Onko ero mikään ratkaisu?

Olemme vaimoni kanssa olleet kytännössä erossa vuodesta 2006, jolloin olin töissä ulkomailla. Meillä on 6 v. tyttä ja 14 v. poika, jotka ovat elmänäni tarkoitus. Tosin kävin pari kertaa kuukaudessa kotona. Vuodesta 2012 olemme asuneet asumuserossa, mutta emme ole eronneet. Tilanne tuntuu minusta vähän väliaikaiselta, kun asuntonikin on mikä on. Ei tänne 26 neliöön vieraita voi kutsua.

Olen miettinyt avioeroa, mutta tarkaisisiko se yhtään mitään? Lapsia en varmasti näkisi niin paljoa kuin nyt, lähes joka päivä. Asumme 2 kilometrin etäisyydellä. Minulla ei ole sitä joka toisen viikon tapaamisoikeutta asuntoni takia eikä oikein muutekenaan onnistu 26m2:n asunnossa. En polta enkä juo. Pidän itsestäni huolta, mutta tämä ei riitä heille. Omasta mielestäni minussakin on puutteita, mutta ei niin mahdottoman suuria, että joka kerta, kun siellä käyn, joudun piikittelyn kohteeksi. Poika huutaa päin naamaa, että painu h-vettiin. Mitä sinä täällä teet. Tarkkailee joka liikettäni ja kommentoi ne kaikki. En osaa olla oma itseni siellä. Tähän osallistuu myös vaimoni. Ainut valopilkku on tyttäreni, joka on minulle kaikki kaikessa. Ei koskaan kiukuttele ja aina hyvällä tuulella!

Vaimooni en saa mitään yhteyttä. Seksiä meillä ei ole ollut kolmeen vuoteen. Puhumme/riitelemme vain rahasta ja kaiken maailman lasten kouluun liittyvistä ongelmista. Jota ihmettelen. Lasteni koulut sujuvat molemmilta loistavasti. Poika murkkuikäisenä tuo välillä kepposia mukanaan, joita vaimoni sitten käy hänen kanssaan läpi. Minuun poikani ei usko. Hänelle en ole auktoriteetti ja se tuntuu pahalta. Koetan olla niin hyvä kuin osaan. Rahaa minulla ei ole paljoa, eikä se asioita ratkaisisikaan. Onneksi vaimollani on työ, kuten minulla, joten heidän toimeentulonsa on taattu. Palkat tosin pieniä, joten rahaa osaa arvostaa.

Niin, mitä mieltä olette tilanteestani. Pitääkö minun sietää toisten nälvimiset ja loukkaukset, jotka todella vetävät mielen maahan, kun parhaansa on yrittäånyt. Vai kylmästi erota. Erossa pelkään menettäväni lapseni. Puolisoni menettäminen ei suoraan sanoen tunnu juuri miltään. Näin voisin kuvitella. Kun hänen kanssaan ei voi puhua aikuisten normaaleja asioita. Hän on minulle kuin ilmaa, niin hän osoittaa käytöksellään.