Olen koko tämän 5kk minkä ajan lapseni on minulla ollut, tuntenut pahaa oloa. En ole alkuunkaan pitänyt äitinä olemisesta ja tämä raskaus oli vahinko, joka tuli kun (taas kerran) olin miehen kanssa jota en tuntenut. Suhteemme kuitenkin jatkui vähän aikaa ja ex-mieheni ja vanhempani saivat mieleni muuttumaan että pitäisin lapsen. Mieheni on nyt jossain koska en pitänyt hänestä muuten kun seksin takia, enkä tule ikinä pitämäänkään. Vanhempani suuttuvat aina kun haluaisin puhua heille lapseni pois antamisesta että voisin alkaa elää omaa elämääni. He rakastavat lasta kovasti kuten minäkin, mutta elämäni ei tunnu siltä kun sen pitäisi olla. Tunnen itseni itsekkääksi ja pahaksi ihmiseksi koska olisin valmis antamaan lapseni pois että oma elämäni helpottuisi. Olen 19 vuotias ja opiskelen. Minulle ei jää yhtään vapaa-aikaa ja viikonloppuisinkaan en pääse aina minnekään kun lapselle ei löydy hoitajaa. Joskus kuitenkin vanhempani ottavat sen että pääsen jonnekin.. Voisiko joku ottaa kantaa ja neuvoa jotenkin. Olen aika epätoivoinen kun kukaan ei sano muuta kun että päätä yksin asiasi. Ja niinhän se pitää tehdä mutta mielipiteitä kaipaan, kiitos!
lapseni poisanto...
Amelia
326286
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 32
Vanhimmat
Leikippä mielikuvitusleikkiä. Ajattele elämääsi muutaman vuoden päähän ja ilman lastasi, tai vaikka, ettei lasta olisi luonasi enään huomenna? Tai kuvittele itsesi perheellisenä, vaikka viiden-kymmene vuoden päästä ja sitä miten silloin ajattelisit lapsestasi ja minkälainen lapsesi silloin olisi. Ja ajattele sitä päivää kun lapsesi tulee luoksesi elämänsä muualla eläneenä ja haluaa sinulta vastauksen nyt tekemääsi päätökseen. Onko päätöksesi niin vahva, että pystyt sen kantamaan läpi koko elämäsi?
Mieti myös mitkä asiat ovat niitä joiden takia haluaisit luopua lapsestasi? Monet äidit kärsii synnytyksen jälkeisestä masennuksesta, voisiko se olla syynä sinun tunteisiin? Jos niin on, niin se on ohimenevää, toki parasta olisi jos saisit hankittua apua siihen.
Voit myös hakea apua arkeen. Saada vaikka tukiperheen, joiden luokse lapsesi voi mennä kerran kuussa viikonlopuksi.
Voisin ottaa lapsesi, kyllä.
Ei lapsen ole hyvä olla jos sinulla on paha olla.
Hae apua.
mulle tuli tosi ahistava olo kun luin kirjoituksesi...itsellä kaksi lasta,enkä ikipäivänä voisi niitä pois antaa...en ikinä! Toisen lapsen sain jo 20 vuotiaana ja se ei ollut eritysemmin suunniteltu juttu...Mullakin ollut muutaman kerran sellanen olo et haluisin mennä enemmän mutta se menee sitten nopeesti ohi,enkä ees raaski lapsia hoitoon viedä.Sun kannattaa viel asiaa miettiä, kumpi on oikeesti sulle tärkeempää ne menot vai se lapsi...ja sanoit rakastavas lasta paljon,miten pystyisit sen pois antamaan?pääset sit varmasti vähän enemmäb menemään kun lapsi kasvaa,nyt se on niin pieni vielä! Ja sanoit että sulla on äiti ja sisaruksia jotka kans tykkää lapsesta,ni eikö neki voisi joskus ottaa sitä hoitoon niin sulla vähän helpottaa. Ja kannattaa puhua siitä ahistuksesta neuvolassa,se voi olla myös synnytyksen jälkeistä masennusta,sitä on paljon.Ja kai olet puhunut asiasta äitisi kanssa? Siitä ahistuksesta? Kannatta sun ainakin apua jostain hakea,ettet vaan tee pahaa lapselle tai itsellesi.
kadut sitä koko loppuelämäsi....
