Tämä on vain iloinen kerronta siitä, että elämä todellakin voi muuttua. Varmasti joku silti kokee aiheelliseksi kirjoitustani mollata, mutta suon sen ilon sitä purkautumista tarvitseville.:)
Olen seurannut pääasiassa sivusta näitä suomi24 keskusteluita, joskus kommentoinutkin. Olen käynyt läpi haasteellisia elämänvaiheita, ja useimmiten tekstit täällä ovat saaneet entistä tuskaisemmann olotilan. Toivon että tästä tekstistä ei kenellekään sellaista tule.
Olen menneessä kokenut mm, hyvin vakavan vuoden kestäneen fyysisen sairauden, yhden keskenmenon myöhäisessä vaiheessa raskautta sekä ison läjän henkistä väkivaltaa, jonkin verran fyysistä väkivaltaa, petetyksi tulemisen pariinkin kertaan ja vaikean eron. Yms. Lasteni isä on henkisesti häiriintynyt, ja hän teki elämästäni eronkin jälkeen pitkään vaikeaa.
Kävin terapiassa sekä tukiryhmässä. Suosittelen hädässä oleville. Vaikka aluksi ajattelin, että minunhan täytyy pärjätä ja selvitä itseäisesti, koska muuten koen olevani "hullu". Niinhän ei ollut, vaan yksinkertaisesti voimat olivat vähissä. Lapsista silti aina huolehdin hyvin. Se että ymmärsin hakea apua, oli ehdottomasti merkki siitä, että olin järjissäni.:)
Kun on ollut siellä pohjalla, missä iloa elämässä ei ole muuta kuin välähdyksinä lasten seurassa, tietää miten mahdottomalta positiivinen ajattelu joskus tuntuu. Ystäviä minulla onneksi on. Ilman heitä en olisi nyt tässä.
Vahvistin itseäni pala kerrallaan. Deittailinkin välillä, mutta suhteeseen en ollut valmis. Pelot nostivat päätään, jos jostakusta aloin välittämään. Vientiä oli, mutta minä työnsin pois. Miehiä jotka halusivat minut elämäänsä, mutta minä en voinut kuvitellakaan luottavani. Lapsille en halunnut ketään esitellä. Aikaa kului, ja itsekseni mietin, että en koskaan enää tule olemaa onnellinen. Selviän vain. Jotenkin luovutin sellaisesta ajatuksesta, että elämä voisi olla hyvää.
Lopulta kuitenkin aika teki tehtävänsä. Mutta ei vain aika, vaan se määrätietoinen työ, jonka tein kun käsittelin omia arpiani ehjemmiksi. Koskaan en ole ollut hyvä avautumaan, enkä ole edelleenkään. Mutta sain ammattilaisilta hyviä vinkkejä siihen, miten opin suhtautumaan itseeni ja elämään myönteisemmin. Opin pitämään itsestäni. Enää en ole aikoihin terapiassa käynyt. Sekin on hyvä, että uskaltaa päästää avusta irti, ja seistä omilla jaloillaa.
Nyt olen ollut kaksi vuotta avoliitossa. Elämä on parempaa kuin koskaan uskalsin toivoa. Puolisoni on kunnollinen ja välittävä. Hän on lapsilleni isähahmo ihan omasta halustaan samalla tavalla kuin omalle lapselleen. Voin luottaa pysyvyyteen ja sitoutumiseen. Riitoja tai draamaa ei ole. Tarvittaessa saan vetäytyä välillä kuoreenikin, eikä minua syyllistetä siitäkään. Molemminpuolinen arvostus on kohdallaan. Samoin molempien rakkaus molempien lapsia kohtaan. Mitään auttajaa en miehestä halunnut, ja siksi oli tärkeää, että sain itseni kuntoon ennen uuden vakavan suhteen aloittamista.
Toivoisin että kaikki ihmiset huomaisivat ajatella myös järjellään, kun ryhtyvät uuteen suhteeseen. Onko kumppani todellakin sinulle hyväksi, vai onko kyseessä vain ihastumisen ja kemian huumaa? Vaikka ihastuu ja rakastuu, niin elämää pitää tarkastella myös järjellä. Ottaa hieman etäisyyttä oman elämään, ja miettiä onko kaikki kohdallaan.
Tuokoot tulevaisuus mitä tahansa, niin minä sain itseni niin hyvään kuntoon, että tiedän kestäväni elämän puhurit. Kestäisin vaikka ilman kumppania. Mutta tiedän ettei minun tarvitse.
Voimia kaikille pahoja aikoja eläville. Kyllä se hyvä päivä joskus tulee, ja pysyy.
