Järjetöntä ja hankalaa kirjoittaa tällaisesta elämänkokemuksesta,mutta kaip tääkin on yhden laista terapiaa kun laittaa ajatuksensa ruudulle.
Pelko,se pilasi tulevaisuuden.Tavallisesti en juuri pelkää mitään ja onhan ikää karttunut sen verran että ei luulisi kokemusta ja elämänviisautta puuttuvan,toisin kävi.
Olen eronnut pari vuotta sitten ja minulla oli nais ystävä johon rakastuin,tai ainakin syvästi ihastuin.Seurustelimme ja tapasimme usein ja mukavaa oli.Kaikki näytti hyvältä,kunnes yhtenä päivänä meidän oli aika muuttaa yhteen.
Pelon peikko..
Edesmenneestä avoiliitostani minulla on kaksi lasta,tyttö ja poika.Kun lapset olivat pieniä oli kaikki hyvin,mutta kun murrosiän vaiheet alkoivat niin silloin oli helv..irti.
En tarkoita pientä kiukkua ja kinaa vaan todellisia ongelmia.Alkoholi,rötöstely ja sokerina pohjalla tuli se päivä jolloin isän maailma murtui.Kovemmat aineet.
Olin tietysti täysin tolaltani ja sokissa.En moittinut,en huutanut vaan itkin ja istuin miettien miksi näin kävi.Mitä tein väärin?Miksi,miksi? Se sana takoi päässä.
Vuosia kului ja lapseni tilanne vaihteli,väliin parempaan ja väliin huonompaan suuntaan.En hylännyt lastani vaan yritin auttaa.En rahallisesti vaan puhumalla ja kuuntelemalla.Nyt tilanne on hyvä,mutta se kokemus oli rankka.
Se pelon peikko tuolla ylempänä,kun nimittäin hänellä jonka kanssa olin muuttamassa yhteen,on kolme lasta ja nuorin on juuri murrosiän kynnyksellä ja sain ymmärtää naiseni kertomuksista että kyseessä on vilkkaan puoleinen lapsi ja löysin paljon yhtäläisyyksiä oman lapseni käyttäytymiseen teininä.
Olisin halunnut yhteen mutta pää teki toisin kun pään valtasi pelko,pelko vastuusta vaikka kyseessä ei olisikaan biolooginen isyys.Haluttomuus kokea kaikki vielä kerran.Ei ikinä,se olisi minulle liikaa.
Kiitos ja anteeksi kun jouduitte lukemaan tällaisen.
Minulla ei juuri kommentoitavaa tästä enää,mutta luen ja otan oppia jos jolla kulla on pelkoja..
En käytä nikkiä,koska se voisi vaikuttaa ennakkoasenteisiin muissa keskusteluissa,jos vielä joskus kirjoitan mitään.
Pelko,se pilasi tulevaisuuden.Tavallisesti en juuri pelkää mitään ja onhan ikää karttunut sen verran että ei luulisi kokemusta ja elämänviisautta puuttuvan,toisin kävi.
Olen eronnut pari vuotta sitten ja minulla oli nais ystävä johon rakastuin,tai ainakin syvästi ihastuin.Seurustelimme ja tapasimme usein ja mukavaa oli.Kaikki näytti hyvältä,kunnes yhtenä päivänä meidän oli aika muuttaa yhteen.
Pelon peikko..
Edesmenneestä avoiliitostani minulla on kaksi lasta,tyttö ja poika.Kun lapset olivat pieniä oli kaikki hyvin,mutta kun murrosiän vaiheet alkoivat niin silloin oli helv..irti.
En tarkoita pientä kiukkua ja kinaa vaan todellisia ongelmia.Alkoholi,rötöstely ja sokerina pohjalla tuli se päivä jolloin isän maailma murtui.Kovemmat aineet.
Olin tietysti täysin tolaltani ja sokissa.En moittinut,en huutanut vaan itkin ja istuin miettien miksi näin kävi.Mitä tein väärin?Miksi,miksi? Se sana takoi päässä.