Ite olin 20-vuotias kun sain lapseni ja olin silloin alusta alkaen yksin 2 vuotta.
En koskaan silloin tykännyt lapsista ja oma äitini
miettikin,miten pärjään pienen vauvan kanssa....
No,kuitenkin arki tuli eteeni ja se oli vaan pakko
mennä päivä kerrallaan eteenpäin.
Aina mieleeni silloin tällöin pälkähti poikani pois antaminen,mutta en siihen pystynyt.
Nyt poikani täyttää kohta 8v ja en kyllä kadu,sitä mitä oon tehnyt.
Rankkaa se on yksin olla pienen vaavin kanssa,mut kyllä se siitä,päivä kerrallaan...
Olen kuullut niin paljon kauhutarinoita siitä, kuinka äidit kaipaavat lapsiaan, joita ovat antaneet adoptioon. Siksi pelkään itsekin adoptoida lasta, vaikken ehkä saakaan omia lapsia. Koita sinnitellä, äidit aina sanovat, että lapsen ensimmäinen kunnon nauru pyyhkii kaikki tuskat pois.
Minäkin autan mielelläni jos jotenkin voin. Edes keskustelemalla... Olen uskis, joten luotan kovasti Taivaan Isän varjelukseen.
ootko ajatellu että se vois olla sitä synnytyksen jälkeistä masennusta?( niinkun joku tossa mainitsikin) ehkä sun ois hyvä jutella jonkun "ammattilaisen" kanssa.. en tiedä missäpäin asut mutta mielelläni auttaisin sua hoidossa koska vaan tarvisit?
on lopullista. Kerran niin päätettyäsi, et voi enää muuttaa mieltäsi. Itse en tiedä tarkkaan sijaisperhevaihtoehdoista, mutta suosittelisin ottamaan selvä, olisiko sinulla tällainen mahdollisuus käytettävuissä. Jos antaisit lapsen sijaisperheeseen, kunnes koet olevasi itse valmis pitämään huolta lapsesta. Lapsen voi antaa adoptoitavaksi myöhemminkin. sisreni kummit ovat vuosia toimineet sijaisperheenä ja h ovat myöhmmin adoptoineen 3 näistä sijoitukseen tulleista lapsistaan, joiden vanhemmat eivät ole saaneet asioita kuntoon. Saisit enemmän harkinta-aikaa ja teillä pysyisi kuitenkin side lapsesi kanssa (saisit käydä tätä tapaamassa jne). Korostan kuitenkin, ettei mnulla ole tarkkaa tietoa sijaisvanhemmuudesta ja kaikesta siihen liittyvästä, mutta täällä on myös palsta siihen liittyen ja voisit alkuun kysäistä sieltä joitakin linkkejä, mistä voisit lukea asiasta tarkemmin.
Voimia!
käynyt juttelemassa asiasta jonkun ulkopuolisen kanssa?
niinkun tuossa joku jo kirjoittikin olisiko mahdollista että tunteesi johtuisi synnytyksenjälkeisestä masennuksesta tms.millä mielellä vauvan odotusaika sujui?oliko sinulla jo silloin tunne että et halua äidiksi.
vauvan saaminen sitoo aika lailla ja sen sitovuus on varmasti kaikille uusille vanhemmille yllätys(itsellenikin oli kun sain ekan lapsen 18 vuotiaana)mutta sinun tunteesi siitä on jotenkin syvempi.
adoptio on todella aika lopullinen vaihtoehto koska sitä ei voi koskaan enää peruuttaa etkä välttämättä tapaisi lastasi enää koskaan.
jos sinusta tuntuu ettet todella pysty lastasi pitämään/jaksa häntä hoitaa ota yhteyttä vaikka lastensuojelun sosiaalityöntekijään ja kerro
tilanteestasi,ehkä he pystyvät ehdottamaan sinulle jotain tilapäistä apua tai tukea että voit rauhassa miettiä tilannettasi,tunteitasi jne.hätiköiden ei kannata lasta ainakaan adoptioon antaa,sijaisperhe olisi varmaan yksi vaihtoehto,se ei ole niin lopullinen ja saisit tavata kuitenkin lastasi säännöllisin välein ja lapsi sinua siinä teidän välinen yhteys ja kanssakäyminen säilyisi läpi elämän vaikka et koskaan olisikaan valmis täyspäiväiseen äitiyteen.
voisivatko vanhempasi ottaa lapsen (tilapäisesti)? Älä anna adoptioon.
