Oletko ainut lapsi?

Joskus kauan sitten kirjoitin näin. Tarkalleen teksti on noin viisi kuukautta vanha.

------------------------------------------------

Olen aivan raunioina. Loukkasin itselleni erästä todella tärkeää ja rakasta henkilöä niin julmasti, että en tiedä saanko ikinä anteeksi niitä kännispäitteni sanelemia sanojani. Loukkasin äitiäni niin ajattelemattomasti, että en voi ymmärtää, mistä se kaikki viha ja raivo tuli itseeni. Oli kuin olisin puhunut itsensä pirun kielellä. Tajusin sen vasta, että tein väärin ja täysin ajattelemattomasti. Tuskin mitkään anteeksipyynnöt riittävät kuvaamaan sitä pahaa oloani, mitä nyt koen ja mitä koetan purkaa tähän tekstiin - pieneksi lohduksi itselleni. Perheongelma

En ajatellut mitään, puhuin, puhuin ja puhuin, mutta en huomannut minkälaisia sammakoita suustani päästelin. Kerroin kaiken, mitä olin pitänyt sydämelläni jo pitkään, kaiken vihan ja inhon omaa elämääni kohtaan. Sanelin omaa häpeääni elämästäni ja kerroin, kuinka en koskaan olisi edes halunnut syntyä. Kysyin, miksi minulta ei koskaan kysytty; haluatko syntyä? Vastaukseksi sain vain; sinut on tehty rakkaudesta. Vastaus tuntui niin vastenmieliseltä, ajattelemattomalta, että en voinut jättää keskustelua siihen. Halusin ehdottomasti kuulla syvällisemmän vastauksen itseltään syylliseltä siihen, että miksi olin olemassa.

Vihani kiihtyi kiihtymistään. Miten joku voi sanoa, sinut on tehty rakkaudesta, jos vapaaseen sieluun on istutettu kuolevainen, mihinkään kykenemätön irstas ruumis, joka ei pysty toteuttamaan niitä kaikkia, niitä tuhansia mielihaluja, joita haluaisin elämässäni tehdä? Haluaisin lentää, mutta satakiloinen, läski, erilaisille himoille ja tapaturmille altis ruumis tulee vastaan ja estää kaikki ne kauniit unelmat, joita haluaisin toteuttaa muulloinkin kuin vain unissani. Onko rakkautta istuttaa ihmiseen elämä, tuo niin pirullisen kavala tappava tauti, johon väistämättä kuolee? Siihen kun vielä sisältyy kaikenmaailman muita kärsimyksiä, jotka tekevät elämästä lopulta kivuliaan kokemuksen.

Kerroin, kuinka pidän vanhempiani huorintekijöinä, koska he ovat kumpikin aikoinaan eronneet edellisistä puolisoistaan ja sen jälkeen avioituneet uudelleen toinen toistensa kanssa. Kerroin, kuinka vihaan olla heidän ainut yhteinen lapsensa ja kuinka vihaan muita veli ja siskopuoliani. Sanoin aivan suoraan, että inhoan olla ainut lapsi perheessäni, enkä voi pitää muita niin sanottuja sisko ja velipuoliani edes sukulaisinani. En voi sietää imartelua ja mairittelua siitä, kuinka hyvin meillä menee ja kuinka oikeita veljiä ja siskoja minulla on. En voi sietää, että minua verrataan näihin niin sanottuihin veli ja siskopuoliini. En voi kestää ainaista jossittelua, jos kaikki heidän edellisistä avioliitoistaan jääneet lapsukaiset olisivatkin yhteisiä, yhtä perhettä…ja PLAA PLAA ja PLAA. Nyt käsitän, miksi avioero oli ennen kiellettyä, ennen kuin kaikenmaailman viherpiipittäjät ja demokraattisössöttäjät pääsivät muuntelemaan lakeja.

Itse olen menettänyt uskoni puhtaaseen avioliittoon. Uskon, että jokainen avioliittoon päätyy lopulta eroon, vaikka näin ei olekaan. Yksikään laiva ei silti seilaa loputtomiin merillä, etteikö joskus tapahtuisi haaveria. Sama koskee avioliittoa. Itse en aio ikimaailmassa koskea naiseen sormenpäällänikään. Ei sillä, että olisin homo, vaan sillä, että olen kyllästynyt kotkottaviin akkoihin, jotka jatkuvasti jaksavat marista nurkkaan heitetyistä likavaatteista, ruuantähteistä, maksamattomista laskuista, tiskaamattomista astioista ja monista muista asioista. Ehkä nuo edellä kuvatut syyt ovat vain hyviä tekosyitä todellisten syiden rinnalla, ikään kuin peittona niille äidiltä opituille naisen malleille. Ehkäpä oikeasti ajattelen, että kun äitini on valehtelematta juoppo ja hieman tyhmäkin, niin en voi uskoa, että itselleni päätyvä nainen voisi paljoakaan parempi olla. Äitini ei osaa käyttää edes kaukosäädintä vaikka sen käytön opettaisi viisikymmentä kerta. On aivan turha kuvitella, että hän sitä sen jälkeenkään osaisi käyttää. Taidan olla sovinisti.

Toisaalta ajatellen äitini on vallan ihana ihminen. Hän on rakastavainen, hellä ja lämmin, joskin edellyttäen, että on selvin päin. En silti ole halannut äitiäni enää yli kymmeneen vuoteen, inhoan kaikkea fyysistä kanssakäymistä ja koskettelua. Tarkoitan, että hänellä on kyllä ne omat lämpimät ajatuksensa. Hän uhraisi varmasti itsensä minun puolestani, jos tulisi sellainen tilanne. Hänen ongelmansa on, että hän ei hallitse liiallista alkoholin käyttöään, eikä hän ole älylliseltä suorituskyvyltään aivan ykkösluokkaa. Liekö vanhuuden höppänyyttä vaiko vain viinan tuhoamien aivojen aikaansaamaa kömpelyyttä.