Vuosia kului ja lapseni tilanne vaihteli,väliin parempaan ja väliin huonompaan suuntaan.En hylännyt lastani vaan yritin auttaa.En rahallisesti vaan puhumalla ja kuuntelemalla.Nyt tilanne on hyvä,mutta se kokemus oli rankka.
Se pelon peikko tuolla ylempänä,kun nimittäin hänellä jonka kanssa olin muuttamassa yhteen,on kolme lasta ja nuorin on juuri murrosiän kynnyksellä ja sain ymmärtää naiseni kertomuksista että kyseessä on vilkkaan puoleinen lapsi ja löysin paljon yhtäläisyyksiä oman lapseni käyttäytymiseen teininä.
Olisin halunnut yhteen mutta pää teki toisin kun pään valtasi pelko,pelko vastuusta vaikka kyseessä ei olisikaan biolooginen isyys.Haluttomuus kokea kaikki vielä kerran.Ei ikinä,se olisi minulle liikaa.
Kiitos ja anteeksi kun jouduitte lukemaan tällaisen.
Minulla ei juuri kommentoitavaa tästä enää,mutta luen ja otan oppia jos jolla kulla on pelkoja..
En käytä nikkiä,koska se voisi vaikuttaa ennakkoasenteisiin muissa keskusteluissa,jos vielä joskus kirjoitan mitään.
Vastaukset 23
Vanhimmat
Pelkästään jo kirjoittaminen on terapeuttista, suosittelen sitä kaikille. Vaikkei tulisi yhtäkään selkopäistä vastausta, se itse prosessi käydä läpi asioita käynnistyy eri tavalla.
Rankkoja kokemuksia sulla ja lapsellasi! On täysin ymmärrettävää että mietityttää.
Näinhän se menee, että mitään pahaa ei pääse tapahtumaan jos vain käpertyy itseensä ja alkaa erakoksi. Ei tosin tapahdu mitään hyvääkään. Mieti mitä kaikkea hirveätä voi tapahtua kun menet suojatien yli. Voit jäädä auton alle, päätyä rullatuoliin tai täydelliseksi vihannekseksi. Jätätkö silti menemättä?
Mitä jos tuo suhde olisikin täydellinen sinulle? Elämäsi paras ja hienoin asia.
Mitä jos päätät päättää suhteen tuohon, ja saat myöhemmin kuulla että tämä lapsi valitsi saman tien kuin sinun? Miltä se sinusta tuntuisi? Että onneksi et lähtenyt siihen? Vai että olisit halunnut olla sen muksun äidin tukena? Tai että heille olisi voinut apua sinun kokemuksista?
Lisään vielä, että ne kaksi kertaa kun olen ollut parisuhteessa eron jälkeen, huomasin että mun lapset ovat just sitä, edelleen mun ja exän lapset, ei sen uuden miehen. Yksin minun vastuuta, ei sen uuden suhteen. Jos se uusi haluaa osallistua ja tukea minua äitinä, niin se on hienoa, mutta vastuussa hän ei ole millään tavalla.
Älä anna pelolle periksi, se on se joka tekee sinusta uhrin.
Juuri tänään on iltiksessäkin juttu tuosta kuinka vanhat jutut seuraavat uuteen suhteeseen, oli ne sitten mitä tahansa pelkoja, käsittelemättömiä riitoja tjn. Tässähän tuot tiivistetysti asian ytimen esiin:
"Olisin halunnut yhteen mutta pää teki toisin kun pään valtasi pelko, pelko vastuusta vaikka kyseessä ei olisikaan biolooginen isyys. Haluttomuus kokea kaikki vielä kerran. Ei ikinä, se olisi minulle liikaa."
Tässä linkki iltikseen:
http://www.iltasanomat.fi/seksi-parisuhde/art-1288746413237.html
Sinun on pakko käsitellä ne vanhat asiat. Mieti myös kuinka paljon pelon takana on vaikkapa vihaa ja/tai syyttelyä sitä exääsi kohtaan eronne takia, miksi otit syyllisyyden lapsen menneisyydestä vain itsellesi, entä uskallatko olla lapselle vihainen että hän oli niin heikko ja sortui? Tuo viimeisin taitaa olla vaikein mutta ei mahdoton.