Olen miettinyt nyt sellaista vaihtoehtoa että antaisin lapseni todella läheiselle siskolleni.. Onnistuisikohan adoptio, eli olisiko siskollani mitään mahdollisuuksia saada lapseni vaikka adoption kautta?
miten adoptointi onnistuisi,minulla ei ole aavistustakaan niistä säännöksistä mitä adoptioissa sovelletaan.toivottavasti joku täällä osaisi vastat kysymykseesi.
tuli mieleen että jos sisaresi olisi valmis adoptoimaan lapsesi niin olisiko hän ehkä halukas hoitamaan(ilman adoptointia)lastasi jonkun aikaa tai vaikka ottamaan hänet muuten pysyvästi perheeseensä jos adoptio ei ole mahdollinen.
tuo että olet valmis ajattelemaan lapsesi parasta ja vaikka valmis luopumaan hänestä koska tunnet ettet jaksa/pysty hänestä huolehtimaan on kyllä hatunnoston arvoinen juttu.aina valitettavasti näin ei ole.toivottavasti löydät ratkaisun "ongelmaasi"ja voimia sinulle:)
Siskoni kyllä olisi valmis ottamaan lapseni väliaikaisestikin mutta jos esim. sosiaalityöntekijät huomaisivat jutun, he saattaisivat alkaa seuraamaan asiaa. Ollaan mietitty että olisiko lapsi parempi antaa pysyvään kotiin kerralla että hän saisi elää mahd. normaalia elämää, koska siskoni ei saa pakosti pitää lasta jos joku huomaa että lapseni ei ole minulla...
En tosiaan tiedä onnistuisiko adoptio. Mietin voisiko hän ryhtyä sijaisperheeksi lapsellesi, se saattaisi onnistuakkin. Sinun kannattaisi kysyä asiaa nimettömänä jostain. Olisikohan Pelastakaa lapset oikea taho?
Onnea pohdintoihisi!
ainakin lapsensa voi antaa sukulaiselle,itsekkin asuin mummoni luona kun vanhemmista ei ollut hoitajaksi ja samoin veljeni eikä siihen ainakaan silloin kukaan puuttunut.en tiedä miten sossut tälläiseen nykyisin suhtautuu.
itse toimin tänäpäivänä sijaisäitinä sukulaislapselle eli hänet on lastensuojelun kautta sijoitettu virallisesti meidän perheeseen.
tämä lapsi joka meille tuli oli tosin ensin huostaanotettu ja sitten ilmoitimme halukkuutemme saada lapsi perheeseemme.ja onneksi saimmekin:)
on hyvin mahdollista sijoittaa lapsi ihan virallisestikin siskollesi.silloin sossut tekevät ns. päätöksen sjaishuoltajuudesta, jolloin sinulla on vielä äitinä paljon päätäntävaltaa lapsen asioissa. toki näissä asioissa on aina riskinsä. että joutuu "tarkkailun" kohteeksi jos on jotain huolenaihetta... mutta jos kaikki muuten suht ok ja siskosikin haluaa hoitaa lastasi niin sinähän teet erinomaisen rakastavan eleen lastasi kohtaan kun haluat hänelle parasta mahdollista hoitoa, jota juuri nyt et itse koe voivasi antaa. ei se äidinrakkaus häviä minnekään!
