Kuten kysymys kuuluu. Onko kirjoittaminen rentouttavaa tai hauskaa, hikeä, verta ja kyyneliä vai jotain siltä väliltä?
Itse olen harrastanut luovaa kirjoittamista ihan kakarasta lähtien ja nyt alkaa tuntua siltä, että olen löytänyt oman ääneni. Juonet kaartuvat, hahmot toimivat ja teksti kulkee tasapainoisesti. Olen saanut hyvää palautetta etenkin tuoreemmista teksteistäni ja haaveissa olisi joskus saada jotain julkaistuakin. Mutta kun.
Ei tämä oikein ole enää hauskaa. Keräilen pieniä inspiraation sirpaleita vihkoihin ja läpysköille, mutta saan korkeintaan pari sivua tekstiä ennen kuin punainen lanka katoaa. Jos proksi meinaa, niin töitä pitäisi tietysti tehdä, mutta juuri nyt on aika epätoivoinen olo ja puolen vuoden kuivakausi alla.
Ennen olen nauttinut sekä ideoimisesta että itse kirjoittamisesta, mutta nyt tyydytystä tuo enää lähinnä valmiin työn tarkastelu ja sekin vain harvoin. Sana on vapaa.
Itse olen harrastanut luovaa kirjoittamista ihan kakarasta lähtien ja nyt alkaa tuntua siltä, että olen löytänyt oman ääneni. Juonet kaartuvat, hahmot toimivat ja teksti kulkee tasapainoisesti. Olen saanut hyvää palautetta etenkin tuoreemmista teksteistäni ja haaveissa olisi joskus saada jotain julkaistuakin. Mutta kun.
Ei tämä oikein ole enää hauskaa. Keräilen pieniä inspiraation sirpaleita vihkoihin ja läpysköille, mutta saan korkeintaan pari sivua tekstiä ennen kuin punainen lanka katoaa. Jos proksi meinaa, niin töitä pitäisi tietysti tehdä, mutta juuri nyt on aika epätoivoinen olo ja puolen vuoden kuivakausi alla.
Ennen olen nauttinut sekä ideoimisesta että itse kirjoittamisesta, mutta nyt tyydytystä tuo enää lähinnä valmiin työn tarkastelu ja sekin vain harvoin. Sana on vapaa.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Minulla on ollut toisinaan hieman samanlaisia kokemuksia. Siihen auttaa ehkä se, ettei etukäteen lähde arvioimaan tekstiä tai miettimään sitä julkaisun kannalta. Alkuun kannattaa vain kirjoittaa itselle. Editoidessa voi sitten miettiä muita.
Välillä kirjoitan juttuja, jotka tiedän poistavani myöhemmin, ihan vaan siksi, että haluan. Ei se ole mistään pois. :)
Tämä ajattelumalli on palauttanut nautinnon raakateksteihin. Editoidessa ei todellakaan ole aina hauskaa, mutta lopputulokseen olen ollut tyytyväinen.
Tietenkin kannattaa miettiä mikä on itselle tärkeämpää: tavoitteellisuus vai nautinto. Kirjoitus saa olla mukava harrastus, mutta julkaisuun vaaditaan myös työtä, eikä se voi olla aina hauskaa.
Minä rakastan kirjoittamista. Aivan upea hetki, kun illalla saa avata koneen ja kirjoittaa tarinaa. Päässä asuvat henkilöhahmot siirtyvät paperille ja muuttuvat eläviksi, kehittävät oman persoonallisuutensa ja alkavat viedä tarinaa uuteen suuntaan. Päivän paras hetki!
Minä vihaan kirjoittamista. Sitä valtavaa, loputtomalta vaikuttavaa työmäärää ja siihen rajallisesti käytettävissä olevaa aikaa. Sitä, kun tajuaa, että on vielä kaukana siitä tasosta, josta unelmoi ja johon pyrkii. Sitä, kun haluaisi lukea kirjoja, mutta ei ehdi, kun pitää kirjoittaa.
Minä rakastan kirjoittamista, mutta se ei ole puhdasta rakkautta kuten mitä se on teatteria kohtaan. Se on minulle tunteita, voimaa, adrenaliinia, voitonhuumaa, ylpeyttä, itsevarmuutta, inspiraatiota, mutta myös mielenvikaisuutta, vihaa, turhautumista, laiskuutta, loputonta taistelua.
Silti hauskuus ei koskaan siitä puutu. Joskus kirjoittaminen on hitaampaa, kuivia kausia on myös paljon takana ja edessä päin, mutta sehän vasta onkin niin kivaa kun ei ole julkaissut sitä esikoistaan, niin kukaan ei odota seuraavaa teosta. Kirjoittamine on minulle pakenemista tästä maailmasta siihen paikkaan, missä riittää värejä, kipua, kyyneleitä, naurua ja hiljaisuutta silloin kuin sitä tarvitsen.
Ei ole. Ei ole hauskaa. Ihan tuskaa ollut aina.
Ja silti aina palaan sen äärelle. Pakotettuna.
Nyt olen ollut kuivilla puolisen vuotta, mutta viime aikoina ajatukset ovat taas kääntymässä kirjoittamiseen. Sitä on siis taas kohta pakko tehdä.