Sinuna kysyisin kotikuntasi sos.virastosta tai terv.keskuksesta terapeuttia, ja tää Irti huumeista ry onkin varmasti sulle tuttua
http://www.irtihuumeista.fi/tietoa_ja_tukea/tunnista_ja_toimi/vanhemmille_ja_muille_kasvattajille
Tiedän tuon pelon tunteen, joka tulee, kun ilmenee uudessa suhteessa jotain, joka palauttaa mieleen pahoja kokemuksia. Se pelon tunne jähmettää paikalleen. Ei halua enää jatkaa, vaikka uusi kumppani miellyttäisi edelleen muutoin.
Minun kauheat kokemukseni liittyivät ex-puolisoni käytökseen, sanoihin, suhtautumiseen vanhenemiseeni, suhtautumiseen nuorempiin naisiin, suhtautumiseen omiin murrosikäisiin tyttäriimme. Samantyylinen toiminta ja puheet uudelta kumppanilta saivat minut varuilleen "ei, en kestä uudelleen tällaista" ja lopetin suhteen.
Neuvoja en osaa antaa. Jokainen ihminen on erilainen ja jokaisen kokemukset erilaiset. Sinun kokemuksesi ovat hyvin erilaisia kuin omani. Ehkä sinä osaat käsitellä menneisyyden tuskat, jotta ne eivät estä uutta suhdettasi. Asiasta kirjoittaminen jo auttaa ongelman käsittelyssä.
Ymmärrän hyvin päätöksesi. Vaikka uudessa suhteessa lapsen äiti tai vanhemmat yhdessä kantaisivat vastuun ja huolen lapsestaan, joudut kuitenkin siinä sivussa seuraamaan ja elämään mukana.
Kyllä aikuisen ihminen saa olla itsekäs ja valita mille tielle elämässään lähtee seuraavaksi, viisas ennakoi eikä lähde suinpäin uuteen tuntemattomaan.
Minun tieni lasten kanssa on ollut helpompi kuin sinulla, mutta ihan yksin olen luovinut läpi uhma- ja murrosiän tuomien hankaluuksien läpi. Samoin yksin huolehtinut ja kärsinyt kun kun molemmilla lapsilla on ollut erittäin vaikeat masennukset.
Mies ehdokkaita on aina välillä pörrännyt ympärillä, monella ollut perässä vedettävänään alle kouluikäinen iltatähti, ilmeisesti tekaistu avioliiton sortumista paikkaamaan.
En olisi voinut kuvitellakaan että alkaisin leikkimään perhekuvioita taas alusta, pieni lapsi siinä kaupantekijäisinä ja vaivoina. Tai vaikka isompikin lapsi, kotona vielä asuva. Tai mies jolla on pieniä lapsenlapsia, mitäs jos vietettäisiin viikonloppua ja hoidettaisiin näitä pieniä, että vanhemmat pääsevät viihteelle. Ei, en ala piiaksi enkä mummoksi.
Minun sydämeeni ei mahdu kuin omat lapseni, en halua enää mitään taakkoja.
Sama koskee miehiä jotka huolehtivat mahdollisesti vanhasta äidistään, olisinhan varmaan mainio uusi miniä, hoitoalan ammattilainen, hyvä valinta vanhaa äitiä ajatellen. Äiti vaan asumaan samaan meidän kanssa - ompa kumma kun en ollutkaan sulaa vahaa ja halukas suhteeseen.
Kyllä saa olla itsekäs ja tehdä harkiten mieleisensä valinnan, siihen ei ole kenelläkään sanomista.
Olen usein miettinyt tuota, että on se kumma kuinka jokin pelko jää kalvamaan niin, että se menee ihan luihin ja ytimiin. Omat peloni ja kammoni ovat erilaisia kuin sinun, mutta ymmärrän täysin tuon sinun pelkosi.
Kannataa punnita asiaa joka puolelta tuossa sinun pelossasi. Mikä todennäköisyys esim. olisi, että joutuisit tämän toisen muksun kanssa käymään läpi samat asiat kuin oman lapsesi kanssa..jne...