Jos hänestä vielä jotakin positiivista pitäisi etsiä, niin hän on uskomattoman taitava kokki ja ruuanlaittaja. Se on yksi niistä tärkeimmistä hyveistä. Paheitakin on. Hän osaa näytellä loistavasti omaa rooliaan suloisena ja herttaisena mummerona, joskin kulissien takana tapahtuu mitä ihmeellisimpiä asioita. Tuo edellinen tuskin on mitään positiivista. En tiedä, miksi yhtä aikaa rakastan, että hieman vihaan häntä. Vihaanko? En tiedä! Tuskin!?

Tunnen olevani täysin kaikkien ulkopuolinen, mustalammas, perheeseen kuulumaton yksilö, joka on vain tupsahtanut maailmaan kahden synninpesän yhteenliittymän tuloksena. Minä olen se, johon kaikki kohdistavat epäilevät katseensa jos käymme kylässä kymmeniä vuosia vanhempien velipuolieni taikka siskojeni perheissä.

Tuon meidän pienen ja kahdenkeskisen keskustelumme aikana, menin myös ilmaisemaan tunteeni ja kertomaan hänelle sen, kuinka vihaan ainaisia riitoja, joita perheessäni niin usein käydään. Sairaalloinen mustasukkaisuus varjostaa äitini mieltä, jopa silloin, kun isäni on töissä. Hän luulee, että isäni käy jatkuvasti vieraissa ja että jokainen isälleni tullut puhelu on hänen uudelta ystävättäreltään. Tosiasiassa äitini on itse käynyt vieraissa, mutta sitä hän ei voi itselleen myöntää.

Vaikka edellä kuvailemallani tavalla meninkin sanomaan sen, mitä oikeasti ajattelen, niin ei minulla ole mitään vanhempiani vastaan. Itse asiassa rakastan heitä. En tiedä miksi menin sanoman Hänelle, äidilleni niin kuin sanoin. Äitini, kuten isänikin rakastavat minua valtavasti. He tekisivät kaikkensa minun eteeni. Olen vain niin kiivas luonne, että kun minulla napsahtaa niin silloin myös räjähtää. Puhun sellaista, mitä heti sanottuani kadun. Seuraamukset voivat olla silti paljon pitkäkestoisempia kaikista katumuksista huolimatta. Aina eivät anteeksipyytelyt auta. Nyt pelkäänkin, että olen menettänyt ainiaaksi luotettavuuteni, eikä asemani ja suhteeni perheessäni ole enää entisellään. Niin se kohtalo vain heittelee.

Pelkään, että oma identiteettini särkyy ja omat perheeni kulissit ja niitä pystyssä pitävät tukipilarit musertuvat niskaani. Minä syön omilla sanoillani itseltäni sekä perheeltäni perustuksia. Ne ovat yhä hatarammat ja kohta ne luhistuvat kokonaan niskaamme. Luulenpa, että perhettäni pystyssä pitänyt rakkaus kuihtuu pikkuhiljaa pois. Jäljelle jää vain yksinäisiä ihmisiä, jotka ovat ikään kuin perhe toisilleen, mutta jotka silti ovat kuin vieraita ihmisiä, kylmiä ja kalseita haamuja, jotka enää vain toteuttavat ne iänikuiset ja pakollisiksi muodostuneet rituaalit yhdessä. Toisin sanoen käymme syömässä yhteisessä ruokapöydässä ja lopunaikaa vietämme omissa oloissamme, katsellen jokainen omia televisiotaan, omissa huoneissaan ja ovet tiukasti kiinni. Sitä se tarkoittaa. Se tarkoittaa juuri sitä, että eristäydymme toisistamme, emme tule keskenämme toimeen, vetäydymme syrjään niistä entisistä yhteisistä harrastuksistamme. Emme juurikaan puhu toisillemme, olemme vain. Sitä se kaikki tarkoittaa.

Onko tuo nyt ihme, minähän olen vain se oinas. Se ainainen tulisielu, vailla haasteita. Henkilökohtaisuuksiin menevä pikku pirulainen ja ajattelematon perheen äpärä. Uskomatonta kyllä, mutta ne lukuisat horoskooppikuvaukset oinaasta täsmäävät minuun kuin tikka tikkatauluun. En tiedä, olenkohan tulossa järkiini vaiko menettämässä ne viimeisetkin järjen rippeet? Ehkäpä tämä teksti antaa ennen kaikkea minulle itselleni uutta ajateltavaa ja ehkäpä tämä teksti auttaa minua itseäni ratkomaan omat ongelmani. Ongelmista pahin on kysymys; miksi sanoin kerran niin kuin sanoin? Vastatkaapa te ketkä tämän tekstin jaksoitte läpi lukea.

Olen huomanut sen että jos on perheen ainut lapsi niin menettää todella paljon. Kuinka paljo minua onkaan isoveli ja isosisko opettanut ja rikastuttanut. Jos on perheen ainut lapsi, niin häntä lellitään enemmän. Joten johtopäätös on että "ainoat" lapset ovat muita tyhmempiä ja kuopukset kaikkein viisaimpia. Et sä mitään tutkimusta tartte, täs tää on paperille präntättynä!