Eli suomeksi korkean paikan kammo. Siinä on oiva vaiva henkilölle, joka rakastaa matkustamista. Olen asunut saman nahan sisällä kyseisen ongelman kanssa teini-iästä lähtien, välillä hissuksiin, välillä tapellen. Tämä kutsumaton vieras on aina huolehtinut siitä, ettei matkoistani puutu yllätyksiä. Joskus järjestämme ohjelmanumeroita myös muillekin.
Elämäni paras (lue pahin) kokemus oli parin vuoden takainen vaellus Kreetalla. Tutkimme retkilistoja, etsimme kiinnostavia kohteita, löytyi Imbros-rotkon vaellus; kävely rotkon pohjalla - siis alhaalla - kuulostaa ihan hyvältä. Bussilla pikkukylään vuoren juurelle, 8 km:n kävely halkeaman pohjalla meren rantaan, sitten takaisin. Ihan sopivan tuntuinen.
Ajelimme uudella bussilla kapeaa mutta hyväkuntoista ja päällystettyä puitten reunustamaa tietä pitkin kauniissa loivasti kumpuilevissa maisemissa, koko ajan hitaasti nousten. Pari vähän jyrkempää, no, kyllä ne kestää… Pikkukylässä täytetty lettu ja portokali, sitten reppu selkään ja peräkanaa kuivuneen joen uomaan. Maassa on ruukun sirpaleita, vanhojakin? Ihan helppo kävellä, portilta ostetaan vielä mukaan Kreetan kasvit ja Linnut. Vähitellen uoma katoaa jyrkkien seinämien väliin ja ilman täyttää salvian, rosmariinin, yrttien tuoksu ja kallion kielekkeiltä tuijottelevat meitä kirjavat vuohet ja ylhäällä kaartelevat korppikotkat. Välillä tasaista, välillä jyrkempiä laskuja, lohkareita, mutta ei vaikeaa liikkua.
On kuuma, kalliot hehkuvat, ilma väreilee, onneksi välillä on varjoisia paikkoja. Oikealla puolella, pystysuoran seinämän yläreunassa kulkee ilmeisesti tie. Miten ne uskaltavat ajaa noin kovaa tuollaisella hyllyllä! No, kaikki eivät ole näköjään hyllyllä pysyneetkään, siitä on muutama auton raato muistutuksena matkan varrella. Hulluja nämä etelämaalaiset…Kävelymatkan loppupuolella pysähdytään virkistäytymään paikallisen paimenen tukikohtaan. Hänellä on luolassaan jääkaappi ja hän myy kokista, ja jaffaa janoisille ja väsähtäneille. Saamme häneltä myös muistoksi pienet kalsiittikiteet, ihan ehjät kärjetkin. Mukava mies! Lopulta saavutaan rannalle, hetken aikaa voi levähtää kuppilassa, repussa salviaa ja muita yrttejä, hyvällä mielin, mutta jalat poikki.
Oma bussi on tullut, nyt vain kyytiin ja takaisin…hmm siis mitä kautta! Kevyt aavistus, mutta eihän se voi pitää paikkaansa! Tämähän on iso bussi! Herran jumala, sinne se suuntaa! Sitä saamarin hyllyä kohti. Ja mulla on istuin melko edessä. Serpentiiniä ylös, jokaisessa mutkassa, missä edessä ei näy mitään, pelkkää taivasta, pieni kuolema ja tällä ei sitten ole mitään tekemistä sen toisen pienen kuoleman kanssa. Hyllyllä ollaan ja vaikka seuraan hyvin tarkasti jokaisen vasemmalla puolella olevan mielenkiintoisen kalliomuodostelman, niin mikään ei auta. TIEDÄN ja tunnen nahoissani, luissani, hiuksissani että oikealla puolella ei ole mitään. Se alkaa nilkoista. Joku kiskoo ryppyistä rautalankaa luiden sisällä, leviää reisiin, kiertyy sieltä ristiselkään, herran jumala , nyt on jo kädetkin mukana, kokovartalovihlonta, pahin mitä ikinä, kahdeksan kilometriä alhaalla, PALJONKO SE ON TÄÄLLÄ, näissä mutkissa! Miksei mikään niistä pienistä kuolemista tappanut! JA TURPA KIINNI, MINUA EI MUUTEN KIINNOSTA PÄTKÄÄKÄÄN MITÄ SIELTÄ NÄKYY!
…ihan sitten vaan tiedoksi, että vaikeiden kokemusten läpikäyminen ei kasvata yhtään, eikä helpota jatkossa. Ainakaan lyhyellä aikavälillä. Koko loppuloman ajaksi kasvoi jokainen pudotus ja mäki ainakin viisinkertaiseksi… Toisaalta, hengissä ollaan ja NYT on jo sen verran aikaa kulunut, että kokemus on jo muuttunut jollakin kierolla ja perverssillä tavalla positiiviseksi, ja sitä en kyllä olisi silloin ikimaailmassa uskonut mahdolliseksi.
