Monta kaappia

Vielä tuosta kaappi-aiheesta... Haluaisin tästä keskustelua, jotta kaikki lepakot voisivat nähdä, että kaapistatulotapojakin on monenlaisia. Joku tulee heti ja kaikille ja toinen valitsee maltillisemman tien. Eli tarinoita tulemaan, kiitos!

Olen kertonut läheisimmille ystävilleni, että saatan joskus kävellä vastaan tyttö kainalossa. Vanhemmilleni en ole mitään kertonut, mutta on ilmennyt muualta että äitini 'tietää' minun olevan lesbo, mutta en ole siltikään vielä sanonut hänelle asiasta suoraan. Koomista sinänsä, koska ulkonäöstä sitä ei voi päätellä (pitkät hiukset jne.). Kerron luultavasti sitten, kun koen itse olevani valmis. En kuitenkaan pelkää hänen reaktiotaan, koska tiedän hänen hyväksyvän minut sellaisena kuin olen, ongelma taitaa pikemminkin löytä omien korvieni välistä.

Itselläni tuo kaapista ulostulo tapahtui vähitellen. Ensin seurustelustani naisen kanssa sai tietää lähimmät ystävät ja sellaiset ihmiset joihin tiesin voivani luottaa. Ja ehkä kannattaa mainita, että aloin seurustella ensimmäisen tyttöystäväni kanssa v. 1979 jolloin asenteet eivät olleet yhtä avoimet kuin nykyisin. Vähitellen kuitenkin ihmiset ympärillämme alkoivat tajuta mistä voisi olla kyse ja jos joku asiaa multa suoraan kysyi, annoin suoran vastauksen. Olen aina ollut kuitenkin rehellinen, vaikka tuota asiaa piilottelinkin monista syistä.

Seuraava tyttöystävä oli sellainen, joka ei halunnut asian tulevan esiin, joten elimme hänen ehdoillaan. Mä en enää siinä vaiheessa 90-luvun alkupuolella niin kauheasti pelännyt ilmituloa. Mutta vasta kolmannen pitkän suhteeni alussa tuntui siltä, että nyt saa riittää. Ja siihen tietysti auttoi myös se, että hän kertoi lähes heti vanhemmilleen ja kaikille läheisilleen. Mä päätin silloin sitten viimein tulla virallisesti ulos myös omalle perheelleni. Tottahan he olivat asiaa epäilleet. Aluksi äitini oli vaikea sulattaa asiaa täysin, mutta yhden pitkän, itkuisen keskustelun jälkeen hän ymmärsi, että mä olin onnellinen. Ja hän hyväksyi silloisen tyttöystäväni perheen jäseneksi. Oikeastaan heistä tuli oikein hyvät ystävät. Nyt äitini on kuollut ja olen todella iloinen, että ehdin asiasta hänelle kertoa. Eipä jäänyt mitään keskeneräistä hänen kanssaan.

Nykyisin vaikka en seurustele, en mitenkään peittele taipumustani. Töissä ei varmaan kaikki tiedä, sillä en puhu kaikkien kanssa omista asioistani, mutta he joiden kanssa olen päivittäin tekemisissä tietävät kyllä. Ja olen huomattavasti onnellisempi kun ei tarvitse esittää olevansa muuta kuin on.

Toivotankin kaikille onnea ja rohkeutta ulostuloon, se kannattaa aloittaa siitä parhaasta ja läheisimmästä ystävästä, sillä hän luultavasti asian ymmärtää jos joku. Mutta jos tuntuu siltä, ettei siitä halua puhua, on sekin ok. Jokainen meistä elää oman elämänsä omilla ehdoillan.

Tulin ulos kaapista tavatessani ensimmäisen tyttöystäväni.
Seurustelimme noin kuukauden verran, jonka jälkeen kerroin äidilleni, isälleni, veljelleni ja ystävilleni lähes samaan syssyyn.
Seuraukset olivat sen mukaiset..

Kukaan ei ollut osannut kuvitellakaan, tai odottaa mitään sellaista ja elämäni kotona muuttui helvetiksi koska olin vasta seitsemäntoista ilman mahdollisuuksia lähteä kotoa pois.

Kavereista osa karsiutui ja kaikilla vei oman aikansa asian sulatteluun ja hyväksymiseen.
Lähimmät ystäväni ja perheeni ovat ihan sinut (tai lähes sinut) asian kanssa.

isovanhemmille ja kaikelle suvulle en ole tuntenut tarvetta kertoa, kun en ole niin läheisissä väleissä, että se olisi välttämättä tarpeen..

Joskus silti mietin että olisiko asian voinut hoitaa vähän maltillisemmin ja vähemmän shokeeraten, ehkä pikkuhiljaa..
Ja miten asiat olisivat sitten menneet.

Mutta toisaalta.. Ompahan sekin ohi... :)

myöten on asia selvinnyt perheelle isää lukuunottamatta, ja minusta näin asia hyvä tällä hetkellä.KOhtuullisesti on tullut vastatuulta ja välillä myrskyäkin vastaan, mutta luulen että se riippuu niin ihmisistä ja paikoista, koskaan ei tiedä. Juuri tänään keskustelin siskoni kanssa pikaisesti, ja nyt muutaman vuoden ja yhden entisen tyttöystävän jälkeen josta hänkin tiesi, hän kertoi ettei hyväksy asiaa koskaan mutta asiat vain nyt ovat niin, minusta se osoitti tietyllä tapaa kuitenkin että asiaa on mietitty ja omaksuttu. Vaikka asenteet ovat kovinkin jyrkät, kohdallani, niin aika ja aika, se muokkaa myös muita ihmisiä, ei vain minua.

Kukin tyylillään: tulla onnelliseksi ihmiseksi kesti osaltani yli kolmekymppiseksi =)Uniklubin sanoin; laava saa kylmänkin raudan hehkumaan