Ensimmäisessä romaanissaan Terveiset Kutturasta Heikkinen kävi sotaa Lapin ja muun Suomen välillä. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita riitti. Nyt uusimmassa, Jääräpäässä, hän yrittää lapioida Syvän Etelän ja Villin Pohjolan välistä kuilua täyteen. Vaikka lapiossa olisi varsia ja miehiä kuin Hanhikiven työmaalla on homma liki mahoton.
Kirjan nimi on mainio. Jääräpää sopii useammallekin hahmolla, vaikka onkin oikeasti tunturi Muonion ja Enontekiön rajamailla. Tälle tunturille Muonion uusi kunnanjohtaja Katja, entinen kettutyttö ja naisunionisti, nykyinen juristi ja Lappiin naitu, haluaa pystyttää vetävän turistikohteen. Uusin oivallus on long hill ski eli alamäkilaskua kilometrikaupalla. Kunnon lenkki vain vaatisi koukkauksen Enontekiön puolelle ja projektin onnistuminen edellyttäisi kuntaliitosta. Vahvana poronhoitoalueena Enontekiö ei ole tuumaan suostuvainen ja pahin änkyrä on Katjan appiukko, Itsenäisten Saamelaisten eli itsarien puolueaktivisti.
Pelkästä kuntapolitiikasta ei hauskaa kirjaa saa aikaiseksi kukaan. Varottava esimerkki on vaikkapa K Isokallion ns. romaanit. Heikkinen rakentaakin traagiseen komediaansa monta risteävää tarinaa ja monta myötätuntoa herättävää koomista hahmoa. Kuten Katjan puoliso, itse itsensä desing-taiteilijaksi nimenneen Aslan. Hän suunnittelee uussaamelaisia perinnevaatteita koristellen Taiwanin takana tehtyjä toppatakkeja saamelaisnauhoilla. Tai ideoi core-tex säpikkäät. Asla ei paljoa puhu, tuijottaa vain autotallissaan romanttisia komedioita etsien käyttäytymismallia omaan liittoonsa.
Muoniossa on monta totuutta. Se, mikä näytetään ulospäin ja se toinen, jonka paikalliset tietävät, mutta josta ei puhuta. Kuten rouvien toistuvat mustat silmät ja murtuneet luut. Tätä ikiaikaista lähiväkivaltaa vastaan taistelee naisten salaseura, jota johtaa Länsi-Lapin viimeinen poliisi. Sattumoisin samalla myös Katjan anoppi, joka partioi satojen kilometrien alueella tehden mitä voi järjestyksen ylläpitämiseksi. Modernilla Katjalla on tietennii nykyaikaiset konstit. Perheongelmia selvittämään kutsutaa konsultti, Sorbonnessa väitellyt psykologi-psykiatri. Hänelle perheiden pitäisi avautua ja kokea eheytyminen.
Kieli on väline Heikkiselle ja sen avulla hän tekee tarinastaan nautittavaa luettavaa. Toki lukijalta vaatii vaivaa, kun appi puhuu piruuttaan saamea, konsultti solkkaa sekaan ranskaa ja Katjan puhe kääntyy herkästi hallintolatinaksi, jota poliitikko suoltaa aina kun kamera on näkyvissä. Anoppi käyttää napakkaa asiasuomea ja osa porukasta puhuu hoon päältä Muoniojokivarren tapaan. Vaiva kyllä palkitaan.
Hipauksen maagista realismia tuo myös pääjääräpään, appiukko Pieran edellinen elämä Iron Maiden roudarina. Vasta nelikymppisenä Piera löysi sisäisen änkyrän poromiehensä. Vaikka fanius ja rakkaus Black Sabbathiin onkin ikuista. Harvoin, tuskin missään kaunotaiteellisessa kirjassa on kuvattu moottorikelkkailua niin tyylikkäästi ja uskottavasti kuin Heikkinen tekee.
Rohkenen suositella.
Kirjan nimi on mainio. Jääräpää sopii useammallekin hahmolla, vaikka onkin oikeasti tunturi Muonion ja Enontekiön rajamailla. Tälle tunturille Muonion uusi kunnanjohtaja Katja, entinen kettutyttö ja naisunionisti, nykyinen juristi ja Lappiin naitu, haluaa pystyttää vetävän turistikohteen. Uusin oivallus on long hill ski eli alamäkilaskua kilometrikaupalla. Kunnon lenkki vain vaatisi koukkauksen Enontekiön puolelle ja projektin onnistuminen edellyttäisi kuntaliitosta. Vahvana poronhoitoalueena Enontekiö ei ole tuumaan suostuvainen ja pahin änkyrä on Katjan appiukko, Itsenäisten Saamelaisten eli itsarien puolueaktivisti.
Pelkästä kuntapolitiikasta ei hauskaa kirjaa saa aikaiseksi kukaan. Varottava esimerkki on vaikkapa K Isokallion ns. romaanit. Heikkinen rakentaakin traagiseen komediaansa monta risteävää tarinaa ja monta myötätuntoa herättävää koomista hahmoa. Kuten Katjan puoliso, itse itsensä desing-taiteilijaksi nimenneen Aslan. Hän suunnittelee uussaamelaisia perinnevaatteita koristellen Taiwanin takana tehtyjä toppatakkeja saamelaisnauhoilla. Tai ideoi core-tex säpikkäät. Asla ei paljoa puhu, tuijottaa vain autotallissaan romanttisia komedioita etsien käyttäytymismallia omaan liittoonsa.
Muoniossa on monta totuutta. Se, mikä näytetään ulospäin ja se toinen, jonka paikalliset tietävät, mutta josta ei puhuta. Kuten rouvien toistuvat mustat silmät ja murtuneet luut. Tätä ikiaikaista lähiväkivaltaa vastaan taistelee naisten salaseura, jota johtaa Länsi-Lapin viimeinen poliisi. Sattumoisin samalla myös Katjan anoppi, joka partioi satojen kilometrien alueella tehden mitä voi järjestyksen ylläpitämiseksi. Modernilla Katjalla on tietennii nykyaikaiset konstit. Perheongelmia selvittämään kutsutaa konsultti, Sorbonnessa väitellyt psykologi-psykiatri. Hänelle perheiden pitäisi avautua ja kokea eheytyminen.
Kieli on väline Heikkiselle ja sen avulla hän tekee tarinastaan nautittavaa luettavaa. Toki lukijalta vaatii vaivaa, kun appi puhuu piruuttaan saamea, konsultti solkkaa sekaan ranskaa ja Katjan puhe kääntyy herkästi hallintolatinaksi, jota poliitikko suoltaa aina kun kamera on näkyvissä. Anoppi käyttää napakkaa asiasuomea ja osa porukasta puhuu hoon päältä Muoniojokivarren tapaan. Vaiva kyllä palkitaan.
Hipauksen maagista realismia tuo myös pääjääräpään, appiukko Pieran edellinen elämä Iron Maiden roudarina. Vasta nelikymppisenä Piera löysi sisäisen änkyrän poromiehensä. Vaikka fanius ja rakkaus Black Sabbathiin onkin ikuista. Harvoin, tuskin missään kaunotaiteellisessa kirjassa on kuvattu moottorikelkkailua niin tyylikkäästi ja uskottavasti kuin Heikkinen tekee.
Rohkenen suositella.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.