jatkis

Lammen tyynestä pinnasta heijastuivat Väinämöisen viikatteen tähtien kaukainen kajo. Tyttö asteli varovasti lähemmäksi. Lammen rannassa oli laakea, tasainen kivi, jonka päälle tyttö hypähti. Hän koetti varpaallaan lammen vettä, joka näytti mustalta vereltä. Vesi oli haaleaa, olihan lämmin syysyö. Tytöllä oli hiki pitkän ja raskaan juoksun jälkeen, ja hetkeksi hän unohti pelkonsa ja tunsi vastustamatonta halua virvoitella särkeviä jäseniään lammen kutsuvassa vedessä. Hän riisui mekkonsa ja istahti kiven reunalle. Haavat jaloissa voihkaisivat mielihyvästä tuntiessaan veden hyväilyn, ja parantava voima tuntui virtaavan hänen lävitseen. Hän kumartui ja alkoi pestä käsiään, kasvojaan ja vartaloaan. Jalkojen alla ei tuntunut pohjaa, ja hän kuvitteli kiven ulottuvan syvälle lammen sisuksiin. Koska ei osannut uida, hän ei uskaltautunut uimaan, vaikka lammen vesi tuntuikin niin vastustamattoman ihanalta. Vähitellen hänen mielensä valtasi rauha ja tyytyväisyys, kaikki se vanha kauhu, tuska ja hirveys tuntuivat vetäytyvän yhä kauemmas, ja hän alkoi uneksia...

parus_ kirjoitti:

Lammen tyynestä pinnasta heijastuivat Väinämöisen viikatteen tähtien kaukainen kajo. Tyttö asteli varovasti lähemmäksi. Lammen rannassa oli laakea, tasainen kivi, jonka päälle tyttö hypähti. Hän koetti varpaallaan lammen vettä, joka näytti mustalta vereltä. Vesi oli haaleaa, olihan lämmin syysyö. Tytöllä oli hiki pitkän ja raskaan juoksun jälkeen, ja hetkeksi hän unohti pelkonsa ja tunsi vastustamatonta halua virvoitella särkeviä jäseniään lammen kutsuvassa vedessä. Hän riisui mekkonsa ja istahti kiven reunalle. Haavat jaloissa voihkaisivat mielihyvästä tuntiessaan veden hyväilyn, ja parantava voima tuntui virtaavan hänen lävitseen. Hän kumartui ja alkoi pestä käsiään, kasvojaan ja vartaloaan. Jalkojen alla ei tuntunut pohjaa, ja hän kuvitteli kiven ulottuvan syvälle lammen sisuksiin. Koska ei osannut uida, hän ei uskaltautunut uimaan, vaikka lammen vesi tuntuikin niin vastustamattoman ihanalta. Vähitellen hänen mielensä valtasi rauha ja tyytyväisyys, kaikki se vanha kauhu, tuska ja hirveys tuntuivat vetäytyvän yhä kauemmas, ja hän alkoi uneksia...

Lue lisää

Tyttö heräsi säpsähtäen. Jotain alkoi juuri tapahtua. Yö oli yhä musta ja tähdet heijastuivat lammesta. Mutta niiden heijastus oli nyt liikettä, hidasta huojuntaa. Vesi liikkui, vaikka ei tuntunut tuulen henkäystäkään. Ympärillä oli täysin hiljaista, mutta tytöstä alkoi tuntua, ettei hän ollut enää yksin lammen rantakivellä. Hänen tuli vilu, ja hän nousi ja puki mekon päälleen.

Tähdet olivat nyt kadonneet lammen pinnasta, vaikka taivas oli edelleen täynnä eripituisten matkojen päässä loistavia aurinkoja. Kivi tytön jalkojen alla alkoi täristä, ensin aian hiljaa, kuin kissan kehräys, mutta hitaasti voimistuen. Samalla tytöstä tuntui kuin hän olisi liikkeessä. Mutta yö oli täysin musta, avaruuden reikiä lukuunottamatta, eikä hän voinut nähdä, liikkuivatko hän ja kivi. Häntä alkoi vähitellen pelottaa: ei niin kuin jokin uhkaisi häntä väkivallalla tai pilkanteolla, kuten entisessä elämässä (entisessä elämässä!; hyvänen aika, miten kauan hän jo oli kivellä istunut?), vaan kuin hän olisi astumassa uuteen muotoon, tai menossa tapaamaan tuntematonta ylhäistä henkilöä.

Tärinä lakkasi. Tytöstä tuntui kuin kivi olisi muuttunut. Hän kumartui ja kosketti sen pintaa kädellään. Se oli lämmin kuin hänen kätensä ja tuntui kiveä pehmeämmältä. Tyttö yritti nähdä ja kohdisti katseensa yhteen kohtaan, siihen, missä hän ajatteli olevan lammen keskikohdan. Oli mustaa. Pitkään aikaan ei tapahtunut mitään. Tyttö jatkoi tuijottamista samaan pisteeseen. Hän räpytteli silmiään ja nipisti itseään reidestä, ja tiesi olevansa hereillä ja aistiensa toimivan.

Vihdoin mustuus alkoi harmaantua. Muutos oli niin verkkainen, että kesti kauan, ennen kuin hän tajusi sen. Se kohta, mihin hän tuijotti, pysyi edelleen mustana, mutta kiven ympäristö alkoi vaaleta. Tyttö katsahti ympärilleen ja huomasi kiven olevan yhä laajenevan himmeän renkaan keskipisteessä. Hän vilkaisi ylös ja näki tähtien himmenevän ja vähitellen katoavan samaa vauhtia kuin rengas hänen ympärillään valaistui.

Veden liike oli lakannut. Kivi näytti mustalta hänen jalkainsa alla. Yhä laajenevan renkaan valo kirkastui ja siitä alkoi erottaa värejä. Värien sävyt olivat ihmeellisiä, tyttö ei ollut koskaan nähnyt mitään sellaista, ei sateenkaaressa eikä tietokoneen kuvankäsittelyohjelmassa ollut sellaisia sävyjä. Ne olivat kuin elävää, hengittävää, lämmintä ainetta. Tähdet olivat nyt poissa, ja taivas oli mustaakin mustempi.

