Mitä tämä on......?

Vaikuttaa siltä, että se uhmaikä nostaa jo päätään. Joku voi väittää, että ei se vielä ole sitä "oikeaa uhmaa", mutta kyllä se vaan on, vaikka se olisikin 2 vuotiaana vielä pahempaa. Se uhmaikä kun ei yleensä ala "kuin salama kirkkaalta taivaalta", vaan vähitellen ja voimistuen. Se pahin vaihe kestää sitten muutamasta päivästä muutamaan kuukauteen. (Jos se kestää muutaman päivän, elämä on sitten niinä päivinä yhtä huutoa aamusta iltaan, ja mahdollisesti pari raivokohtausta vielä yölläkin.)

Meillä ainakain vaikeat ajat tulevat ja menevät, kestäen noin muutaman viikon. Lapset ovat 5 ja 11/2 -vuotiaita. Nuoremmalla mielenilmaisut alkoivat huomattavasti nuoremmalla iällä kuin vanhemmalla. Hänellä on todella lyhyt pinna ja hermot menee päivittäin useita kertoja. Onneksi yleensä hän myös leppyy helposti.

Meillä tilanne rauhoittuu nopeimmin silloin, kun itse jaksaa pysyä tyynenä ja antaa lapsen raivota aikansa. Mikäli näyttää ettei hommasta tule loppua, niin silloin voi puuttua peliin ja keksiä vaikkapa muuta tekemistä. Raivareihin verrattuna vauvanhoito ja yöheräilyt olivat ihan lastenleikkiä...

Iloisia hermoromahdushetkiä..!!

no moi... sinulla ei ole mitään hätää... on mullakin lapsia...!=)

Harvoinpa sylittäminen raivarin kourissa painiskelevaa lasta kiinnostaakaan. Meillä aikanaan kummatkin lapset olivat tismalleen samanlaisia, sylistä yritettiin vaikka millä konstilla, ensin kiemurrellen, ja kun se ei onnistunut, alkoi valitus: mulla on kamala pissahätä, mua väsyttää, mua nälättää, mua sattuu, mä haluun pois jne. loputtomiin tekosyitä ja kummallakin aivan samat. Pissahätävalitukseenkin sanoin rauhallisesti, että jos niin kova hätä on, pissaa housuihisi, mutta tästä et pääse, ennenkuin rauhoitut. Kumpikaan ei pissannut, mutta vanhempi ensi kertaa tuon kuullessaan lopetti huutamisen siihen ja sanoi hämmästyneenä, että eihän noin voi lapselle sanoa.
Siinä se sylittämisen idea onkin, että siinä aikuisen sylissä voi rauhassa ja turvallisesti raivota kiukkunsa pois. Ei se lapsikaan kohtauksistaan nauti, varsinkaan jos aikuinenkin suuttuu ja huutaa takaisin.
Milloin se sitten loppuu... hmm.. Vaikea sanoa, joillakin tulee kausittain nämä uhmat, joillakin parista ikävuodesta eteenpäin lähes tauotta. Meillä on ollut selkeät kaudet, ensin parivuotiaana, sitten neljän vuoden paikkeilla, jolloin varsinaisesti sylihoitoa annettiin ja vielä n. kuuden vuoden iässä. Nyt onkin sitten jo murrosikä tuloillaan, saapa nähdä, miten siitä selviydytään. Jaksamisia sinulle!

Minun lapseni raivostui syntymänsä hetkellä havaittuaan minne oli joutunut.
Kun hän katsoi tunteitansa loukatun, ei siinä mitkään hyssyttelyt ja sylissäpitämiset auttaneet. Hän huusi ja raivosi. Ikinä ei tiennyt mikä asia saa hänet kimmastumaan. Itse piti vain olla rauhallinen, pysyä asiassa ja antaa tenavan raivota.
Usein hän meni nukkumaan raivoamisensa päätteeksi ja heräsi iloisena ja onnellisena. Hän muistaa itsekin, kuinka hän herätessään mietiskeli mitä äiti mahtaa sanoa, kun hän sillä tavalla oli huutanut, mutta oli helpotuksekseen sitten havainnut, että äiti ei muistanut koko asiaa. Oli ihan tavallinen vaan.
Lapsellasi on tavallista varmempi itsetunto, jota ei loukata aikuisten tyhmillä säännöillä. Niinpä raivonpuuskat varmaankin jatkuvat, kunnes itsekin alkaa ymmärtää elämisen lait.
Hänestä kasvaa itsenäinen ja oikeudenmukainen ihminen, joka pitää puolensa maailman myrskyissä.

Tutulta kuulostaa, omani konstailivat aikanaan ja tyttärentyttärellä (1 v 1 kk)on ihan samat vinkeet. Yksivuotias alkaa jo ymmärtää olevansa "minä", erillinen ihminen ja löytää oman tahtonsa. Sitä pitää tietenkin testata, kuka kovemmin, kuka varovasti luonteensa mukaan. Kiellettyjä asioita kannattaa olla mahdollisimman vähän, oppi menee perille helpommin, kun ei tarvitse koko ajan kieltää.
Hyväksi havaittu keino selvitä pikkukiukuista on harhautus, eli keksiä kiellon jälkeen jotain mielenkiintoista tilalle.
Raivarin tullessa, jos lapsi kiukkuaa tekemättä vahinkoa itselleen, toisille tai irtaimistolle, ei kamalasti kannata kommentoida. Kukapa se kuulee tai ymmärtää mitään kiljuessaan täysin rinnoin kiukun vallassa!
Sikäli kun menee ihan överiksi, paras konsti on ottaa tiukasti syliin kommenteista huolimatta.

Raivo on iso tunne, joka voi pelottaa pientä raivoajaa itseäänkin. Suurta numeroa siitä ei kohtausten jälkeen kannata tehdä, mutta joku nimi on hyvä. Suututtaa, kiukuttaa, tympäsee tms., mutta silti elämä jatkuu ja on enimmäkseen mukavaa!