahdollisuus kysyä neuvoa vaikeaan tilanteeseen anonyymisti ilman, että joku irvileuka käy heti kimppuun. Hankaluudet perheen sisällä ovat arkoja asioita, joista ei välttämättä halua puhua yhtään kenellekään muuten kuin anonyymisti.
No, olen aina pitänyt tätä keskustelupalstaa lapsellisen panettelun areenanana. Pari kertaa taisin kysyä jotain koirastani vuosia sitten, ja noin 5% vastauksista oli asiallisia. Vahvistit juuri muistikuvani siitä, miten hedelmällistä keskustelua täällä käydään.
Lapset ovat jo isoja verrattuna minun pikkuiseeni. Isompi lapsi ainakin kuulostaa sellaiselta, että hänellä on vaikeuksia joustavuudessa. Minulle lääkäri suositteli luettavaksi kirjan Tulistuva lapsi. Ja voi että se on hyvä kirja. Siinä sanotaan, että joustamattomuus (lapsella ei ole kehittynyt joustavuutta aivoihin) joustamattomuus (vaativa, joustamaton aikuinen joka lähestyy lasta lapselle sopimattomalla, määräävällä tavalla eli siis perinteisellä kasvatustavalla) = raivokohtaus. Eli joustamaton lapsi (siis lapsi jonka aivojen joustavuus ei ole kehittynyt) tarvitsee joustavan aikuisen. Lue sinäkin tuo kirja. Se on minulle avannut ihan uuden maailman lapseni kasvatukseen ja tuntuu, että tepsii tuhat kertaa paremmin kuin nuo perinteiset kasvatusmetodit (aikuinen määrää, palkkiojärjestelmät). Kyse ei välttämättä ole niinkään "kasvatuksesta" tai lasten äidin epäonnistumisesta kasvatuksessa vaan lapsen synnynnäisestä aivorankenteesta ja poikkeavan heikosta joustavuudesta aivoissa.
Tuo kuulostaa järkevältä neuvolta. Kiitos sinulle.
Muuten...6-7 vuotiaana monella lapsella on ns. uusi uhmaikä. Sille ei taida olla mitään virallista termiä, mutta niin vaan on. Minunkin esikoisella oli. Se "uhma" päättyi kuin taikaiskusta lapsen mennessä tokalle luokalle.
Luin tuota kirjoitustasi...Jotain ajatuksia tuli mieleen...Kun on se makaroonilaatikkopäivä niin sitä kannattaa korostaa iloisesti lapsille, että tänäänpä on heille maittavaa ruokaa. Voisit tarjota sitä ehkä useammin?? Älä vaadi lapsia syömään, jos eivät halua. Minä ottaisin tuossa sen asenteen, että kerrot etukäteen, mitä ruokaa on ja kysyt etukäteen, ketkä syövät. Turha riidellä jos eivät halua. Silloin voi heiltä kysyä, mitä söisivät korvikkeena vaikka sitä mysliä? Niin itse teen asperger-lapsen kanssa.
Jos ostat lahjan, niin kysy ihmeessä etukäteen, mitä ostaisit. Silloin se lahjakin on mieluinen. Itse teen esim noiden viikattujen vaatteiden kanssa niin, että ilmoitan lapselle, että laitan vaatepinon esim tuolille, ja että hän voi siirtää sen kaappiin sitten kun ehtii. En vahdi, siirtääkö vai ei. Pyrin aina sanomaan, että "olisitko kiltti ja laittaisit vaatteet kaappiin, kun ehdit...se auttaisi äitiä kovasti". Kun huomaan, että vaatteet ovat siirtyneet, niin muistan ilahtua, että kiva kun autoit äitiä, ihanaa.
Meidän perheessä on aspergeria ja adhd:tä joten komentelusta ei ole hyötyä.
Kunnioitus tulee sitten kun olet päässyt samalle aaltopituudelle lasten kanssa. Se lähtee myös siitä, että osoitat lapsille kunnioittavasi myös heidän äitiään. Voisit kysyä äidistä jotain mukavaa tai katsella ja jopa ihastella kuvia hänestä ja lapsista ja sopivassa välissä vaikka todeta että onpa kaunis äiti ja että hänen kauniit piirteet ovat periytyneet selvästi lapsille tms mitä nyt keksit. Näin saatat voittaa lasten luottamuksen.
Minäkin käytin tuota pehmeämpää lähestymistapaa ensimmäiset kaksi vuotta, ja minulla oli lasten kanssa paljon helpompaa. Jyrähdin oikeastaan vain siitä, jos tehtiin jotain tyhmää ja vaarallista tai kiusattiin kissoja ja koiraa. Silloin kuitenkin huuto ja komentaminen jäi yksin miehen vastuulle (esimerkiksi kouluaamuna tulee yleensä jommalta kummalta itkupotkuraivari eikä meinata ehtiä lähteä ajoissa). Minusta sekin tuntui ikävältä, siis että mies oli aina se paha ja minä olin kiva.
En usko, että meillä oikeastaan on varsinaista luottamuspulaa. Olen tuntenut lapset niin kauan, että pienempi ei juuri muistakaan aikaa ennen minua. Jossain vaiheessa pienemmältä rupesi menemään sekaisin kuka hänen äidinsä on, ja jouduin muistuttelemaan, että minua voi sanoa äitipuoleksi, mutta heillä on ihan oikeakin äiti, vaikka kaukana onkin.
Ai niin, ja sitten tulivat kehiin vielä nämä kasvatuksen ammattilaiset, joiden mielestä lapsen ei kuulu saada päättää asioita perheessä, ettei lapsi "pääse pompottamaaan kaikkia", eli lapsen mielipidettä asioihin ei pitäisi kysyä.
Olen kuitenkin aika pitkälti samaa mieltä sinun kanssasi. Enää en vain ole toteuttanut ajatuksiani käytännössä. Toisaalta se on myös kierre: jos jokainen päivä on huutoa ja tappelua, kaikki väsyvät, joka synnyttää vain lisää huutoa ja tappelua.
Meillä saa aina juosta miehen lasten perässä ja komentaa ja vahtia ja kasvattaa heitä, Mitään heille ei ole opetettu, kaikki on minun vastuulla. Omat lapset ovat oppineet pienestä pitäen kunnioittamaan vanhempia ihmisiä, käyttäytymään tosi hienosti ja olemaan asiallisesti, mutta miehen lapsille on opetettava kaikki kädestä pitäen eikä siltikään osaa. Minä joudun jyrähtämään joka päivä ja siltikään eivät osaa.
Olen oiekassa roolissa miehen lasten suhteen, että hiellä on yksi ihminen joka neuvoo ja komentaa ja jota on toteltava. Joudun useinottamaan kännykät pois kuukaudeksi, tai kieltämään ulos menon moneksi viikoksi.
Onhan se väsyttävää koko ajan komentaa ja vahtia, kun tuloksia ei näy, ja siitäkräsii koko meidän perhe. Mutta heidän parhaaksi jotta normalisoituvat ja pystyvät elämääni tsenäistä elämää joskus, muuten elävät kuin lehmä pellossa. Joskus vielä kiitävät ja arvostavat minua, heidän äiti haukkuu minut mutta siitä me emme välitä antaa haukkua, kateellinen on kun olen häntä parempi.
Tuli vielä mieleen tuosta ajatuksesta, että tilanteessa, jossa lapsi ei pysty joustamaan, aikuisella pitäisi olla joustava lähestymistapa... Kuinka tämä voidaan sitten sovittaa kodin ulkopuoliseen maailmaan? Ainakin meille soitellaan koulusta alvariinsa huonon käytöksen vuoksi.
Jokapäivä? Miten et saa omia lapsiasi kuriin? Meille i ole koskaan kotia soiteltu ei koskaan eikä viestiä lähetetty muista kun retkistä, juhlista tai muista joka menee kaikille.
On kurja olla tuommosten lasten äiti ja isä, kun ulkopulelta tulee aina pahaa viestiä kun lapset ei osaa eikä ymmärrä mitään. Itse en teidä kun ei ole koskaan tullut, mutta olisi oikeesti kamalaa...
Tsemppiä sulle lastesi kanssa koita jaksaa, tai hae koulupsyykkarilta apua, kyllä ne varmasti lapsesi kuriin saavat.