Sitten hän aisti musiikin. Se tuntui kuuluvan jostain hänen ympäriltään. Hän erotti sellon säestämässä sähkökitaraa, jumalaista sähkökitaraa, kuin Hendrix, Clapton ja Blackmore olisivat yhdistäneet parhaan luomisvoimansa yhdessä Toppisen kanssa. Musiikki tunkeutui häneen joka puolelta, se täytti hänen kehonsa mielettömällä, läpättävällä värinällä, ja hän tunsi kohoavansa.

Tyttö seisoi kivellä rentona, kädet roikkuen sivuilla ja katse vaipuneena laajenevien renkaiden psykedeelisiin väreilyihin. Kivi kohosi yhä korkeammalle. Lammen pintaa ei enää ollut, oli vain mieletön värien kyllästämä pyörteily ja hirvittävän julmankaunis musiikki...

kaleidoskooppi kirjoitti:

Tyttö heräsi säpsähtäen. Jotain alkoi juuri tapahtua. Yö oli yhä musta ja tähdet heijastuivat lammesta. Mutta niiden heijastus oli nyt liikettä, hidasta huojuntaa. Vesi liikkui, vaikka ei tuntunut tuulen henkäystäkään. Ympärillä oli täysin hiljaista, mutta tytöstä alkoi tuntua, ettei hän ollut enää yksin lammen rantakivellä. Hänen tuli vilu, ja hän nousi ja puki mekon päälleen.

Tähdet olivat nyt kadonneet lammen pinnasta, vaikka taivas oli edelleen täynnä eripituisten matkojen päässä loistavia aurinkoja. Kivi tytön jalkojen alla alkoi täristä, ensin aian hiljaa, kuin kissan kehräys, mutta hitaasti voimistuen. Samalla tytöstä tuntui kuin hän olisi liikkeessä. Mutta yö oli täysin musta, avaruuden reikiä lukuunottamatta, eikä hän voinut nähdä, liikkuivatko hän ja kivi. Häntä alkoi vähitellen pelottaa: ei niin kuin jokin uhkaisi häntä väkivallalla tai pilkanteolla, kuten entisessä elämässä (entisessä elämässä!; hyvänen aika, miten kauan hän jo oli kivellä istunut?), vaan kuin hän olisi astumassa uuteen muotoon, tai menossa tapaamaan tuntematonta ylhäistä henkilöä.

Tärinä lakkasi. Tytöstä tuntui kuin kivi olisi muuttunut. Hän kumartui ja kosketti sen pintaa kädellään. Se oli lämmin kuin hänen kätensä ja tuntui kiveä pehmeämmältä. Tyttö yritti nähdä ja kohdisti katseensa yhteen kohtaan, siihen, missä hän ajatteli olevan lammen keskikohdan. Oli mustaa. Pitkään aikaan ei tapahtunut mitään. Tyttö jatkoi tuijottamista samaan pisteeseen. Hän räpytteli silmiään ja nipisti itseään reidestä, ja tiesi olevansa hereillä ja aistiensa toimivan.

Vihdoin mustuus alkoi harmaantua. Muutos oli niin verkkainen, että kesti kauan, ennen kuin hän tajusi sen. Se kohta, mihin hän tuijotti, pysyi edelleen mustana, mutta kiven ympäristö alkoi vaaleta. Tyttö katsahti ympärilleen ja huomasi kiven olevan yhä laajenevan himmeän renkaan keskipisteessä. Hän vilkaisi ylös ja näki tähtien himmenevän ja vähitellen katoavan samaa vauhtia kuin rengas hänen ympärillään valaistui.

Veden liike oli lakannut. Kivi näytti mustalta hänen jalkainsa alla. Yhä laajenevan renkaan valo kirkastui ja siitä alkoi erottaa värejä. Värien sävyt olivat ihmeellisiä, tyttö ei ollut koskaan nähnyt mitään sellaista, ei sateenkaaressa eikä tietokoneen kuvankäsittelyohjelmassa ollut sellaisia sävyjä. Ne olivat kuin elävää, hengittävää, lämmintä ainetta. Tähdet olivat nyt poissa, ja taivas oli mustaakin mustempi.

Sitten hän aisti musiikin. Se tuntui kuuluvan jostain hänen ympäriltään. Hän erotti sellon säestämässä sähkökitaraa, jumalaista sähkökitaraa, kuin Hendrix, Clapton ja Blackmore olisivat yhdistäneet parhaan luomisvoimansa yhdessä Toppisen kanssa. Musiikki tunkeutui häneen joka puolelta, se täytti hänen kehonsa mielettömällä, läpättävällä värinällä, ja hän tunsi kohoavansa.

Tyttö seisoi kivellä rentona, kädet roikkuen sivuilla ja katse vaipuneena laajenevien renkaiden psykedeelisiin väreilyihin. Kivi kohosi yhä korkeammalle. Lammen pintaa ei enää ollut, oli vain mieletön värien kyllästämä pyörteily ja hirvittävän julmankaunis musiikki...

Lue lisää

Tyttö oli unohtanut itsensä ja entisen elämänsä. Hän oli huumaantunut musiikista, väreistä ja aistiensa ylikapasiteetista. Siksi hän ei havainnut oikealta puolelta lähestyvää varjoa, ennen kuin sen viileys peitti hänet. Tyttö katsahti sivulleen mutta ei nähnyt muuta kuin hämärää. Sitten musiikki häipyi pois ja värien mieletön tempoilu asettui, tyyntyi ja haalistui, ja kaiken peitti äänetön hämäryys.

Varjo tarttui tytön mieleen, ja antoi hänelle kehoituksen astua perässään. Tyttö tunsi mielensä jähmettyvän ja tunteidensa vaikenevan. Totellen varjon äänetöntä vaatimusta tyttö astui kiveltä ja tunsi kävelevänsä jonkin pehmeän ja hyllyvän päällä. Se ei kuitenkaan ollut vastenmielistä, niin kuin muta, lieju tai suohetteikkö, vaan lämmintä ja kimmoisaa.