Elämäni paras (lue pahin) kokemus oli parin vuoden takainen vaellus Kreetalla. Tutkimme retkilistoja, etsimme kiinnostavia kohteita, löytyi Imbros-rotkon vaellus; kävely rotkon pohjalla - siis alhaalla - kuulostaa ihan hyvältä. Bussilla pikkukylään vuoren juurelle, 8 km:n kävely halkeaman pohjalla meren rantaan, sitten takaisin. Ihan sopivan tuntuinen.
Ajelimme uudella bussilla kapeaa mutta hyväkuntoista ja päällystettyä puitten reunustamaa tietä pitkin kauniissa loivasti kumpuilevissa maisemissa, koko ajan hitaasti nousten. Pari vähän jyrkempää, no, kyllä ne kestää… Pikkukylässä täytetty lettu ja portokali, sitten reppu selkään ja peräkanaa kuivuneen joen uomaan. Maassa on ruukun sirpaleita, vanhojakin? Ihan helppo kävellä, portilta ostetaan vielä mukaan Kreetan kasvit ja Linnut. Vähitellen uoma katoaa jyrkkien seinämien väliin ja ilman täyttää salvian, rosmariinin, yrttien tuoksu ja kallion kielekkeiltä tuijottelevat meitä kirjavat vuohet ja ylhäällä kaartelevat korppikotkat. Välillä tasaista, välillä jyrkempiä laskuja, lohkareita, mutta ei vaikeaa liikkua.
On kuuma, kalliot hehkuvat, ilma väreilee, onneksi välillä on varjoisia paikkoja. Oikealla puolella, pystysuoran seinämän yläreunassa kulkee ilmeisesti tie. Miten ne uskaltavat ajaa noin kovaa tuollaisella hyllyllä! No, kaikki eivät ole näköjään hyllyllä pysyneetkään, siitä on muutama auton raato muistutuksena matkan varrella. Hulluja nämä etelämaalaiset…Kävelymatkan loppupuolella pysähdytään virkistäytymään paikallisen paimenen tukikohtaan. Hänellä on luolassaan jääkaappi ja hän myy kokista, ja jaffaa janoisille ja väsähtäneille. Saamme häneltä myös muistoksi pienet kalsiittikiteet, ihan ehjät kärjetkin. Mukava mies! Lopulta saavutaan rannalle, hetken aikaa voi levähtää kuppilassa, repussa salviaa ja muita yrttejä, hyvällä mielin, mutta jalat poikki.
Oma bussi on tullut, nyt vain kyytiin ja takaisin…hmm siis mitä kautta! Kevyt aavistus, mutta eihän se voi pitää paikkaansa! Tämähän on iso bussi! Herran jumala, sinne se suuntaa! Sitä saamarin hyllyä kohti. Ja mulla on istuin melko edessä. Serpentiiniä ylös, jokaisessa mutkassa, missä edessä ei näy mitään, pelkkää taivasta, pieni kuolema ja tällä ei sitten ole mitään tekemistä sen toisen pienen kuoleman kanssa. Hyllyllä ollaan ja vaikka seuraan hyvin tarkasti jokaisen vasemmalla puolella olevan mielenkiintoisen kalliomuodostelman, niin mikään ei auta. TIEDÄN ja tunnen nahoissani, luissani, hiuksissani että oikealla puolella ei ole mitään. Se alkaa nilkoista. Joku kiskoo ryppyistä rautalankaa luiden sisällä, leviää reisiin, kiertyy sieltä ristiselkään, herran jumala , nyt on jo kädetkin mukana, kokovartalovihlonta, pahin mitä ikinä, kahdeksan kilometriä alhaalla, PALJONKO SE ON TÄÄLLÄ, näissä mutkissa! Miksei mikään niistä pienistä kuolemista tappanut! JA TURPA KIINNI, MINUA EI MUUTEN KIINNOSTA PÄTKÄÄKÄÄN MITÄ SIELTÄ NÄKYY!
…ihan sitten vaan tiedoksi, että vaikeiden kokemusten läpikäyminen ei kasvata yhtään, eikä helpota jatkossa. Ainakaan lyhyellä aikavälillä. Koko loppuloman ajaksi kasvoi jokainen pudotus ja mäki ainakin viisinkertaiseksi… Toisaalta, hengissä ollaan ja NYT on jo sen verran aikaa kulunut, että kokemus on jo muuttunut jollakin kierolla ja perverssillä tavalla positiiviseksi, ja sitä en kyllä olisi silloin ikimaailmassa uskonut mahdolliseksi.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Hauska tarina, kiitos siitä! Ilmeisesti osasit kuitenkin (ainakin jälkikäteen) kääntää pelkosi huumorilla voitoksi.
Minä voin todistaa, että pelko on voitettavissa myös pienen "pakon" edessä. Kun kihlasormukset repussani kävelin Himalajan rinnettä 3 km:n korkeuteen, korkeanpaikankammoinen sulho käveli kiltisti perässä pitkin polkua, jonka toisella puolella oli jyrkkä kallionseinämä, toisella puolella suora pudotus alas laaksoon. Lupasi tulla toistekin, jos hyvä syy löytyy!
