Onko ennenaikaan myös ollut yhtäpaljon yksinäisyyttä puolison ku

Kävin ajatuksissani naapuruston miten siellä elettiin.

Minusta lapsuudessani ei ollut juurikaan yksin eläjiä.
Avioitumattomat vanhatpiiat ja -pojat asuivat vanhempiensa kanssa kunnes seuraava sukupolvi vaihtui ja nämä ''yksinäiset'' periytyivät kylkiäisinä perheeseen.
Ketään ei jätetty jollei sitä itse nimenomaan halunnut, hänelle sitten joku oma kammari tai pieni lisärakennus.
Muistan erään käsistään kätevän naisen joka ompeli vaatteita ja kulki talosta taloon ison ompelukoneen kanssa, hevosella häntä kuskattiin, talvella reki ja kesäisin kiesit.
Kaupunkioloista en tietä miten käytäntö pelasi.

Väkiluku oli pienempi kuin nykyään, yksieläviäkin näin vähemmän. Ennen naimattomuutta pidettiin pahempana, nykyään sillä kehuskellaan.

Sinkkutalouksia on eniten väestökeskittymissä. Yksinäiset muuttavat kaupunkeihin tyyliin, Isommassa laumassa on helpompi lentää.

Pitääpä sitä miettiä kuinka ovatkaan parinsa löytäneet ei ollut kuin nuorispokerho tai kesä aikana lavatansseja.
Silloin kai rakkautta ei niinkään kaivattu vaan turvaa ja toista ihmistä.
Voihan olla serkuksetkin parina ei aivan lähisukulaiset kuitenkaan, jostain se elämänkumppani oli haettava.

Veljeni 'löysi' naapurin tytöstä itselleen vaimon hyvin tulivat toimeen ja lasten ollessa kouluiässä muuttivat pois sieltä kyläpahasesta.

Yksinäinen.
Se sana sisältää niin montaa lajia tunnetta ettei sitä osaa ajatellakaan.
Moni ihminen elelee ja asuskelee yksin mutta ei tunne yksinäisyyttä, päinvastoin.
Jotkut taas kulkevat suurissa porukoissa, toisilla on olevinansa joku hyvä kaveri, mutta silti sanovat kokevansa yksinäisyyttä.

Tosiaan se on tunneasia , tuo ihmisen kertoma yksinäisyys. Siitä vaan niin paljon puhutaan,että se on levinnyt joksikin omaksi "kansakunnaksi".

Kertokaahan kuinka paljon tunnette kavereita, jotka kärsivät liiallisesta seurasta,
Moni kaipaa metsään, metsän rauhaan , ja muihin yksinäisiin paikkoihin, niistä ei vain ole paljoa ollut kerrottavana julkisuudessa..

Fiiuliin.

Olen yksi heistä joille liiallinen seuran tuputtaminen kävi lopulta ylivoimaiseksi ja oli pakko katkaista koko kanssakäyminen.

Kun on jotain tekemistä ja asiallinen syy olla yhteydessä, sen ymmärrän, mutta tuputtaa menoseuraa kaiken aikaa, se vei veneen karikolle.

Minä nautin ollessani yksin, vaikka joskus tuntuukin yksinäiseltä. Ne hetket vain tulevat, mutta ne menevät ohi kun lähtee liikkeelle.
Joukossakin voi olla yksin, mutta joukosta voi löytää virikkeitä yksinäisyyden tappamiseksi. Anakulua, harrastuksia, niitä on nykyisinkin.
Ennen naiset olivat työllistetympiä esim. kotitöissä, koska ei ollut koneita. Pyykki pestiin käsin ja lapset hoidettiin kotona, omien töiden ohessa. Leskeys ei koskettanut niin raa'asti kuin nykyisin, koska sukua oli aina lähellä ja kanssakäyminen naapureiden kanssa vilkasta.

Aikoinan voi kävellä naapuriin iltakahville noin vain, kutsumatta, mutta jos nyt menet, useimmiten tykkäävät häirinnäksi. Onhan kyläilyharrastustakin, mutta kaupunkien kerrostaloissa mieluummin vältetään naapuria, ettei yksityisyys paljastuisi ja kuitenkin se paljastuu ohuiden seinien kautta.

En voi sanoa että olisin koskaan tuntenut itseäni "yksinäiseksi" . Ehkä jo alkuaikona tiesin kun menin parisuhteeseen mieheni kanssa (Olipa ihmeellinen ilmaisu ) Nii , sain sillonkin olla yksin -- en pitänyt sitäkään pahana . koska en ollut kotonakaa (lapsuuskodisa) tottunut miesväkeen.