Käveltyään pitkään piirteettömässä hämärässä hän saapui ovelle, jonka varjo peitti niin että vain ääriviivat ja kahva erottuivat. Oli täysin äänetöntä. Varjo käänsi kahvaa ja ovi avautui sisäänpäin. Saman tien tyttö oli sisällä jonkinlaisessa huoneessa, jonka keskellä oli kolme tuolia. Tuoleilla istui kolme hahmoa. Varjo poistui ja tuli aivan valoisaa...

hohhoijaa kirjoitti:

Tyttö oli unohtanut itsensä ja entisen elämänsä. Hän oli huumaantunut musiikista, väreistä ja aistiensa ylikapasiteetista. Siksi hän ei havainnut oikealta puolelta lähestyvää varjoa, ennen kuin sen viileys peitti hänet. Tyttö katsahti sivulleen mutta ei nähnyt muuta kuin hämärää. Sitten musiikki häipyi pois ja värien mieletön tempoilu asettui, tyyntyi ja haalistui, ja kaiken peitti äänetön hämäryys.

Varjo tarttui tytön mieleen, ja antoi hänelle kehoituksen astua perässään. Tyttö tunsi mielensä jähmettyvän ja tunteidensa vaikenevan. Totellen varjon äänetöntä vaatimusta tyttö astui kiveltä ja tunsi kävelevänsä jonkin pehmeän ja hyllyvän päällä. Se ei kuitenkaan ollut vastenmielistä, niin kuin muta, lieju tai suohetteikkö, vaan lämmintä ja kimmoisaa.

Käveltyään pitkään piirteettömässä hämärässä hän saapui ovelle, jonka varjo peitti niin että vain ääriviivat ja kahva erottuivat. Oli täysin äänetöntä. Varjo käänsi kahvaa ja ovi avautui sisäänpäin. Saman tien tyttö oli sisällä jonkinlaisessa huoneessa, jonka keskellä oli kolme tuolia. Tuoleilla istui kolme hahmoa. Varjo poistui ja tuli aivan valoisaa...

Lue lisää

Huoneen valaistuessa hahmotkin muuttuivat näkyviksi. Kolme naista istui tyttöä katsoen. Hän tunnisti naiset ja polvet pettivät hänen allaan ja hänen tajuntansa sumeni.

Tultuaan hetken päästä tajuihinsa tyttö huomasi makaavansa huoneen lattialla. Yksi naisista oli kumartunut hänen puoleensa ja nostanut hänen jalkansa ylös ja asettanut jonkin pehmeän hänen päänsä alle. Peloltaan tyttö ei pystynyt puhumaan. Koko entinen kauhu syöksyi hänen tyhjään mieleensä. Hän muisti sen kaiken, mitä oli tapahtunut, ja miksi hän oli nyt täällä jossakin, minne ei ollut pyytänyt päästä. Hän alkoi itkeä. Ja hän itki kauan ja hartaasti. Kyyneleet kastelivat hänen kasvonsa ja hiuksensa, ja räkä valui hänen nenästään pitkin leukaa ja kaulaa. Nainen istahti hänen viereensä lattialle ja tarttui hänen käteensä. Nainen silitti hänen kylmiä, märkiä sormiaan omilla lämpimillä ja vahvoilla sormillaan. Vähitellen tytön mieli alkoi asettua ja kyynelten tulva ehtyä.

Nainen nousi ja veti tytön ylös seisomaan. Hän katsoi hetken tytön punaista ja turvonnutta naamaa, ja ojensi hänelle puhtaan liinan. Tyttö kuivasi kyyneleensä ja räkänsä, ja ojensi liinan takaisin. Nainen kääntyi ja asteli tuolinsa luo ja istuutui. Jostain ilmaantui tuoli myös tytön viereen, ja hän aisti varjon häivähdyksen. Istahdettuaan raskaasti tuoliin tyttö vasta huomasi, miten väsynyt hän oli. Hän vajosi tuolin selkämystä vasten ja antoi jännittyneiden lihastensa raueta.

mäki kirjoitti:

Huoneen valaistuessa hahmotkin muuttuivat näkyviksi. Kolme naista istui tyttöä katsoen. Hän tunnisti naiset ja polvet pettivät hänen allaan ja hänen tajuntansa sumeni.

Tultuaan hetken päästä tajuihinsa tyttö huomasi makaavansa huoneen lattialla. Yksi naisista oli kumartunut hänen puoleensa ja nostanut hänen jalkansa ylös ja asettanut jonkin pehmeän hänen päänsä alle. Peloltaan tyttö ei pystynyt puhumaan. Koko entinen kauhu syöksyi hänen tyhjään mieleensä. Hän muisti sen kaiken, mitä oli tapahtunut, ja miksi hän oli nyt täällä jossakin, minne ei ollut pyytänyt päästä. Hän alkoi itkeä. Ja hän itki kauan ja hartaasti. Kyyneleet kastelivat hänen kasvonsa ja hiuksensa, ja räkä valui hänen nenästään pitkin leukaa ja kaulaa. Nainen istahti hänen viereensä lattialle ja tarttui hänen käteensä. Nainen silitti hänen kylmiä, märkiä sormiaan omilla lämpimillä ja vahvoilla sormillaan. Vähitellen tytön mieli alkoi asettua ja kyynelten tulva ehtyä.

Nainen nousi ja veti tytön ylös seisomaan. Hän katsoi hetken tytön punaista ja turvonnutta naamaa, ja ojensi hänelle puhtaan liinan. Tyttö kuivasi kyyneleensä ja räkänsä, ja ojensi liinan takaisin. Nainen kääntyi ja asteli tuolinsa luo ja istuutui. Jostain ilmaantui tuoli myös tytön viereen, ja hän aisti varjon häivähdyksen. Istahdettuaan raskaasti tuoliin tyttö vasta huomasi, miten väsynyt hän oli. Hän vajosi tuolin selkämystä vasten ja antoi jännittyneiden lihastensa raueta.

Lue lisää

Kolme naista vilkaisivat toisiinsa. Keskimmäinen, joka äsken oli hoivannut tyttöä, ryhdistäytyi ja aloitti.

"Olemme kutsuneet sinut, Anita, tähän huoneeseen kuulemaan, mitä sanottavaa meillä on kaikesta siitä ikävästä, mitä sinulle on viime aikoina sattunut. Emme ole tuomareita, syyttäjiä emmekä puolustajia. Haluamme kuulla sinun tarinasi sen jälkeen, kun ensin kerromme sen, mitä olemme itse nähneet, kuulleet ja antaneet muiden meille kertoa.

Sinähän tunnet meidät kaikki oikein hyvin, ja vaikket meistä kaikista pidäkään, ymmärrettävistä syistä, niin voit olla varma siitä, että emme ole sinua kohtaan vihamielisiä, ja että haluamme sinulle vain hyvää ja oikeudenmukaista kohtelua."

Tyttö katseli puhujan kasvoja. Hän vilkaisi toisia naisia, vasemmalla istuvaa rumaa ruotsin opettajaa Liisaa ja oikealla olevaa enkeliä, pientä ja haurasta Elinaa, ala-asteen opettajaansa. Puhuja oli englannin opettaja Anja.

Liisa:

"Meidän olisi pitänyt puuttua asioiden kulkuun heti, kun huomasimme. Mutta me emme huomanneet mitään, ennen kuin oli jo myöhäistä. Tai ehkä me kuitenkin aloimme aavistella jotain, mutta olimme varmaan kateellisia ja mustasukkaisia sinun nuoruudellesi ja kauneudellesi, ja suljimme tietämättämme silmämme. Minä pyydän sinulta anteeksi nyt heti, ja tunnustan syntini, ja sen että kateus silloin valtasi sydämeni. Katso minua: olen vanha, ruma, lihava, huonosti pukeutunut ja tukkanikin roikkuu kuin harmaa likainen rätti. Sinä taas olet kuin suoraan miesten päiväunista: isot pystyt tissit, hoikka vyötärö ja pyöreä peppu sekä tietenkin kauniit kasvot ja upeat luonnonvaaleat hiukset. Ja pukeutumisesi oli aina minimaalista, vain lyhyt minihame ja tiukka jumpperi. Sanon vielä uudestaan: olen pahoillani kaikesta siitä mitä tapahtui, ja tunnustan syyllisyyteni."

Elina:

"On paljon aikaa siitä, kun olemme viimeksi tavanneet, Anita. Olet kasvanut naiseksi, ja kasvaminen on tehnyt kipeää. Me olemme opettajia, joten juuri meidän pitää se tietää ja ymmärtää, kuinka vaikeaa on kasvaminen tytöstä naiseksi tai pojasta mieheksi. Olen onnellinen nähdessäni sinut. Olit aina lempioppilaitani ja seurasin tarkaan kehitystäsi. Mutta mentyäsi yläasteelle en enää voinut seurata kasvuasi."

katsoja kirjoitti:

Kolme naista vilkaisivat toisiinsa. Keskimmäinen, joka äsken oli hoivannut tyttöä, ryhdistäytyi ja aloitti.

"Olemme kutsuneet sinut, Anita, tähän huoneeseen kuulemaan, mitä sanottavaa meillä on kaikesta siitä ikävästä, mitä sinulle on viime aikoina sattunut. Emme ole tuomareita, syyttäjiä emmekä puolustajia. Haluamme kuulla sinun tarinasi sen jälkeen, kun ensin kerromme sen, mitä olemme itse nähneet, kuulleet ja antaneet muiden meille kertoa.

Sinähän tunnet meidät kaikki oikein hyvin, ja vaikket meistä kaikista pidäkään, ymmärrettävistä syistä, niin voit olla varma siitä, että emme ole sinua kohtaan vihamielisiä, ja että haluamme sinulle vain hyvää ja oikeudenmukaista kohtelua."

Tyttö katseli puhujan kasvoja. Hän vilkaisi toisia naisia, vasemmalla istuvaa rumaa ruotsin opettajaa Liisaa ja oikealla olevaa enkeliä, pientä ja haurasta Elinaa, ala-asteen opettajaansa. Puhuja oli englannin opettaja Anja.

Liisa:

"Meidän olisi pitänyt puuttua asioiden kulkuun heti, kun huomasimme. Mutta me emme huomanneet mitään, ennen kuin oli jo myöhäistä. Tai ehkä me kuitenkin aloimme aavistella jotain, mutta olimme varmaan kateellisia ja mustasukkaisia sinun nuoruudellesi ja kauneudellesi, ja suljimme tietämättämme silmämme. Minä pyydän sinulta anteeksi nyt heti, ja tunnustan syntini, ja sen että kateus silloin valtasi sydämeni. Katso minua: olen vanha, ruma, lihava, huonosti pukeutunut ja tukkanikin roikkuu kuin harmaa likainen rätti. Sinä taas olet kuin suoraan miesten päiväunista: isot pystyt tissit, hoikka vyötärö ja pyöreä peppu sekä tietenkin kauniit kasvot ja upeat luonnonvaaleat hiukset. Ja pukeutumisesi oli aina minimaalista, vain lyhyt minihame ja tiukka jumpperi. Sanon vielä uudestaan: olen pahoillani kaikesta siitä mitä tapahtui, ja tunnustan syyllisyyteni."

Elina:

"On paljon aikaa siitä, kun olemme viimeksi tavanneet, Anita. Olet kasvanut naiseksi, ja kasvaminen on tehnyt kipeää. Me olemme opettajia, joten juuri meidän pitää se tietää ja ymmärtää, kuinka vaikeaa on kasvaminen tytöstä naiseksi tai pojasta mieheksi. Olen onnellinen nähdessäni sinut. Olit aina lempioppilaitani ja seurasin tarkaan kehitystäsi. Mutta mentyäsi yläasteelle en enää voinut seurata kasvuasi."

Lue lisää

Anja:

"Aluksi aion kertoa tarinasi sellaisena kuin me olemme sen kuulleet ja omin silmin todistaneet. Kertomukseni on aukkoinen ja voit oikaista minua, jos olen väärässä. Saa keskeyttää.

Olin luokanvalvojasi enkä siltikään aavistanut mitään, ennen kuin oli jo myöhäistä. Sinä olit hiljainen ja passiivinen tunneillani, ja vaikka joskus yritin vaihtaa kanssasi jonkun sanan, vastailit vain lyhyesti tai ynähdellen. Ajattelin sen olevan tavallista teini-ikäisen sulkeutuneisuutta tai uhmaa. Vasta sitten myöhemmin ymmärsin asian oikean laidan.