Avoin adoptio on mahdollinen teidän tapauksessa. eli jos sinä ja siskosi (mahdollisen miehensä kanssa) marssitte Pelastakaa Lapset ry:n sosiaalityöntekijän juttusille ja kerrotte asianne, he hoitavat siskollesi oman adoptioneuvonnan ja sinulle omasi (lakisääteistä että adoptioon antaja ja adoptoija tietävät mistä adoptiossa on kyse), sen jälkeen siskosi voi adoptoida lapsesi. Jos siskosi haluaa adoptoida vain sukuvelvoitteiden takia eikä lapsen vuoksi, adoptio ei ehkä ole se paras vaihtoehto. Mutta jos hän haluaa lapsen, adoptio onnistuu varmasti. Sama järjestö hoitaa myös sijaisvanhemmuusasioita sekä tukiperheasioita eli voitte näistä kolmesta vaihtoehdosta neuvonnan aikana miettiä mikä teille on se paras. Avoimessa adoptiossa saat ihan virallisesti pitää lapseen yhteyttä, sijaisperheissä voit tavata lasta esim. kerran kuussa ja tukiperheessä lapsi voi olla parista päivästä pariin viikkoon kuussa. Eli vaihtoehtoja löytyy. Neuvonnassa käsitellään miten mahdollinen sijaisvanhemmuus tai adoptio muuttaa sinun ja siskon välejä yms. Hyvin hyödyllinen. Mitään tarvetta ei minusta ole soittaa nimettömänä näin selkeän asian tiimoilta. Kaikki tapahtuu siellä luottamuksellisesti.
itsekin adoptioneuvonnan läpikäynyt
Millimyy
Juttele neuvolassa asiasta. Olen kokenut samanlaisia tunteita kuin sinäkin. Olin kaveripiirissä ensimmäinen jolla lapsi ja suoraan sanoen ketutti istua yksin kotona. Tunteet omaa lastani kohtaan heräsivät vasta kun poika oli yli vuoden. Tuntuu pahalla ajatella kuinka tunteeton olin,mutta en voi asioita muuttaa. En tiedä auttaako yhtään kirjoitus,mutta et ole ainoa äiti maailmassa joka tuntee tai ei tunne lastaan kohtaan pahemmin mitän. Yritä elää päivä kerrallaan ja purkaa pahaa oloasi johonkin. Voimia sulle.
Soita sosiaalitoimistoon sielä sinua ja lastasi osataan auttaa. He voivat järjestää teille tukiperheen, siten että lapsi voi olla heillä esim joka toinen viikonloppu (tai alussa vaikka pidempäänkin), jollon saisit itse vähän hengähtää, ja lapsella olisi turvallinen paikka missä olla.
Voimia sinulla
asioilla on tapumus järjestyä
Vielä tiedoksi, että on olemassa avoinadoptio, jossa biovanhempi on yhteydessä lapseen, mutta lapsi on juridisesti adoptiovanhempien, joten adoptiovanhemmat tekevät kaikki lasta koskevat päätökset.
Puhut omasta lapsestasi kuin ESINEESTÄ! Aivan käsittämätön juttu......Suoraan sanoen ei pitiäisi HARRASRAA AIKUISTEN LEIKKEJÄ jollei kykene kantamaan vastuuta teoistaan tai on niin TYHMÄ ettei osaa huolehtia EHKÄISYSTÄ!!!!
Taidat olla itse aika nuori, kun et ole vielä ymmärtänyt, ettei elämä ole niin mustavalkoista.
Jos tuntuu pahalta, niin sitten tuntuu pahalta, eikä siihen auta kun joku sanoo, että "piristyhän nyt". Olet vähintäänkin päässyt elämässä ilman suuria vastoinkäymisiä.
Kerron sinulle suuren salaisuuden: elämässä asiat eivät useinkaan etene loogisessa järjestyksessä, eikä kaikille tapahtumille löydy aina minkäänlaista selitystä.
En osaa asettua asemaasi, mutta sanon sinulle sen että ehkäpä jo huomenna huomaat lapsesi oppiessa taas jotain uutta, kuinka suuren lahjan olet saanut eikä kukaan voisi rakastaa sinua enempää kuin oma pieni lapsesi joka sinulle suo sen suloisen hymyn silloin kurjempanakin päivänä.