Hiki tuli otsalle jo lukiessa. ...montakos metriä kerrallaan onnistui ennen pakollisia "joo joo, tullaan tullaan, kyllä minä kykenen" pysahdyksiä... =)
Ihan reippaasti matka eteni, oman kunnon mukaan. Mikään vaarallinen tuo polku ei ole, hankalin kohta oli edellisen monsuunisateen aiheuttama vyörymä, joka hidasti matkaa. Taatusti korkeat paikat aiheuttivat tuskaa, onneksi määränpäämme Triund on tasainen, joten kihlautuminen saatiin suoritettua.
Tosiaan, unohtui. Onko kauankin tuosta uskomattomasta kihlamatkasta?
Tuohon vaarallisuuteen voin kyllä sanoa, että oikein kunnon fobialla ei ole mitään tekemistä todellisen vaarallisuuden eikä järjen tai tiedon, joskus tuntuu ettei oikein minkään, kanssa.
Hulluin kauhistus tuli Skopeloksella, vuosi sitten. Kävelemme rauhassa rinteelle rakennetussa kaupungissa, portaita ylös, toisella puolella talon kivinen seinä, toisella puolen pari metriä korkea muuri. Jossa oli reikä, noin silmien korkeudella. Reiästä näkyi merelle, aika kauas. Välittömästi sisäinen hälytysjärjestelmä teki laskelmansa, että paikan täytyy olla korkealla: näkyy merelle, ei taloihin,; kauhistus: tyhjäää!
Siinä sitten meikätyttö kannattelee talon senää tiukasti rappujen vasemmassa reunassa ja panikoi ylös kahden korkean muurin välissä ehdottoman vakuuttuneena siitä että tuo tyhjä tila jollakin salaperäisellä tavalla imaisee sinne muurin toiselle puolelle...
Eihän noihin tilanteisiin VOI suhtautua muuten kuin huumorilla... sitten jälkeenpäin. Tai sitten olisi pakko muuttaa pohjanmaalle, yksikerroksiseen taloon, mieluiten kellariin.
Viimeksi olin Dharamsalassa maaliskuussa 2002, jolloin menimme kihloihin.
Skopelos on viehättävä saari! Siellä kävimme viime toukokuussa.
Jos haluat lukea matkapäiväkirjat Pohjois-Intiasta (ja Sporadeilta), ota yhteyttä.
[email protected]
Itsellä sama vaiva ja se ei kyllä altistamalla parane. Kävin Eiffelissä ja kun hissistä pääsin "paniikki" iski, en kyllä mennyt kurkistelemaan vaan tiiviisti seinän viertä alasmenevään hissiin, mutta olenpa käynyt. Hauskinta ainakin lapsieni mielestä on kauan sitten tapahtunut Holmenkollenin mäkitorniin kiipeäminen, siellä oli sellaiset kapeat tikkaat ja sitten tuli muutaman neliön lava, toki ikkunallinen, kun tulin siitä aukosta, en uskaltanut nousta ylös vaan konttasin alasvieville portaille. Arvaa tunsivatko murrosikäiset tyttäreni minua, siellä oli nimittäin muitakin. Nyt olen jo oppinut sanomaan ei näille epämieluisille tilanteille. En kyllä pelkää serpentiinejä, jos saan itse ajaa.
Oli niin hieno sana, ettei paremmasta väliä, mutta enivei,sama fiilis. Samarian rotkovaellukselle lähdettiin aamulla 5.30. Pimeää oli, menomatka sujui hyvin, bussi kiipesi ja kiipesi ylemmäs, uskottelin itselleni ja miehelleni nukkuvani = kädet puuskassa silmät kiinni. Jossain tasanteella pysähdyttiin aamukahville ja opas kertoi kyseisen kylän olevan pari viikkoa talvessa täysin eristyksissä runsaan lumentulon takia. Noh, päästiin perille ja eikun laskeutumaan rotkon pohjalle. Varmaan pari kilsaa suoraa alaspäin pudotusta, kun olen jalat tukevasti maan kamaralla ei hirvitä. 6 tuntia meni, reitille mahtui nyrkin kokoisista kiven murikoista ylikavuttaviin lohkareisiin. Jos halusit katsoi maisemaa tarkemmin, tai selittää kumppanille jotain, piti pysähtyä, koska yhtä aikaa ei voinu kävellä ja selostaa! Huolimatta vaelluskengistä ja hyvistä sukista tuloksena oli molemmissa kantapäissä kahen euron kolikon kokoiset rakkulat. Ah sitä tunnetta kun päästiin kylään ja sain riisua kengät ja sukat ja mereen seisomaan! Hollantilaispariskunta aplodeerasi "you did it", ja se eka olut on todella paras! Lautalla seuraavaan kylään, lautalla soi The Rasmus, teki mieli kiljua: "This is Finnish band!", ja sitte bussilla Plataniakseen.. taas niitä kauhistuttavia serpentiinimutkia ja chikaaneja, kumppanin käsivarsi koki muutamiakin puristushetkiä.. mutta mä tein sen!!
Hyvä me!