Heti aluksi.kiitos asiallisesta kommenteista.En ole kai ainoa laatuaan joka pää taistelee puolesta ja vastaan.Järki sanoo ei.älä aloita uutta suhdetta.Älä hakkaa päätä seinään jälleen.Muistot on kipeitä.niin kipeitä että niistä puhuminen jo aaa kyyneleet silmiin.Ei yksin lapsi vaan myös puoliso joka sulki kaiken pois eikä halunnut yrittää ymmärtää omaa lastaan.vaan lähes hylki ja syytteli.Otin asioista selvää ja tuskissani luin nettiä.Tajusin mistä hirveästä asiasta on kyse.Ymmärsin että lapseni elämä on pilalla jo ennen kuin se ehti edes alkaa.Vuosien piinapenkki työpaikalla kun toiset hehkuttaa kuinka hyvin hänen lapsi menestyy koulussa ja työssä.Se tunne kun odotetaan kysymyksen jälkeen,mitä sinun lapsille kuuluu?Kokemukset saivat minutkin tolaltaan vaikka minut tunnetaan rautaista hermoistsni.Sisällä myllersi hurrikaani ja on ihme että en ole räjähtänyt isommin..Nainen jota kaipaan ja rakastan,ei tietysti voi ymmärtää minun jarrutusta.Oli miten oli,olen onneton ja pelkoni vuoksi veyäydun.Myös ajatus siitä että tekisin myös hänestä onnettoman joskus kun huolehdin edelleen lapsistani eikä lisävastuuseen ole enää voimia.Linkki oli valaiseva.Vielä kerran kiitos kaikille kuuntelusta.
Nappasin kirjoituksestasi: Miksi näin kävi ?Miksi ? Mitä tein väärin ?
Ihan noin rankkoja kokemuksia lapseni kanssa ei ole,mutta samoja kysymyksiä nyt teen lapseni suhteen.
Murrosikä meni ja oman elämän hakeminen alkoi.Minimaalinen koulutus ja työpaikkojen jatkuvaa vaihtumista.Seurustelusuhteet kariutuivat toistamiseen.
Kunnes löytyi elämänkaveri,johon hän tarrautui.Nyt heillä on pari lasta ja luulin elämän olevan kohdallaan.Lapseni ei puhu olevan mitään ongelmia,mutta onhan niitä.
Heillä käydessämme näemme pientä nahistelua sanatellen,mutta kun puoliso avautui,tilanne onkin paljon pahempi.On tappelua viikonloppuisin,on lasten kovakouraista käsittelyä,nyt alkoholi on mukana kuvioissa viikollakin,on juopuneena oloa auton ratissa.
Kysyn Miksi? Mitä olisin voinut tehdä toisin kasvatuksessa ?
Lapselleni on vaikea puhua,kun mitään ongelmia ei ole.
Olen miettinyt ja miettinyt ja tullut siihen päätökseen,että tilanne näyttää jotenkin tutulta.Setäni arki oli vastaavanlaista,samoin on ollut isäni isän elämä.Vaarini on kuollut noin 45 ikäisenä,en nähnyt häntä.Voisko nyt olla niin,että geenit on niin omituisia,että ne pulpahtavat pintaan näin.Perheessämme lapsuudenkodissa ja nyt omassa ei ollut tällaisia ongelmia.Meillä on kaksi lasta ja toisen kanssa ei ole tällaisia ongelmia,hänen geeninsä ovat vallan toisenlaiset.
Kasvatus oli tasapuolinen.Jouduimme jopa hoivaamaaan tätä nyt alkoholi-ongelmaista enempi kuin häntä,joka itsenäisemmin eteni elämässä.
Kunpa osaisi auttaa,ettei tilanne mene pahemmaksi.