Mä en kans kestä mieheni kakaroita en yhtään! Vaikka omat ovat esimerkillisiä lapsia mutta miehen lapset eivät osaa ottaa oppia heistä. Pelkään että omat pilaavat elämänsä näiden lasten kanssa, että en tiedä mitä tehdä.
Miksi ihmeessä pysyt tuollaisessa suhteessa? Jäämällä suhteeseen miehesi kanssa, et tule koskaan pääsemään eroon noista lapsista, vaan he ovat läsnä elämäsi loppuun saakka. Itse lähtisin karkuun ja lujaa.
Ei se lässy minnekään täältä lähde. Täällä on esimerkillisiä lässyjä
Väritä vielä hiukan enemmän niin olist täydellinen aikuinen vihollisena ... ...ja ajtele ei ole perhettä uusperhettä missä ei välillä kipinät lentelisi.
Miksi lapset muuttivat teille, siis vs. että olisivat jääneet äidilleen? Tuliko lastensuojelu väliin, äiti sekosi tms? Minusta voit vaatia, että mies hoitaa omat lapsensa. Ellet siis ole nimenomaan suostunut olemaan ilmainen lastenhoitaja niille hamaan tappiin asti. Yleensä eroparit eivät kysele tällaista uusilta puolisoilta, joka on VÄÄRIN. Aina pitää pyytää, jos haluaa että joku kaitsee omia jälkeläisiä, palkalla tai ilman.
Eikös se ole päävastussa siinä kasvattamisessa kumman lapset ne ovat.
Ei siinä lupia tarvitse kysellä jos lapsi tulee vanhemmalleen!!!
Aluksi lastensuojelun kautta (joka on osittain syynä siihen, ettei heiltä nyt aivan täydellistä käytöstä voi odottaakaan). Myöhemmässä arviossa äiti olisi saanut halutessaan lapset takaisin, muttei kai ollut enää kiinnostunut. Äidin nykyinen mies ei voi sietää lapsia, ei edes niiden lomien tai viikonloppujen vertaa, ja valinta taisi sitten osua uuteen mieheen.
Tiedän, että tilanne on sinulle todella hankala, mutta nyt kannattaa ottaa itseäsi niskasta kiinni ja katsoa kerrankin omaa napaa. Kirjoitit jo tuolla aiemmin, että pelkäät fyysisen ja henkisen jaksamisesi loppuvan. Tuolla elämäntavalla pelkosi ei ole aiheeton.
Miehellesi lapset ovat aina hänen lapsiaan, siitä ei pääse yli eikä ympäri. Ja miehesi näyttää katsovan lapsien käyttäytymistä vaaleanpunaisten sydänlasien läpi. Koska vapaa kasvatus on joskus "toiminut", miksi sitä käytösmallia pitäisi alkaa muuttaa? Kun johonkin tottuu, sitä helposti rämpii totutulla tavalla mieluummin eteenpäin, kun kokeilisi jotakin uutta, joka voi viedä enemmän aikaa ja energiaa, vaikka lopussa kiitos seisoisi ja pääsisi jatkamaan eteenpäin kevyesti, ilman rämpimistä ja ongelmia.
Puhu miehellesi. Kerro, että alat olla lopussa ja pelkäät, ettet pian enää jaksa millään tasolla. Kerro, että tunnet olevasi toissijainen huushollissanne, ylimääräinen seinäkoriste, jolla ei ole sanavaltaa ja jota ei tarvitse kunnioittaa. Jos miehesi oikeasti välittää sinusta, hän ottaa avunpyyntösi tosissaan ja alkaa oikeasti muuttaa käyttäytymismallia. Jos hän taas pitää sinua avuttomana seinäkoristeena jota ei tarvitse kunnioittaa, hän tekee korulupauksia tai jättää sinut jopa kokonaan huomiotta. Tässä tapauksessa - vaikka se raskasta onkin - kehotan sinua pakkaamaan kamppeesi.
Lähdön ei tarvitse olla pysyvä, mutta jos kokeilisitte asua eri osoitteissa jonkin aikaa. Se tekisi sinulle hyvää. Saisit olla oman talosi herra, ei tarvitse kyykistellä ja kukaan ei v_tun hu_rittele sinua. Sinun tarvitsee kärsiä alemmuuden tunteesta vain silloin kun itse haluat - eli tuolloin, kun käyt vierailulla miehen luona.