Minun lapseni on juuri oppinut puhumaan ja ja voi sitä onnea kun hän sanoo äiti ja halaa ja pussaa oikein kovasti. Kun minua joskus itkettää ja suru on suuri, on hän heti lohduttamassa.
Lapsesi tulee antamaan sinulle vielä niin paljon, ettet uskokkaan.
Minäkin vaikka tarjoudun täältä häntä hoitamaan jos vain asut 09 alueella =) Oma aika on äidille tärkeää ja lapsikin voi hyvin kun äiti jaksaa taas pienen levähtämisen jälkeen.
Et ehkä vielä ole kokenut sitä oikein oikein suurta rakkauden tunnetta kun lapsesi vielä pieni ja avutonkin kun ei vielä taida istuakkaan itse. Saattaa vielä valvottaa ja olla kovin vaativa vauva. Muutama kuukausi ja lähtee ehkä jo kävelemään (aikaisintaan siinä kymmenen kuukauden kieppeillä). Ihmisen elämä on vain pieni askel ajattomuudessa. Tärkeintä on että se askel ei ole turha.
Pitäiskö kaikki mua ihan pahana ihmisenä jos mä antaisin mun lapsen siskolle. Tuntuu vaan siltä. Omat vanhempani tuomitsevat asian heti alussa.. Tuntuu todella pahalta kun kaikki haukkuvat vaan eivätkä voi ymmärtää.. Ja masentaa kun ei pääse edes kavereiden kanssa yhdeksi illaksi juttelemaan. Mun vanhempien kanssa on ihan turha yrittää edes keskustella. Heidän kommenttinsa on että ethän sinä voi omaa lastasi pois antaa.
Minä en sinua tuomitse. Jos annat lapsesi pois niin teet sen varmasti hyvästä syystä, oli se syy sitten mikä vaan. Oma vointisi on myös erittäin tärkeä asia. Et sinä ole yhtään sen "vähempi" ihminen kuin lapsesi. Lapsesi ei voi hyvin jos sinä voit erittäin huonosti.
Se, että pääsisit yhdeksi illaksi vaikka viikossa kavereidesi kanssa juttelemaan niin ei ole mahdoton toteuttaa. Ota yhteys esim. Pelastakaa lapsiin (www.pela.fi) jotka järjestävät tukiperhe toimintaa. Voit saada sitä kautta lapsesi esim. kerran kuussa viikonlopuksi hoitoon. Seurakunnilla on varmasti myös jonkinlaista tukitoimintaa ja tietenkin sosiaalitoimiston kautta saat apua. Eiköhän myös siskosi voisi katsoa lastasi jos haluat käydä ulkona. Mutta jos kyse ei nyt pelkästää ole tästä niin sitten sinun pitää rohkeasti muistaa, että ainoastaan sinä itse tiedät miltä sinusta tuntuu. Kukaan joka täällä sinua moralisoi, ei elä sinun elämääsi, eikä kukaan täällä ole sinä. On tärkeää, että se henkilö joka lasta hoitaa hänen alkuelämänsä aikana (ja tietenkin myöhemminkin) tuntee hyvää mieltä lapsesta ja antaa lapselle positiivista palautetta itsestään. Varhaislapsuus on erittäin tärkeää lapsen kehitykselle ja kiintymysuhteelle, joka taas määrittää pitkälti lapsen koko elämää.
Toivon sinulle kaikkea hyvää, samoin lapsellesi.
Itse olin 17 kun tulin raskaaksi, 18 kun sain lapsen. En voi väittää, että lapsi olisi ihan vielä silloin ollut kovin toivottu. Toki odotusaikana tunsin välillä onnea siitä, että minusta tulee äiti, mutta välillä taas (varsinkin alkuun) olisin kauheasti halunnut siirtää lapsen jonkun muun ihmisen kohtuun kasvamaan, jos se olisi ollut mahdollista. Suurimman osan raskausajasta olin masentunut ja pelkäsin synnytystä. Synnytyksen jälkeen, kun lapsi annettiin syliini, katsoin sitä vain ajatukset tyhjänä. En tuntenut onnea, rakkaudesta puhumattakaan. Mutta se rakkaus syntyi tosi nopeasti. En ole katunut hetkeäkään sitä, että pidin lapsen, ja nyt on toinen tulossa.