Paljon opin omista kokemuksista.Opin ja annan kaikille neuvon,sen että apu menee hukkaan ja ongelmainen käyttää auttajaansa häikäilemättä hyväksi.Ei pahuutta eikä tietoisesti vaan aivojen sairastuttua on pakko
Tiedät todella millaista piinaa elämä tällaisen ihmisen kanssa on.Geeneistä en osaa sanoa..Minun lapsuus oli ihan tavallinen eikä suvussa ole vastaavaa.Oma alkoholin käyttö oli minimaalista,eivätkä lapseni ole koskaan nähneet minua humalassa.ei edes nyt aikuisena.Myös neuvon sen että väärin tehdystä ei voi syyttää aina itseään ja jos voi niin silloin on oikeasti tehnyt jotain väärin.Useinmiten ei
Itsesyytös tulee vaistonvaraisesti,kuin myös minulla.Olen siitä päässyt eroon,mutta kaiken toistumista en enää kestäisi.
Ihmisellä on rajallinen määrä,mitä kestää.Kannattaa kuunnella tuntemuksiaan ja tunnistaa edessä olevan vaarat.
Kiitos vastauksestasi.
Varsinkin pitkien avioliittojen painajaiset seuraavat perässä. Itse olen ottanut pakkia heti jos samoja "oireita" ilmaantunut suhteeseen.
Pelko on sana, jota en haluaisi itse käyttää. Olen ollut mieheni lapsille 24/7 äitipuoli ja onneksi kaikki meni hyvin. Suvussani on ollut narkkari, mutta onneksi hän löysi elämälleen uuden alun 10 vuoden piinan jälkeen. Nyt hän huolehtii lapsistaan ja on kunnon kansalainen. Näinkin siis voi elämä mennä :)
Mutta, oma viimeinen parisuhteeni oli todella paha, enkä ole sen jälkeen pystynyt muuttamaan kenenkään kumppanin kanssa yhteen. Olenkin tämän kumppanin kanssa sopinut, että meillä on omat asunnot ja tarpeeksi tilaa yksin hengittämiseen. En myöskään halua luvata kenellekkään mitään, mitä en vain kerta kaikkiaan pysty pitämään.
Olen kuullut, ja luullut, että ihmisen elämänkokemukset ovat sitä varten, että niistä opitaan jotain, kasvetaan, kehitytään, mennään eteenpäin ... eikä jäädä mielen pakkopaitaan ihmettelemään, jospa vieläkin käy huonosti, sattuu pahasti ja tulee vastoinkäymisiä ja epäonnistumisia.
Niitä on kaikilla ihmisillä, toisilla enemmän, toisilla vähemmän, jokaisella sen verran kuin jaksaa kantaa. Ja ne ovat no. sitä yhtä em. asiaa varten, ei siksi, että lakataan elämästä ja ottamasta vastaan sitä, mitä se antaa.
Jos aikuiseksi itseään kutsuva ihminen pelkää, mitä se kertoo - aikuisuudesta.
"elämänkokemukset ovat sitä varten, että niistä opitaan jotain"
Oppimista sekin on, että oppii varomaan menemästä samanlaiseen ansaan.
Ensimmäinen kerta voi olla tietämättömyyttä mutta toinen on jo tyhmyyttä.
Mistä sinä tiedät etukäteen onko ansa saman- vai erilainen?
Kun elämä on 'ansoja' täynnään, niin oppimista on se, että osaa toimia oikein, jos joutuu satimeen eikä kangistu tai halvaannu toimimattomaksi ja ajattelemattomaksi, koska silloin ei pääse eteenpäin.
Kuten Iso Arskakin tv-haastattelussa sanoi, jos tulee moka, siitä noustaan ylös ja jatketaan eikä jäädä menneitten tuhkaläjään muhimaan. Jos varoo ansoja, niin elämä jää elämättä ja 'tulokset' saavuttamatta.
Pillu ja järki vika teillä, kuin suomenvaltio.
Hyvin vaikeaa antaa neuvoa koska jotain on pois ja sitä ei voi saada.
Anteeksiantaminen itselle ja toisille parantaa haavat. Anteeksiannon kautta voit päästää irti vanhasta tuskasta.
Älä enää mieti, mitä työpaikalla koit, kun jotkut tietyt kehuivat lastensa menestystä. Tasan varmasti et ollut yksin ja ainoa häpeän kokemuksesi kanssa. Se vain että tänä päivänä ei läheisen huumeriippuvuutta tarvitse hävetä. Se ei tee vanhempaa, eikä lasta huonommaksi. Eikä se, ettei käytä, tee paremmaksi. Elämä on kaikille haasteellista.