Sinä talvena olit kahdeksannella luokalla. Koska olit käynyt seitsemännen luokan kahteen kertaan, olit siis 15-16 vuotias. Talvi oli ankara, oli paljon kovia pakkaspäiviä ja lumipyryjä, eikä koululaisten tarvinnut aina mennä välitunnilla ulos. Ulkona oli aina valvova opettaja välitunneilla, mutta sisällä valvonta oli, valitettavasti, kovin toisaikaista. Opettajainhuonekin oli kaukana vaatenaulakoista, missä sinua kiusattiin.

Se alkoi joskus sellaisena pyrypäivänä. Yhdeksännellä luokalla oli iso poika, Erkki, joka myös oli käynyt jonkun luokan kahdesti. Erkillä oli aina kovin rehvakkaat puheet ja hän olikin varhain miheksi kehittyvää tyyppiä, partakin jos kasvoi. Erkillä oli oma liehittelijäporukka, muutama nuorempi ysiluokkalainen ja taisi olla pari kasiluokkalaistakin. Pojat olivat katselleet sinua jo jonkin viikon ja Erkki heitti herjaa tisseistäsi. Eräällä välitunnilla hän sitten tuppautui naulakolla viereesi ja alkoi rutistella tissejäsi. Yritit päästä hänestä eroon mutta Erkki oli vahva ja otti tukevan painiotteen ja jatkoi murjomista. Se sattui ja rimpuilit lopulta vapaaksi. Erkki oli kiihottunut ja hengästynyt.

Seuraavalla välitunnilla Erkki tuli taas, nyt parin kaverin kanssa. Et huomannut heitä ajoissa. Erkki tarrasi tisseihisi niin että sattui tosi pahasti (illalla riisuessasi näit mustelmat). Kaverit käkättivät ja kuolasivat vieressä. Kukaan ei tullut auttamaan, muita tyttöjä kyllä seisoskeli kauempana katselemassa. Et huutanut apua silloin etkä koskaan myöhemminkään. Lopulta ne jättivät sinut rauhaan.

Rääkkäämisesi jatkui sitten lähes päivittäin. Koulun pihalla pojat ei sinua kiusanneet, sillä siellä oli aina joku opettajista. Kavereita sinulla ei juuri ollut, paitsi Paula. Mutta Paula pelkäsi niitä poikia niin ettei pystynyt auttamaan sinua."

epäerkki kirjoitti:

Anja:

"Aluksi aion kertoa tarinasi sellaisena kuin me olemme sen kuulleet ja omin silmin todistaneet. Kertomukseni on aukkoinen ja voit oikaista minua, jos olen väärässä. Saa keskeyttää.

Olin luokanvalvojasi enkä siltikään aavistanut mitään, ennen kuin oli jo myöhäistä. Sinä olit hiljainen ja passiivinen tunneillani, ja vaikka joskus yritin vaihtaa kanssasi jonkun sanan, vastailit vain lyhyesti tai ynähdellen. Ajattelin sen olevan tavallista teini-ikäisen sulkeutuneisuutta tai uhmaa. Vasta sitten myöhemmin ymmärsin asian oikean laidan.

Sinä talvena olit kahdeksannella luokalla. Koska olit käynyt seitsemännen luokan kahteen kertaan, olit siis 15-16 vuotias. Talvi oli ankara, oli paljon kovia pakkaspäiviä ja lumipyryjä, eikä koululaisten tarvinnut aina mennä välitunnilla ulos. Ulkona oli aina valvova opettaja välitunneilla, mutta sisällä valvonta oli, valitettavasti, kovin toisaikaista. Opettajainhuonekin oli kaukana vaatenaulakoista, missä sinua kiusattiin.

Se alkoi joskus sellaisena pyrypäivänä. Yhdeksännellä luokalla oli iso poika, Erkki, joka myös oli käynyt jonkun luokan kahdesti. Erkillä oli aina kovin rehvakkaat puheet ja hän olikin varhain miheksi kehittyvää tyyppiä, partakin jos kasvoi. Erkillä oli oma liehittelijäporukka, muutama nuorempi ysiluokkalainen ja taisi olla pari kasiluokkalaistakin. Pojat olivat katselleet sinua jo jonkin viikon ja Erkki heitti herjaa tisseistäsi. Eräällä välitunnilla hän sitten tuppautui naulakolla viereesi ja alkoi rutistella tissejäsi. Yritit päästä hänestä eroon mutta Erkki oli vahva ja otti tukevan painiotteen ja jatkoi murjomista. Se sattui ja rimpuilit lopulta vapaaksi. Erkki oli kiihottunut ja hengästynyt.

Seuraavalla välitunnilla Erkki tuli taas, nyt parin kaverin kanssa. Et huomannut heitä ajoissa. Erkki tarrasi tisseihisi niin että sattui tosi pahasti (illalla riisuessasi näit mustelmat). Kaverit käkättivät ja kuolasivat vieressä. Kukaan ei tullut auttamaan, muita tyttöjä kyllä seisoskeli kauempana katselemassa. Et huutanut apua silloin etkä koskaan myöhemminkään. Lopulta ne jättivät sinut rauhaan.

Rääkkäämisesi jatkui sitten lähes päivittäin. Koulun pihalla pojat ei sinua kiusanneet, sillä siellä oli aina joku opettajista. Kavereita sinulla ei juuri ollut, paitsi Paula. Mutta Paula pelkäsi niitä poikia niin ettei pystynyt auttamaan sinua."