Sinun tilanteesi on siinä mielessä toinen, että olet yksinhuoltaja, etkä edelleenkään nauti lapsestasi. Se voi olla osin synnytyksen jälkeistä masennusta, mutta osin myös ihan puhtaasti sitä, ettet ole lasta halunnut ja oli miten oli, jotain täytyisi asialle tehdä. Puhu neuvolassa, äläkä anna enää muiden ihmisten ajatusten vaikuttaa päätökseesi siitä, jääkö lapsi sinulle vai ei.
Suosittelisin sinulle kuitenkin tukiperhettä, joka pitäisi lasta välillä niin, että sinä saisit omaa aikaa, tavallaan jatkoaikaa menettämällesi nuoruudelle. Se onnistuu ihan varmasti ja uskoisin sen olevan paras ratkaisu siksi, että jos luopuisit lapsesta kokonaan, katuisit sitä ihan varmasti. Teidän välillenne on kuitenkin ehtinyt syntyä hyvin kiinteä side, halusit sitä tai et. Tulisit kaipaamaan lastasi lopun elämääsi. Seurauksena voisi olla mm. vakavia mielenterveysongelmia. Lapsen luovuttaminen siskollesi taas ei ole kovin suositeltava ratkaisu. Tietääkseni adoptiota ei suositella läheisten kesken, koska voit ehkä kuvitella, millaisia tilanteita se välillä aiheuttaisi. Miltä sinusta tuntuisi, kun lapsi, jota olet kohdussasi kantanut, jonka olet synnyttänyt, jota olet imettänyt, lapsi, joka on biologisesti osa sinua, sanoisi siskoasi äidiksi, eikä sinun osuutesi tämän lapsen elämässä olisi läheskään teitä yhdistävän biologisen siteen vertainen? Ja miten luulet lapsesi reagoivan, kun hän aikuisena saa kuulla, kuka hänen oikea äitinsä on? Vaikka teillä olisi kuinka hyvät välit siihen asti, miltä luulet lapsesta tuntuvan, kun hän kuulee, että sinä et ole häntä halunnut, vaan olet antanut pois?
Tällaisia asioita sinun kannattaisi pohtia, mutta ei yksin omassa mielessäsi, vaan neuvolan ja sosiaalitoimen työntekijöiden kanssa yhdessä. Etteköhän te löydä jonkun ratkaisun, joka on kaikille osapuolille vähintäänkin tyydyttävä.
Heippa. Onko sinulla ketään jolle voit viedä lapsesi muutamaksi päiväksi ja itse vain olla kotonasi ja miettiä miltä tuntuu kun lasta ei olekaan. Onko se sitä mitä haluat.
Itse olen 2 vuotta yrittänyt saada lasta mutta turhaan. Antaisin melkein mitä vain saadakseni lapsen mutta ymmärrän että lapsi sitoo kovasti ja lapsenhoito voi tuntua välillä ylivoimaiselta.
Sinuna kertoisin asiasta neuvolassa ja sieltä kautta varmaan löytyy apua sinullekin. Uskon että vielä tulet nauttimaan lapsestasi ja ilolla katselet kun hän kasvaa ja kehittyy. Silloin taas ehkä tunnet syyllisyyttä siitä että olet joskus voinut ajatella hänen poisantamistaan.
Ajattele että juuri Sinä olet lapsellesi tavattoman tärkeä ja ilman sinua hän ei tulisi toimeen. Hän tarvitsee Sinua!
Mutta tietenkin jos mikään ei auta ja tunnet ainavain uupumusta lapsesi kanssa etkä nauti Hänestä lainkaan niin kyllä silloin oikea vaihtoehto lapsen kannalta on että annat hänet pois. Mutta neuvon Sinua kääntymään neuvolan puoleen ja yrittämään kaikkesi ettet tee hätiköityjä päätöksiä joita ei voi sitten enää korjata.
Tsemppiä!