Ootko miettinyt, kumpuaako se jokin häpeän tai tuskan tunne jostain kauempaa? Ehkä se on osittain kasvanut sinuun jommasta kummasta vanhemmastasi? Siinäkin hyväksyntä ja anteeksianto auttavat. Ihminen on mikä on. Jokaisella jotakin.
Joku kirjoitti geeneistä. Tai sitten jomman kumman vanhemman lapsuudenperheestä on tullut jokin malli. Minäkin olen miettinyt äitiäni. Isäni oli kelpo mies, ja hän suojeli äitiäni huonolta seuralta. Aina sillä oli vähän kummallisia kavereita. Isän kuoltua äidin elämä muutti täysin raiteita. Ihan toisenlailla olisi mennyt, jos isä olisi elänyt.
Kyllä se on niin, että sukujen ja perheiden traumat ja rikkinäisyydet tulevat uudelleen ja uudelleen esiin kunnes jotain tapahtuu. Se on kurjaa. Mutta, anteeksiannolla valoa kohti.
Ainoa asia mikä on varmaa.on se että vasemmiston ei jäänyt traumaattinen tai lapsuudestani.Lapsuus ja nuoruus oli turvallinen.Suhde vanhempiin lämmin vieläkin.Siinä se ihmetyksen määrä onkin ja en usko geeniperimään.Luulen että suhteeni ja kriisit vaikutti lapsiani..Olin ehkä sokea nähdäkseni kuinka lapsettomien pahoin kun avioliitto alkoi rakoilla.Ihminen on itsekäs ja ajattelee liikaa itseään.vaikka yrittää huolehtia lapsistaan,silti on pää sekaisin muista murheista.Olen antanut anteeksi toisille mutta en itselleni.Tein virheitä ja saan maksaa siitä kalliin hinnan.Lapset käyvät nykyään usein katsomassa minua ja se on mukava asia.On jopa neuvoneet alkamaan elää myös sosiaalisesta elämää.
Auttaminen pitää heti lopettaa Suomessa.
Suomi maana on nolla, tässä tulos!
Edellistä tekstiäsi en ymmärtänyt mutta tämän paremmin
On kaksi eri asiaa jos yhteiskunta tekee asialle jotain ja minun mielestä pitäisi tehdä enemmän,mutta varhaisemmassa vaiheessa
Jos?Ei autettava lainkaan niinkuin tämän valtion kaduilla ei olisi enää turvallista liikkua ilman asetta.Kannattaa ajatella asioita pidemmälle ja myös muiden näkökulmasta,eikä vain yksipuolisesti ajateltuja mietteitään laukoa
Oma kokemus muuttaa varmasti ajattelutapaa.Tietysti sekään ei kaikkiin tehoa,mutta silloin ihminen joko sulkee ongelman pois tai on vaan tyhmä.Mutta omaan uskallukseen suuntasin aloitukseni.
Anna itsellesi anteeksi. Sen jäljeen lopeta vanhan tarinan kertomista. Aloita uusi tarina. Oletko kiitollinen lapsistasi ja rakastavista vanhemmistasi? Paljon kiitollusuuden aihetta. Ei kannata veivata vanhoja asioita. Niihin jää jumiin ja sitten jo tie ulos uuteen hukkuu.
Geenien osuus alkoholismissa:
Jos lukee artikkelin, "Alkoholiriippuvuus (alkoholismi) - Terveyskirjasto", siellä mainitaan ....Perinnölliset tekijät näyttelevät tärkeätä osaa erityisesti nuoruudessa alkavassa alkoholismissa.
Jokaisen geenit ovat suvusta tulevia ja ne voivat olla osittain samoja kuin oli esim. vaarilla tai iso-vaarilla,mutta niitä ei ollut esim.omillla vanhemmilla.
On tutkittu,miten esim.Mortzartin musikaalisuus oli perittyä ja tämä erityislahjakkuus
tuli hänelle sukupolvien takaa.Samoin on alkoholismin suhteen.