Lue lisää

Noinhan se alkoi, ajatteli Anita. Hän sulki silmänsä ja samassa alkoi muistikuvien virta. Ensimmäisten kertojen jälkeen rääkkääminen vasta oikein alkoi. Heti kun hän saapui naulakolleen, alkoi poikia kertyä hänen ympärilleen. Jos hän oli tullut Paulan kanssa, niin se häipyi vähin äänin, ja hän oli aina yksin. Usein se oli Erkki, joka kävi käsiksi ensin, joskus taas joku toinen isoista pojista. Se lähestyi typerä virne naamallaan ja tarttui rintoihin. Pari heppua otti käsistä kiinni, ja samassa oli jumpperi kainaloissa ja rintaliivien sisällä hikiset kourat. Ja se sattui! Ne oli niin tyhmiä elukoita, ne ei tienneet naisesta mitään. Ne vaan murjoi tissejä ja kuolasivat niskaan. Jonkun kerran joku älypää sai rintsikat irrotettua, ja juoksi sitten pitkin käytävää niitä korkealla liehuttaen.

Rääkkäämisten jälkeen Anita oli hikinen ja hiukset sekaisin. Kiireesti piti vaatteet järjestää ja mennä seuraavalle tunnille. Koskaan hän ei huutanut apua eikä kirkunut. Koskaan ei kukaan tullut häntä auttamaan. Kauempaa vain katselivat. Tytöt pelkäsivät niitä poikia, eivätkä olleet hänen kavareitaan. Paitsi Paula, joka oli ruma ja jolla ei ollut tissejä. Paulan kanssa hän kävi vessassa ja välituntisin pihalla, ja usein he lähtivät yhdessä koulusta. Koskaan he eivät jutelleet rääkkäämisestä.

Anita tunsi valtavaa häpeää siitä, ettei pystynyt tekemään mitään rääkkäämisen estämiseksi. Hän ei pystynyt pyytämään apua, eikä hän voinut lyödä tai potkia tai purra kiusaajiaan. Äiti oli samanalainen kotona: isä kähmi sitä usein ja äiti ei pannut vastaan, mutisi vain, että älä nyt kun lapsi katsoo. Anita oli vanhin lapsi ja hänellä oli kaksi pikkuveljeä. Kiusaamisesta sai luunappeja tai tukkapöllyä, joskus isä veti korville, jos hän oli tehnyt jotain tuhmempaa.

Rääkkäys vain paheni. Jollakin välitunnilla hän oli taas lauman piirittämä ja kädet ylös nostettuna, rinnat paljaina, kun hän tunsi jonkun kullin takamuksessaan. Se oli tietenkin Erkki, joka samalla kouri tissejä ja tökki häntä kullillaan. Sitten se varmaan sai laakin housuihinsa, sillä kohta siinä oli joku toinen tökkimässä. Tietenkin ne sitten nostivat minihameen vyötärölle ja alkoivat ronkkia pikkupöksyjä. Silloin hän sai jostain kuin uusia voimia ja rimpuili itsensä väkisin irti. Pojat vähän säikähtivät ja jättivät hänet sillä kertaa rauhaan. Nehän oli vain typeriä pikkupoikia, jotka ei tiennet naisista mitään, luulivat tytön nauttivan siitä, että sitä loukattiin ja satutettiin.

Kiusaamista oli silloin jatkunut jo varmaan pari viikkoa, eivätkä opettajat nähneet mitään! Ne oli varmaan sokeita ja kuuroja, ainakaan niillä ei ollut enää aisteja aistimaan sitä hormonipilveä, mikä leijui vaatenaulakoiden tienoilla. Tyttöjen kiusaaminen yleistyi. Muitakin tyttöjä ronkittiin Erkin porukan toimesta ja nuoremmat pojat katslivat räkä roikkuen isompien rohkeutta. Muutaman päivän ajan oli vallan mahdoton meno, kun melkein kaikki nulikat kähmivät melkein kaikkia tyttöjä. Nuorille se oli leikkiä, tytöt kikattivat ja kiljuivat, kun pojat jahtasivat niitä. Opettajatkin lopulta heräsivät meteliin ja välitunneilla alkoi joku niistä partioida naulakoiden tienoilla. Tilanne rauhoittui ja kevään lähestyessä säät lämpenivät ja välitunnit piti viettää ulkona.

Rääkätty kirjoitti:

Noinhan se alkoi, ajatteli Anita. Hän sulki silmänsä ja samassa alkoi muistikuvien virta. Ensimmäisten kertojen jälkeen rääkkääminen vasta oikein alkoi. Heti kun hän saapui naulakolleen, alkoi poikia kertyä hänen ympärilleen. Jos hän oli tullut Paulan kanssa, niin se häipyi vähin äänin, ja hän oli aina yksin. Usein se oli Erkki, joka kävi käsiksi ensin, joskus taas joku toinen isoista pojista. Se lähestyi typerä virne naamallaan ja tarttui rintoihin. Pari heppua otti käsistä kiinni, ja samassa oli jumpperi kainaloissa ja rintaliivien sisällä hikiset kourat. Ja se sattui! Ne oli niin tyhmiä elukoita, ne ei tienneet naisesta mitään. Ne vaan murjoi tissejä ja kuolasivat niskaan. Jonkun kerran joku älypää sai rintsikat irrotettua, ja juoksi sitten pitkin käytävää niitä korkealla liehuttaen.

Rääkkäämisten jälkeen Anita oli hikinen ja hiukset sekaisin. Kiireesti piti vaatteet järjestää ja mennä seuraavalle tunnille. Koskaan hän ei huutanut apua eikä kirkunut. Koskaan ei kukaan tullut häntä auttamaan. Kauempaa vain katselivat. Tytöt pelkäsivät niitä poikia, eivätkä olleet hänen kavareitaan. Paitsi Paula, joka oli ruma ja jolla ei ollut tissejä. Paulan kanssa hän kävi vessassa ja välituntisin pihalla, ja usein he lähtivät yhdessä koulusta. Koskaan he eivät jutelleet rääkkäämisestä.

Anita tunsi valtavaa häpeää siitä, ettei pystynyt tekemään mitään rääkkäämisen estämiseksi. Hän ei pystynyt pyytämään apua, eikä hän voinut lyödä tai potkia tai purra kiusaajiaan. Äiti oli samanalainen kotona: isä kähmi sitä usein ja äiti ei pannut vastaan, mutisi vain, että älä nyt kun lapsi katsoo. Anita oli vanhin lapsi ja hänellä oli kaksi pikkuveljeä. Kiusaamisesta sai luunappeja tai tukkapöllyä, joskus isä veti korville, jos hän oli tehnyt jotain tuhmempaa.