Olen aina pärjännyt yksin . Tulkkiakaan en ottanut täälä ,vaikka kielitaito oli heikko ,tullessani uuteen kotimaahani .
Olen tykännyt pärjätä yksin .
Toivon että nyt kun kunto voi heikentyä -- se vieraan apukin voi olla aika vaikeaa
Tulen kullä toimeen ihmistenkanssa , ja sukulaisetkin jo kyselee ,enkö tarvitse apua , no ---kerran viikossa ison ruokakassin kotio tuominen on vaikeaa ilman pojan autokyytiä .

Kyllä yksinäisyyttä on olemassa ja jopa enenevässä määrin. Avioerojen helppouden takia yksinäisiä "syntyy".

Ennen ei asioista tiedetty, kun aviisi oli ainoa tiedotusväline. Yksinäisyyden kokeminen on yksilöllistä ja voijoukossakin korostua.

siis puolison kuoltua?

Minulla puoliso vielä elää, mutta on jo vakavasti sairas, siis eturauhassyöpä onkin levinnyt. Asumme kuitenkin erillään, joten usein mietin, tulenko häntä sitten kaipaamaan? Eihän sitäkään tiedä, kuka tässä kaipaamaan jää, mutta oletan, että mieheni eniten, jos kuolisin ennen häntä, koska on alkanut soitella minulle usein pitkiä puheluja. Toisaalta olen paljon unohtanut meidän silloisista riidoista, mutta palautan niitä mieleeni lukemalla vanhoja päiväkirjojani.

Miehen suku ei pidä yhteyttä, koska he eivät ymmärtäneet, miksi jätin n i i n ihanan miehen? Eivät he tienneet tästä "ihanuudesta", jota minä koin. Meidän sisarusten välille tuli myös erimielisyyttä vanhempien perintötilasta ja "toinperään" en haluakkaan pitää mitään yhteyttä kehenkään.

Tosin siskoni on alkanut "leppyä", mutta eilen kun soitti, niin jutteli ensin minulle tuntemattomista ihmisistä, jotka "tuli ja meni" ja sitten kyseli vain mieheni kuulumisia, sillä oli se (hän) hänelle "joku" ensirakkaus? Saaperi, ihan kuin en olisi huomannut hänen todellista asiaansa?

Sitä olen miettinyt, kun usein tulee esille, että pitäkää yhteyttä vanhuksiin, jotka ovat palvelutalossa. Eikö heillä ole sitten ikäistään seuraa siellä halutessaan? Onko pakko sukulaisten tulla sinne "ihmettelemään" ja ehkä kaivella vanhoja riitoja?

Vieroksun myös näitä erilaisia kerhoja, joissa usein poisaolijaa arvostellaan negatiiviseen sävyyn. Edessä päin udellaan kaikenlaista ja kuten "jjoutavoinen" san..kirjoitti, että sanomaansa ei saa pois ja "seurakunta" muodostaa siitä aivan uskomattoman stoorin, mutta ei miellyttävän.

Hitsin vitsi! Olenko edelleen hieman katkera, kun perjantaina kävelin lapseni luokse 4 km hoitamaan hänen lapsiaan? Muija (tyttäreni) olikin kotona, mutta juuri lähdössä kouluunsa? Onneksi pääsin heti siellä saunaan ja huuhtaisin myös hikiset vaatteeni. Vävyn vaatteilla sitten "elvistelin".:)))

Sitten ip. olisin saanut autoni korjaamolta ja taas tuo perhe sekoili. Vävy lupasi tulla ennen viittä, mutta ei tullut! Ja minä, joka tulen aina kuin "aropupu" heitä auttamaan????

Niin erakoksi en heittäydy, että nuo lapsenlapseni unohtaisin. Yritän olla heille se ihana mummi, jota he tulevat katsomaan sitten....., jos edes elän?

Ajattelin lapsuuttani, olikohan siellä yksinäisiä. Oli talo jossa oli sairas äiti, isä, lapsia ja sijoitettu kehitysvammainen nuorimies, sitten oli pieni mökki jossa asui 3 sisarusta, leskivaimo asui lapsensa perheessä,

Ei niitä ollut asuntoja niin paljon että olisi yksineläjille riittäneet.
Ristiriitoja tuli sitten ja seuraava polvi halusikin sitten heti muutta omilleen perheen perustettuaan. Sitten alkoi jäädä isoja omakotitaloja vanhoille pariskunnille ja viimeksi leskelle. Kyllä niissä tekemistä on ettei ehdi yksinäisyyttä kokemaan, mutta sitten kun voimat hiipuu, niin sitten se yksinäisyys iskee kehen sitten iskee.
Minun elämäni on ollut niin työntäytteistä, että nautin kuunnella radiota tai hiljaisuutta.
On minulla vieläkin tekemistä.

Leskiksi tulleita naisia tässä ikäluokassa on melko paljon ja useillahan heistä on haaveena löytää uusi jonkin tason miepuolinenkumppani, useimmiten samasta ikäluokasta. Useimmille se jää pelkäksi haaveeksi.
Yksinäisyys ei siis houkuttele.