Olen seurannut pääasiassa sivusta näitä suomi24 keskusteluita, joskus kommentoinutkin. Olen käynyt läpi haasteellisia elämänvaiheita, ja useimmiten tekstit täällä ovat saaneet entistä tuskaisemmann olotilan. Toivon että tästä tekstistä ei kenellekään sellaista tule.
Olen menneessä kokenut mm, hyvin vakavan vuoden kestäneen fyysisen sairauden, yhden keskenmenon myöhäisessä vaiheessa raskautta sekä ison läjän henkistä väkivaltaa, jonkin verran fyysistä väkivaltaa, petetyksi tulemisen pariinkin kertaan ja vaikean eron. Yms. Lasteni isä on henkisesti häiriintynyt, ja hän teki elämästäni eronkin jälkeen pitkään vaikeaa.
Kävin terapiassa sekä tukiryhmässä. Suosittelen hädässä oleville. Vaikka aluksi ajattelin, että minunhan täytyy pärjätä ja selvitä itseäisesti, koska muuten koen olevani "hullu". Niinhän ei ollut, vaan yksinkertaisesti voimat olivat vähissä. Lapsista silti aina huolehdin hyvin. Se että ymmärsin hakea apua, oli ehdottomasti merkki siitä, että olin järjissäni.:)
Kun on ollut siellä pohjalla, missä iloa elämässä ei ole muuta kuin välähdyksinä lasten seurassa, tietää miten mahdottomalta positiivinen ajattelu joskus tuntuu. Ystäviä minulla onneksi on. Ilman heitä en olisi nyt tässä.
Vahvistin itseäni pala kerrallaan. Deittailinkin välillä, mutta suhteeseen en ollut valmis. Pelot nostivat päätään, jos jostakusta aloin välittämään. Vientiä oli, mutta minä työnsin pois. Miehiä jotka halusivat minut elämäänsä, mutta minä en voinut kuvitellakaan luottavani. Lapsille en halunnut ketään esitellä. Aikaa kului, ja itsekseni mietin, että en koskaan enää tule olemaa onnellinen. Selviän vain. Jotenkin luovutin sellaisesta ajatuksesta, että elämä voisi olla hyvää.
Lopulta kuitenkin aika teki tehtävänsä. Mutta ei vain aika, vaan se määrätietoinen työ, jonka tein kun käsittelin omia arpiani ehjemmiksi. Koskaan en ole ollut hyvä avautumaan, enkä ole edelleenkään. Mutta sain ammattilaisilta hyviä vinkkejä siihen, miten opin suhtautumaan itseeni ja elämään myönteisemmin. Opin pitämään itsestäni. Enää en ole aikoihin terapiassa käynyt. Sekin on hyvä, että uskaltaa päästää avusta irti, ja seistä omilla jaloillaa.
Nyt olen ollut kaksi vuotta avoliitossa. Elämä on parempaa kuin koskaan uskalsin toivoa. Puolisoni on kunnollinen ja välittävä. Hän on lapsilleni isähahmo ihan omasta halustaan samalla tavalla kuin omalle lapselleen. Voin luottaa pysyvyyteen ja sitoutumiseen. Riitoja tai draamaa ei ole. Tarvittaessa saan vetäytyä välillä kuoreenikin, eikä minua syyllistetä siitäkään. Molemminpuolinen arvostus on kohdallaan. Samoin molempien rakkaus molempien lapsia kohtaan. Mitään auttajaa en miehestä halunnut, ja siksi oli tärkeää, että sain itseni kuntoon ennen uuden vakavan suhteen aloittamista.
Toivoisin että kaikki ihmiset huomaisivat ajatella myös järjellään, kun ryhtyvät uuteen suhteeseen. Onko kumppani todellakin sinulle hyväksi, vai onko kyseessä vain ihastumisen ja kemian huumaa? Vaikka ihastuu ja rakastuu, niin elämää pitää tarkastella myös järjellä. Ottaa hieman etäisyyttä oman elämään, ja miettiä onko kaikki kohdallaan.
Tuokoot tulevaisuus mitä tahansa, niin minä sain itseni niin hyvään kuntoon, että tiedän kestäväni elämän puhurit. Kestäisin vaikka ilman kumppania. Mutta tiedän ettei minun tarvitse.
Voimia kaikille pahoja aikoja eläville. Kyllä se hyvä päivä joskus tulee, ja pysyy.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Sä olet selvinnyt voittajana. Minä en saanut hypättyä uppoavasta laivasta, vakka monesti halunnut. Vieläkin oon haaksirikkoisessa laivassa ja odotan milloin se hajoaa.
Olet kuitenkin voimakas ihminen kun olet selvinnyt elämän tyrskyistä. Ei muuta kuin onnellista elämää sulle jatkossakin.