Kenenkään ei kannata pilata omaa terveyttään toisten kustannuksella. Ei kenenkään.
Laita lapset pihalle huutamaan, ja sisälle vasta kun on nukkumaanmeno aika. Autotallista voi tehdä heille oleskelupaikan missä olla koko päivä.Exä yrittää saada vaan miehensä takaisn, ja ei ajattele että kiusaa siinä uutta puolisoa, aika raukkaa, laittaa lapset muistuttamaan olemassaolostaan, kiellä lapisa tulemasta, tai älä anna ruokaa, ja sano et omat eväät mukaan autotalliin, ei kauaa, kun saat olla ihan rauhassa, eikä tarvi kasvattaa toisen lapsia.
Haluaisin korostaa asiaa, joka on nyt monelta jäänyt tässä viestiketjussa ymmärtämättä: EN HALUA PÄÄSTÄ LAPSISTA EROON. Haluan, että perheemme tilanne kohenisi kokonaisuudessaan.
Tsemppiä sulle. Jotkut tai täällä se yksi haluavat tahallaan ymmärtää väärin.Halutaan tuoda vain se negatiivinen puoli kaikesta esiin ja revitään siitä hirveä t hobbalot.
Nyt sinun on kaiken kokemasi jälkeen mm sosiaalitoimiston perhetuista huolimatta mietittävä omaa jaksamistasi. Jossain vaiheessa se raja tulee vastaan, ja teksteistäsi päätellen melkein tuleekin. Olet taistelu-tahtoinen, se on hyvä. Mutta kaikkea ei jaksa loputtomiin. Jos sinun psyykeesi romahtaa, lapset kärsivät. Mielestäni voisit harkita väliaikaisesti toista asuntoa ja antaa miehesi olla enemmän lasten kanssa. Itse jouduin muuttaa toiseewasuntoon ja nyt tilanne ok. Mieheni lapsi ei kiusaa minun lastani ja lapseni saanut pikku hiljaa kohotettu itsetuntoaan.
Ehkä se ongelma onkin ollut sinussa ja lapsessasi ! Ja sama lopputulos olisi ollut jos olisit rajottanut lapsen käyntiä isällään ... ...sinut olisi nostettu pihalle
Etkö ymmärtänyt , lähdin pois, aloittaja nimenomaan ei halua erota miehestään eikä lapsista. Sä voit mennä minne tahansa kun ne kakaras on jo aikuisia, vai perässäskö vielä vedät niitä.
Ei en vedä perässä mutta eipä oo kelletty koskaan kotiin tulemasta
Hei.......ei ollut sinulle tarkoitettu tuo vaan tuolle Lähdin Pois
Miksiköhän meihet antavat uusien knaiskamujen kohdell aomia lapsiaan niin huonosti? Aina haukkuvat ja estävät miestä tapaamasta omia lapsia, eikä anna rahaa antaa lapsille ja exälle? Kaljaa pitää saada ja tupakkaa, mutta uusi naikkonen ei halua mennä töihin, koska saa ilmaiseksi asua ja kaljaa.
Olisi kauheeta jos omat lapset joutuisivat elelemään tuommoisessa tilanteessa. Kyllä minä ehkä kestäisin elää sutturoidenkin kanssa, olen kova luu, mutta lapseni ei ole siihen olleet valmiita, ovat erittäin upeita lapsia, joten kaikki huono seura sutturoiden kanssa pilaa lapsen.
Meillä mies ei itsekkään ole tuonut naikkosia koskaan meille, miski lisi? En jaksa pestä asuntoa läpikotasin niin pajon vierailun jälkeen puhtaksi että parempi kun pitää likaiset naiset piilossa.
Itse et päästänyt lapsia isälle! Ja mitä sinä ex puolison rahoilla teet ??? Siis et yhtään mitään ainoastaan lapsille mutta ei ex puolisolle ! Ei ex miehesi ole sinulle mitään velkaa eikä tilivelvollinen olet hänelle ulkopuolinen vieras inhokki.
Jaahas, ja eka viinapullo korkattu ja teksti sen mukaista, no viina , tupakki ja sutturat aina mielessä.