Rääkkäys vain paheni. Jollakin välitunnilla hän oli taas lauman piirittämä ja kädet ylös nostettuna, rinnat paljaina, kun hän tunsi jonkun kullin takamuksessaan. Se oli tietenkin Erkki, joka samalla kouri tissejä ja tökki häntä kullillaan. Sitten se varmaan sai laakin housuihinsa, sillä kohta siinä oli joku toinen tökkimässä. Tietenkin ne sitten nostivat minihameen vyötärölle ja alkoivat ronkkia pikkupöksyjä. Silloin hän sai jostain kuin uusia voimia ja rimpuili itsensä väkisin irti. Pojat vähän säikähtivät ja jättivät hänet sillä kertaa rauhaan. Nehän oli vain typeriä pikkupoikia, jotka ei tiennet naisista mitään, luulivat tytön nauttivan siitä, että sitä loukattiin ja satutettiin.

Kiusaamista oli silloin jatkunut jo varmaan pari viikkoa, eivätkä opettajat nähneet mitään! Ne oli varmaan sokeita ja kuuroja, ainakaan niillä ei ollut enää aisteja aistimaan sitä hormonipilveä, mikä leijui vaatenaulakoiden tienoilla. Tyttöjen kiusaaminen yleistyi. Muitakin tyttöjä ronkittiin Erkin porukan toimesta ja nuoremmat pojat katslivat räkä roikkuen isompien rohkeutta. Muutaman päivän ajan oli vallan mahdoton meno, kun melkein kaikki nulikat kähmivät melkein kaikkia tyttöjä. Nuorille se oli leikkiä, tytöt kikattivat ja kiljuivat, kun pojat jahtasivat niitä. Opettajatkin lopulta heräsivät meteliin ja välitunneilla alkoi joku niistä partioida naulakoiden tienoilla. Tilanne rauhoittui ja kevään lähestyessä säät lämpenivät ja välitunnit piti viettää ulkona.

Lue lisää

Anita huokaisi raskaasti ja säpsähti kuin unesta. Kolme naista katseli häntä totisina.

Elina:

"Niinhän se varmaan eteni. Naisen elämässä saa varautua pahimpaan, sen voin nyt sanoa. Sinun iässäsi en tiennyt elämästä juuri mitään, mutta kyllä elämä kouluttaa meitä kaikkia, omalla tavallaan. Sinun elämäsi kulkee omaa vaikeaa ja erikoista tietään, mihin meillä on kovin vähän mahdollisuuksia vaikuttaa. Kuten alussa jo sanoimme, emme missään nimessä ole sinua vastaan, vaan olemme sinun puolellasi, ja yritämme auttaa sinua selviämään tästä eteenpäin."

Anitan mielessä häivähti pahoja tunteita: vihaa ja kaunaa ja epäluuloa näitä aikuisia naisia kohtaan. Sitten tuli helpotuksen ja vapautumisen tunne: hän tunsi, että näitä naisia hänen ei enää tarvinnut pelätä, että kaikki pelko oli hänessä jo käytetty loppuun. Mutta silloin hän taas katsoi sisimpäänsä ja kavahti!

Hänen koulumenestyksensä oli romahtanut. Tunneilla hän oli poissaoleva ja kokeissa tuli pelkkiä ala-arvoisia numeroita. Opettajat olivat huolissaan, ja Anja piti hänen kanssaan parikin keskustelutuokiota. Hän ei pystynyt puhumaan omista asioistaan, ei vaikka miten yöllä heittelehti unettomana ja vannoi itselleen, että seuraavana päivänä kertoisi kaiken, purkaisi sydämensä Anjalle tai jollekin toiselle naisopettajalle. Mutta sitten hän ei saanut sanaakaan suustaan! Voi, miten hän häpesi ja halveksi itseään.

Jatkuva kiusaaminen kovetti hänet. Hän säilöi tunteensa ja kipunsa kovan ulkokuoren alle. Hän lisäsi meikkiä ja hiusten laittoa. Talvipakkasillakaan hän ei luopunut minihameistaan, vaikka paleli koulumatkoilla niin, että oli ihan sinertävä vihdoin kotiin päästyään. Hän opetteli tupakoimaan ja juomaan viiniä ja olutta iltaisin. Koska hän asui toisella paikkakunnalla kuin missä koulu oli, eivät hänen harvat kaverinsa tienneet mitään hänen kouluvaikeuksistaan. Niihin aikoihin hän vaihtoi porukkaa, ja alkoi hengailla erään lähiön huonomaineisessa jengissä.

Tosiaan. Kiusaamisessa oli tauko kevään sulattaessa lumia ja auringon lämmittäessä. Sitten kerran, kun hän lähti Paulan kanssa käsikynkkää koulusta, ne odottivat häntä. Erkki ja osa sen porukasta. Ne lorvivat heidän perässään ja puhuivat tuhmia. Koulutie kulki jonkin matkaa osittain metsässä, eikä koulusta nähnyt siihen suuntaan. Siellä ne piirittivät heidät ja rupesivat ronkkimaan. Paula juoksi pakoon. Ja sitä se sitten oli siitä eteenpäin. Lähes joka päivä ne odottivat häntä metsässä ja toistivat samat saastaiset rituaalinsa, jotka muuttuivat taas aina vain törkeämmiksi.

Vapun jälkeen joukossa oli pari uutta, vierasta isoa poikaa. Ne olivat kännissä. Paula pötki karkuun heti kun huomasi ne. Mutta hän ei niitä pakoon juoksisi! Ne tarttuivat häneen ja raahasivat metsään nuorten kuusten sekaan. Ne kaatoivat hänet sinne kosteaan sammalikkoon ja alkoivat repiä hänen vaatteitaan (Jumalauta, senkin saatanan kusimulkut, älkää repikö mun vaatteita!, hän huusi niille). Mutta joku niistä peitti hänen suunsa iljettävällä pipollaan ja toiset tarttuivat käsistä ja jotkut levittivät hänen jalkansa. Toinen niistä vieraista sälleistä otti puukon ja yököttävästi hekotellen leikkasi hänen pikkuhousunsa kahtia ja heitti puolikkaat kaverilleen. Ja sitten se tietenkin tunki sen typerän kullinsa häneen. Ja se teki kipeää! Hän sulki silmänsä ja valahti aivan veteläksi. Jätkiä riitti. Hän ei enää ajatellut eikä tuntenut mitään.