Itse sain ensimmäisen lapseni juuri kun olin täyttänyt 17. Ajattelin silloin lähes samalla tavlla. Nyt tyttäreni on täyttämässä 7v. En voisi enää kuvitellakkaan että antaisin hänet pois. Hän on minulle kaikki kaikessa MAAILMAN RAKKAIN. Tällä hetkellä minulla on 3 lasta ja lisääkin toivoisin vielä saavani. Kun vauvavuosi helpottaa huomaat tyttäresi olevan paljon rakkaampi,joskus vain menee aikaa enemmän noihin äidin tunteisiin!!!
Hei Amelia,
Kaikkein parasta mitä voit tehdä on ottaa yhteyttä esim. puhelimitse Pelastakaa Lapset ry:hyn. Sieltä saat adoptioneuvontaa eli kartoittavat yhdessä sinun kanssasi keskustellen mitä mahdollisuuksia sinulla on pitää lapsi. Jos sitten yhdessä päädytte että lapsellesi on kaikesta huolimatta parempi, että hänelle etsitään uusi koti adoptiovanhemmiksi hyväksyttyjen perheiden joukosta, voit antaa lapsesi adoptoitavaksi. Halutessasi voit myös nähdä vanhemmat, jos se on sinun toiveesi. PeLa pitää huolen kuitenkin, että he eivät saa sinun henkilötietojasi etkä sinä heidän eli kaikki jatkavat siitä eteenpäin omaa elämäänsä. Myöhemmin PeLan kautta voit kyllä pyytää kuvia lapsesta, jos haluat. Siellä kuitenkin saa keskustella asiasta ihan rauhassa ja luottamuksellisesti. Lähimmän Pelastakaa Lapset järjestön toimiston löydät osoitteesta:
http://www.pela.fi
(samalle riville)
Meillä kaikilla kuitenkin on oma elämä ja lapsi ansaitsee tulla rakastetuksi ja hoivatuksi. Ehkä lapsi on tarkoitettu jollekulle lapsettomalle pariskunnalle maailman parhaaksi lahjaksi.
Niisku
Minusta rakkaus on sitä, että uskaltaa lapsensa parhaaksi tehdä vaikeitakin asioita. adoptioon antaminen on minusta yksi sellainen, jos kertakaikkiaan on tullut tiensä päähän, että lapselle on parempi, jos hän löytää uuden perheen. Minusta on turha syylistää ja varotella. Kyllä jokainen tuntee oman elämäntilanteensa parhaiten. PeLalla pitävät kyllä huolen, että jos on mahdollisuudet ja halu pitää lapsi, adoptio ei toteudu, mutta toisaalta jos lapselle adoptio on paras vaihtoehto, asia keskustellaan niin, että se ei jälkeenkäänpäin kaduta.
Elämä voi herkästi mennä päin prinkkalaa ja huostaanotto on lapselle paljon pahempi vaihtoehto kuin pysyvä koti ja adoptio. Ei syyllistetä Ameliaa, sillä kukaan meistä ei elä hänen elämäänsä.
Niisku
Taidat Niisku olla pitkän pitkässä adoptiojonossa. Miksi adoptio olisi lapselle parempi kuin vaikkapa se, että bioäitiä tuetaan jaksamisessa ja lapsen kasvatuksessa tai että lapsi esimerkiksi sijoitetaan väliaikaisesti sijaishoitoon. Erilaisia vaihtoehtoja on vaikka kuinka. Tukiperheestäkin voi olla apua.
Adoptio on usein ihan hyvä ratkaisu, mutta parhaimmillaan se on silloin, kun bioäiti on VARMA, ettei halua lastaan kasvattaa. Väsymys on ihan eri juttu! Adoptoidut lapset kärsivät usein itsetunto- ja identitettiongelmista. Pahimpia tapauksia olen tavannut perheistä, joissa adoptiovanhemmat ovat kärsineet lapsettomuudesta ja sitten joutuneet tyytymään adoptiolapseen.
Teille, jotka adoptiolasta odotatte: Huolisittepa sijoitettuja lapsia, niin olisi helpompi uskoa vilpittömään auttamishaluunne.