Lisää runoja

Pikkupiika kirjoitti:

Olis muuten kiva kuulla kommentteja!!

Kirpeänä pakkasyönä palellen
kävelin kotiin ja sormeni olivat
kohmeiset pistävästä kylmyydestä
Minun kotini ikkunassa ei pala
lämmin kotoinen valo tai kynttilä
toivottamassa tervetulleeksi
Kylmä seuraa sisälle asuntoon
jossa sitä ei enää edes huomaa
turtuu vain kipeisiin kohtiin

Toivoisin vain yhden asian
ettei lapsi sisälläni koskaan kuolisi
ettei maailman pahuus voisi
ajaa sitä olemattomiin ja tehdä
minusta liian viisasta näkemään
ettei pienistä asioista voi iloita

Talviyönä laskeutuu lumi maahan
kätesi laskeutuu vartalolleni
talviaamuna aurinko sulattaa
osan uudesta lumesta mutta
sinun kosketuksesi muistoa ei
aurinkokaan voi sulattaa

Voi kun tähän hetkeen voisi tarrautua
kun ei tarvitsisi ajatella huomista eikä
eilispäivän onnettomuuttakaan murehtia
Kuitenkin tiedän etten voisi jäädä
sillä siihen loppuisi inhimillisyys jota
niin kaipaan yksinäisessä elämässä
Huominenhan on puhdas alku ja
eilinen on mennyttä ilman paluuta
tämä hetki on nyt, mutta huomenna
sekin on jo mennyttä eilistä

Emmehän me ilman surua
tietäisi mitä on ilo
Emmehän me ilman tuskaa
tietäisi mitä on helpotus
Emmehän me ilman yötä
tietäisi mikä on päivä
Kaikella on kääntöpuoli
etsi sitä elämässäsi

Uskoisin Jumalaan jos osaisin
hakisin lohtua joltain suuremmalta
syyttäisin elämäni epäonnistumisesta
jotain joka on näkymättömissä
Eikö se olisi silloin pakenemista
omista virheistään?

Tämän huoneen tyhjät seinät eivät tarjoa lohdutusta,
tämä ei ole enää minun kotini eikä valtakuntani.
Haluan ulos tästä kiristävästä muistojen linnasta,
täällä asuu sinun kosketuksesi ja hymysi.
Muistoja ei voi jättää taakseen, niiden yli on elettävä,
silti haluaisin unohtaa kaiken ja lakata toivomasta.
Toivoni hiipuu tunti tunnilta, tuijotan kelloani,
huone saa minut sairaaksi omasta typeryydestäni.
Ulkona kolea viima, onnellisia ihmisiä mutta tyhjyys,
miksi se seuraa minua tässä elämässä, ikuisesti?
Yön tunnitkaan eivät tarjoa lohdutusta yksinäiselle,
katuvalot eivät tuo valoa sisäiseen pimeyteen.
Viima puskee sisälleni, siellä se asustaa,
kylmyys joka lähtee sisältäni ei katoa itsestään.
Missä olisi sellainen lämpö joka sen sulattaisi,
missä olisi ihminen joka voisi päästä sisälle.
Ehkä sitä ei ole olemassa, ehkä on, en tiedä,
elämän karu totuus on niin luja ote kurkussani.

Jos unohtaisin eilisen
enkä miettisi huomista
voisin elää tämän hetken

Vihasta kasvaa
kyky rakastaa
siksi
vihaan itseäni

On päiviä jolloin ei jaksa
toisinaan taas päiviä
jolloin ei voi pysähtyä
edes hetkeksi miettimään
Päivieni luonne riippuu
oman mieleni petollisuudesta

Minä olen
mitä itsestäni teen
Sinä olet
mitä itsestäsi teet
Minulle olet
mitä sinusta itselleni teen

Rakastin kerran niin lujaa että sattui
vielä enemmän sattui kun rakkaus kuoli
ja luulin jotakin kuolleen sisällänikin
Ponnistelin päättäväisenä vastatuulen
ja etsin tunteita joita ei ollut olemassa
Vasta tappion hetkellä ymmärsin ettei minusta ollut kuollut kuin kyky rakastaa
itseäni
Sen oivallettuani unohdin turhamaisuuteni
ja opettelin rakastamaan elämääni

Repäise itsesi irti menneisyydestä
että voit avata oven tulevaisuudelle
Päästä irti mielesi kahleista jotta
se olisi avoin uusille kokemuksille
Jätä entinen rakkaasi eiliseen
jotta huomenna voisit rakastaa toista

Kevät tuli ja luonto heräsi kukkaan
minä en herännyt painajaisestani
vaan jatkoin kulkua kohti tuhoani
Kun luonto kuoli talven tieltä minä
päätin alkaa taas elämään

Kerran oli niin tyhjää
ettei voinut edes nähdä
Tänään on niin täyttä
ettei nytkään näe
Mene kauemmas
että näkisit lähemmäs

Olin minäkin joskus
sellainen nuori tyttö
joka osasi hymyillä
Elin minäkin kerran
sellaista elämää jota
pystyi sanomaan
onnelliseksi
Kyllä minäkin vielä
joskus nousen tästä
pimeydestä sinne
missä te olette.

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä