Mistä johtuu?

Viime viikolla huomasin itsessäni erikoisen reaktion, enkä ole ihan varma mitä se tarkoittaa. Kertokaapa viisaammat!

Olen ollut nykyisessä työpikassani muutaman vuoden. Olen työntekijänä erittäin hyvä; minulle on itseasiassa työnteossa tärkempää se ns henkinen palkinto, eli että tuloksiin ja työhöni ollaan tyytäväisiä ja tunnen olevani arvostettu. Tarvitsen toki palkkaakin, mutta tämä tunnollisuus ja hyväksynnän/arvostuksen tarve aikaansaa sen, että teen töitä paljon paljon paremmin kuin olisi tarvis ja ikäänkuin "yli" sen mitä pitäisi. Toisin sanoen, paiskin töitä myös vapaa-ajalla ja tuloksetkin ovat olleet mainioita. Kääntöpuolena on, että teen töitä hiukan liikaakin jo itseni kannalta, ja luulenpa, että minussa on hiukan jonkinlaisia uupumisen merkkejä, joskin toistaiseksi tunnen olevani terve ja innostunut töistäni; työssä on siis positiivista imua. Omina heikkouksina on, että haalin heposti itselleni liikaa vastuuta ja tehtäviä, mutta osaan kyllä sanoa jos töitä on liikaa. En tosin tunne olevani liian uupunut.

No, viime kuukausina työpaikalla on käynyt eräs ns firman sisäinen konsultti, joka kiertaa eri osastojamme, ja jakaa tietoutta siitä miten asioita voisi tehdä paremmin, eli pystyttää erilaisia prosesseja sinne sun tänne. Olen itse mukana prosessissa, jossa olemme tehneet töitä vuosia ja kehittäneet menetelmät ja työtavat sellaiseksi kuin olemme itse ne parhaaksi katsoneet. Toki siihen, että joku tulee ulkopuolelta kertomaan, että nyt pitäisikin jotakin tehdä toisin, tulee suhtauduttua hiukan varauksella, onhan meillä mennyt vuosia siihen että syteemit on kehitetty kuntoon. Olemme toki olleet vastaanottavaisia, emmekä muutosvastarintaisia.

No, pari kk sitten tämä konsulttikaveri antoi meille tehtävää; eräänlainen tutkimus ja/tai selvitys siitä mitä teemme. Mutta valitettavasti emme sitä ole ehtineet viedä eteenpäin ja asia oli puolittain unohtunut, kun on niin paljon kaikenlaista muuta menossa ja lähes päivittäin on tullut erilaisia kiireitä, jotka ovat menneet tuon edelle. No, virhe, mutta kun aika ei riitä niin ei auta.

Viime viikolla sitten palaverihuoneessa tämä kaveri (kun tuli taas käymään) oli erittäin pettynyt siihen että asialle ei oltu tehty mitään ja sanoi, että ensi kerralla hän haluaa nähdä tuloksia. Hän puhui muiden läsnäollessa suoraan minulle; joku olisi voinut pitää tätä nöyryytyksenä minua kohtaan, minä en ehkä vielä. Mutta yhtäkaikki, hän oli tyytymätön minuun, pettynyt ja vähän jopa vihainen. Tilannetta vaikea selostaa, mutta yhtäkaikki kyse oli siitä että hän teki kaikille selväksi, että minun osaltani hommat nyt eivät etene niinkuin pitäisi.

En osaa sanoa miksi, mutta maailmani romahti täysin; motivaatio työntekoon kateissa, tilalla suuttumusta, häpeää, raivoa, en halua mennä töihin enää ollenkaan. Harmittaa niin hirveästi, tekee mieli itkeä, mieli on maassa, vapaa-ajalla mikään ei kiinnosta ollenkaan, puin mielessäni vain tuota ja surettaa. Tärisen. Haluaisin näyttää muille, että homma on hallussa ja että minkälaiset ongelmat tulee jos en olekaan niitä hoitamassa _sillä tavalla kuin nytkin hoidan_. Tuntuu, että olen tehnyt töitä päivät ja yöt jotta on saatu pidettyä hommaa edes pyörimässä mutta silti joudun kuuntelemaan kuinka minuun ollaan pettyneitä.

Mikä minussa oikein saa aikaan tällaisen reaktion, että tällainen pieni vastoinkäyminen saa aikaan minussa jonkinlaisen täydellisen romahduksen? - Olenko jollakin tavalla niin loppuunpalanut ja piiputuksessa, että tuollainen pikku juttu katkaisi jollakin tavalla kamelinselän? - Kuuluuko tällainen työuupumukseen tai johokin stressiin?