Meitä ihmisiä on monenlaisia. Eläinystävinäkin ainakin kahdenlaisia. Nuo kaksi "ihmislajia" ovat kissojen ja korien ystävät.
Itse lukeudun kissojen ystäväksi. Perusteena on kissojen viehättävyys ja ikään kuin lumoavuus. Onkin olemassa sanonta: ihminen ei ota kissaa, vaan kissa ottaa ihmisen.
Kissaa onkin palvottu aikanaan jumalana, muinaisessa Egyptissä.
Kissa on siisti koiraan verrattuna.
Itse lukeudun kissojen ystäväksi. Perusteena on kissojen viehättävyys ja ikään kuin lumoavuus. Onkin olemassa sanonta: ihminen ei ota kissaa, vaan kissa ottaa ihmisen.
Kissaa onkin palvottu aikanaan jumalana, muinaisessa Egyptissä.
Kissa on siisti koiraan verrattuna.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Itse rakastan molempia.
Koira jumaloi isäntäänsä, ihmisen pitää jumaloida kissaansa.
"Kissa on siisti koiraan verrattuna. " Tuota en tajua, ainakin meidän koirat osasivat jo pienestä pitäen pyytää tarvittaessa ulos.
Eikö sisäkissan ulostelaitteesta tule huoneistoon aina jotain haisuja.
Toisaalta en pytyisi pitämään kisulia pelkästään sisällä, ja siitä ei tällaisella omakotialueella hyvä seuraisi.
Koiran on tutkittu parantavan omistajansa terveydentilaa, lenkkeily on lenkittävälle itselleenkin edullista.
Koira on ollut lapsuudesta asti ylin ystävä, jonkan elekieltä ja ilmeitä tajuan, niinkuin sekin minua.
Nyt pidettyäni hoitokissaa Neelaa, sairaanhoit, laps.lapseni ollessa Afrikassa, kiinnostuin kissan psykkeestä. Ennen sitä tuli kotiini naapurin kissa, kuin itsestään selvänä,...ei vaivautunut edes tutkimaan kotiani, vaan hyppäsi viehkeästi sängylleni ja asettui mukavasti nukkumaan. Pidin sitä pari vuorokautta ja tietysti ruokinkin, mutta ulos se pyysi kyllä itse. Lopulta selvisi sen kotipaikka, jossa isäntä oli joutunut sairaalaan ja kaipasikin jo kissaansa. No, kukkakimpun sain "hoidosta", mutta ihmettelen vieläkin sen omavaltaisuutta:D
Sitten tuo Neela sai minut miettimään kissan luonnetta,...ilmiselvästi se halusi minun pitävän siitä. Koneella kun isuin se istui vieressäni ja tutki aivan suvereenin rauhallisesti kasvojani. Kun sitten huomioin sitä, se erittäin hienosti tuli pikku kuonollaan ja painoi sen hetkeksi nenääni vasten. Siinä katselimme toisiamme, ja taisi molempien silmistä kuvastua rakkaus ja yhdessä olemisen ihanuus.
Toki tuo alkoi painella tassuillaan myös näppäimistöä niinkuin minäkin:D, ja irroitti jopa yöllä johdon tietokoneesta! Onneksi Minna 2 kk jälkeen vapautti minut kissanhiekka laatikosta.
On minulla kissoja ollut maalaistalossa, mutta vain hiirien poispitäjänä, ulkona ne on saaneet tarpeensa tehdä. Kyllä niillä on ajatuksia ja tunteita, kovin ylväitä ja sulavia ne ovat, olisi ihan kiva opetella ymmärtämään niidenkin luonnetta,...voisin ihan hurahtaa niiden ihailijaksi. En vain uskalla päästää ulos vapaasti liikenteen vuoksi, joten joudun kyllä luopumaan, tai sitten ryhtymään palvelijaksi kaikkine mukavuuksineen, ja siihen olen itse liian mukavuudenhaluinen jo!
Niin, sinisirkku, annetaan ajatusten vapaasti liikkua. Kissat ja koirat....olihan meillläkin niitä, kaikkeahan pitää kokeilla, ennenko tietää. Kyllä kissa on itsenäinen ja tekee, mitä tahtoo. Montakohan kissaa meilläkin ennätti olla. On niillä oma luonne jokaisella. Polvijärvellä kirjoitin persoona-kissastamme pienen kirjankin, miten mukana se oli kaikessa elämässämme. Kun läksimme vaikkapa hiihtämään, kyllä Emma perässämme hiihti, eivät ne meidän hiihtopyrähdykset pitkiä olleet. Oisin halunnut Emmalle ihan omat pikku sukset. Vanha vuokrattu maalaistalomme oli vähän syrjässä muista, mutta jostain kaukaa kyliltä tunsi sulhanen Emman ominaisen kutsuhajun ja viipyi sen luona tovin.
Sitten asuimme Paakkilasa, siellä se sai neljä poikastansa, särkikalat olivat Emman mieleen, joten laitoin niitä ja kermaa sille synnytyspaikkansa viereen. Sitten haettiin poikasille hyvät kodit. Muutimme Joensuuhun, se vaistosi lähdön eikä tullut näkyville. Muitten jo mentyä, huutelin ja odottelin sitä, sain jotenkuten autoon, koko matkan se oleskeli harteillani pidellen kiinni niskan puolelta. Uusi kotimme oli kaupungin laitamilta, joten se sai taas olla vapaana. Kantoi näkyvilleni saaliitaan, joskus jäniksenpoikasen, joskus päästäisen, sillä se vain huvitteli, kopitteli ilmaan ja otti kiinni. Raakalainen.
Junarata tai radat oikeestaan kulkivat aika läheltä taloamme, minusta se oli mukavaa, olen aina pitänyt junista, Siellä meillä oli toinenkin kissa, Miisu, mutta aika avuton luonteeton ja hävisikin kerran lopullisesti, liekö nukahtanut johonkin avonaiseen tavaravaunuun, matkusti ehkä Venäjälle. Sitä ennen Emma vain yhtäkkiä kuoli, ikää jo oli. Laitoin hyvän pedin liiteriin, koska Emmasta näki, että kuolema tulee, se laahasi takalistoaan. Ajatella, tämä toinen kissamme, Miisu, valvoi siellä Emman luona koko yön, aamulla Emma oli kuollut.
Pidimme Emmalle hautajaiset, taidettiin joku virsikin laulaa ja hautasimme sen pihaan särkyneen sydämen viereen, ristikin vuoltiin, jossa nimi ja aika. Siihen alkoi kaivaa melko pian koivu, kuinkahan iso lie jo sekin, aikaa siitä on noin viistoista vuotta. Ja siis Miisu lähti Venäjän seiikailuille.
Olihan meillä silloin pystykorvammekin, asui hienossa mökissään talvet- kesät. Mieheni toi sen pienenä pentuna keskellä kovimpia pakkasia talvella oltuaan tuttavansa luona ryypiskelemässä, sellasia ne miehet, huolettomia veikkosia.Yhden tyttäremme puuseppä-avomies äkkiä rakensi sille sen kunnon mökin, kun se ei ollut sisäkoira.
Tämäkin Tommi, tyttären mies siis, on jo aikoja sitten kuollut. Ei ole pojallaan, nyt 22 vuotta täyttää, enää lainkaan sukua jäljellä, ajatella....koko sukuhaara on kuollut.
Ihmiset joilla ei ole täysiä aivoja.
Pidän kissoista, kauniitahan ne ovat, siistejä ja omalla tavallaan viisaita, hyvin omarvontuntoisia. Eläinrakas olen , aivan hellyttäviä ovat kaikki eläinpienokaiset, ja eläinrääkkäys on kuvottavimpia rikoksia. Lemmikin otto on aina pitkäaikainen sitoumus, enää emme tämän saksanpaimekoiran jälkeen ota uutta. Koiran kuolema on myös valtavan raskas asia, olkoonkin että sille voi antaa lempeän armokuoleman. Kyllähän me kissaakin surimme, kun siitä aika jätti, mutta vieraampi se oli kuin koira, halusi ollakin .
Meilläkin on ollut maatiaisharmaaraitainen kissa nimeltä Emma, samaan aikaan saksanpaimenkoiran kanssa. Emma oli ensin, se opetti Lotankin tavoille, esimerkiksi se toi hiiriä koiran eteen "sanoen" : tämä on ruokaa. Kun lapset olivat keskenään kotona jo lukioikäisinä muutaman päivän, Emma toi heille sisälle hiiriä ja varmuudeksi nylki ne lapsiraukoille. Emman suurta huvia oli katsella, milloin vesipisara tipahtaa keittiön hanasta , ja pallopelit telkkarista se asiantuntevasti aina katseli, pää kääntyili pallon mukaan, ja lasketteluakin se ymmärsi. Emma otti kyytiä siten , että odotti nurkan takana ja hyppäsi Lotan kylkikarvoihin kiinni. Emman ruokakuppia täytyi pitää apukeittiön pöydällä, koira muuten olisi senkin sapuskat heti popsinut, ja koska se osasi säästellä muonapapanoitaan, se rouskutteli kiusallaan ylhäisessä yksinäisyydessään, kun toisen kuppi oli jo tyhjä. Joskus se armollisesti tipautti Lotalle muutaman armopalan.
Koiria suorastaan rakastan, sillä niiden kanssa vuorovaikutus on niin palkitsevaa. Niiden rakkaus on ehdotonta, aina ne ilahtuvat suunnattomasti isäntäväkensä näkemisestä. Koira on jo kivikaudella ollut metsästysapuri ja vahti. Koiran vanha nimitys on peni, ja peninkulma tarkoittaakin penin haukun kuulumamatkaa. Vieläkin puhutaan koiranpenikoista. Suomenpystykorva on niin pirteän ja hoksaavaisen näköinen, miten kauniin punerva sen turkkikin. Se on kuitenkin täysverinen metsästyskoira, siksi meillä on aina ollut mielestämme paras palveluskoira, saksanpaimenkoira...sessukka.
Omia koiriani olen täälläkin paljon kehunut , niistä koitunut ilo on ollut mittaamatonta. Nytkin odotellaan hetki , että valkenee, sittten tassut ja tossut kohti metsätietä reippaalle kävelylle. Mitähän ihmeitä Kerttu nyt löytää, ja vieläkö ryntää uimaan metsäpuroon. Imuroitavaa ja tassujen pesua riittää, mutta mitäs siitä. Harmaata on jo sen kuonossa...toivottavasti yhteisiä vuosia on vielä monta jäljellä.
Meillä on tällä hetkellä yksi koira ja kolme kissaa.Joppe-koiramme 7-vuotias, Veeti kissa 4 vuota vanha ja tällä viikolla meille tulleet 12. viikkoiset Otto ja Jazzi-Alma Olemme erittäin eläinrakkaita, mutta iso kissa vihaa ilmiselvästi pieniä, ja Joppe koira haukkui todellakin pataluhaksi kun näki ne ensimmäisen kerran.