Hänen tajuntaansa alkoi kantautua muita ääniä. Läimähdyksia ja iskuja, hysteeristä huutoa ja kirkunaa ja kiroilua. Otteet irtosivat ja maa tömisi poikien juostessa karkuun. Hän avasi silmänsä ja näki Liisan mätkivän jollain seipäällä sitä vierasta sälliä päähän. Muut olivat jo kadonneet kuusten taakse. Sälli oli sen verran paljon kännissä, ettei älynnyt lähteä, vaan oli jäänyt uhittelemaan Liisalle. Seuraava seipään mäjäys osui sen suuhun ja hampaita ja verta roiskahti Anitan päälle. Siihen se sälli sitten romahti, hänen jalkojensa viereen, ja Liisa vielä hutki sitä pari kertaa.

Liisa kumartui hänen puoleensa ja riisui takkinsa peittäen hänen alastomuutensa. Se tarttui hänen jääkylmiin käsiinsä ja puristi ne omien lihavien, lämpimien kämmentensä väliin. "Kohta tulee apua sinulle tyttöressu, odotetaan tässä, ei lähdetä vielä", se sopotti, ja kyyneleet putoilivat hänen kasvoilleen.

Ambulanssissa hän makasi jäykkänä. Paula ja Liisa olivat mukana. Liisa oli nyt rauhallinen, ja kertoi, miten Paula oli juossut koululle, mistä hän oli juuri tehnyt lähtöä, ja huutanut hänelle että pojat tekee pahaa Anitalle. Siinä silmänräpäyksessä Liisan silmät olivat auenneet, ja hän ymmärsi kaikki ne talven aikana sattuneet pienet yksittäiset tapahtumat, jotka eivät silloin olleet tuntuneet hänestä tärkeiltä, mutta nyt kalahtelivat paikoilleen kuin palapelin osat. Liisa ryntäsi heti soittamaan hälytysnumeroon. Ambulanssi ehti ennen poliisiautoa.

truestories only kirjoitti:

Anita huokaisi raskaasti ja säpsähti kuin unesta. Kolme naista katseli häntä totisina.

Elina:

"Niinhän se varmaan eteni. Naisen elämässä saa varautua pahimpaan, sen voin nyt sanoa. Sinun iässäsi en tiennyt elämästä juuri mitään, mutta kyllä elämä kouluttaa meitä kaikkia, omalla tavallaan. Sinun elämäsi kulkee omaa vaikeaa ja erikoista tietään, mihin meillä on kovin vähän mahdollisuuksia vaikuttaa. Kuten alussa jo sanoimme, emme missään nimessä ole sinua vastaan, vaan olemme sinun puolellasi, ja yritämme auttaa sinua selviämään tästä eteenpäin."

Anitan mielessä häivähti pahoja tunteita: vihaa ja kaunaa ja epäluuloa näitä aikuisia naisia kohtaan. Sitten tuli helpotuksen ja vapautumisen tunne: hän tunsi, että näitä naisia hänen ei enää tarvinnut pelätä, että kaikki pelko oli hänessä jo käytetty loppuun. Mutta silloin hän taas katsoi sisimpäänsä ja kavahti!

Hänen koulumenestyksensä oli romahtanut. Tunneilla hän oli poissaoleva ja kokeissa tuli pelkkiä ala-arvoisia numeroita. Opettajat olivat huolissaan, ja Anja piti hänen kanssaan parikin keskustelutuokiota. Hän ei pystynyt puhumaan omista asioistaan, ei vaikka miten yöllä heittelehti unettomana ja vannoi itselleen, että seuraavana päivänä kertoisi kaiken, purkaisi sydämensä Anjalle tai jollekin toiselle naisopettajalle. Mutta sitten hän ei saanut sanaakaan suustaan! Voi, miten hän häpesi ja halveksi itseään.

Jatkuva kiusaaminen kovetti hänet. Hän säilöi tunteensa ja kipunsa kovan ulkokuoren alle. Hän lisäsi meikkiä ja hiusten laittoa. Talvipakkasillakaan hän ei luopunut minihameistaan, vaikka paleli koulumatkoilla niin, että oli ihan sinertävä vihdoin kotiin päästyään. Hän opetteli tupakoimaan ja juomaan viiniä ja olutta iltaisin. Koska hän asui toisella paikkakunnalla kuin missä koulu oli, eivät hänen harvat kaverinsa tienneet mitään hänen kouluvaikeuksistaan. Niihin aikoihin hän vaihtoi porukkaa, ja alkoi hengailla erään lähiön huonomaineisessa jengissä.

Tosiaan. Kiusaamisessa oli tauko kevään sulattaessa lumia ja auringon lämmittäessä. Sitten kerran, kun hän lähti Paulan kanssa käsikynkkää koulusta, ne odottivat häntä. Erkki ja osa sen porukasta. Ne lorvivat heidän perässään ja puhuivat tuhmia. Koulutie kulki jonkin matkaa osittain metsässä, eikä koulusta nähnyt siihen suuntaan. Siellä ne piirittivät heidät ja rupesivat ronkkimaan. Paula juoksi pakoon. Ja sitä se sitten oli siitä eteenpäin. Lähes joka päivä ne odottivat häntä metsässä ja toistivat samat saastaiset rituaalinsa, jotka muuttuivat taas aina vain törkeämmiksi.

Vapun jälkeen joukossa oli pari uutta, vierasta isoa poikaa. Ne olivat kännissä. Paula pötki karkuun heti kun huomasi ne. Mutta hän ei niitä pakoon juoksisi! Ne tarttuivat häneen ja raahasivat metsään nuorten kuusten sekaan. Ne kaatoivat hänet sinne kosteaan sammalikkoon ja alkoivat repiä hänen vaatteitaan (Jumalauta, senkin saatanan kusimulkut, älkää repikö mun vaatteita!, hän huusi niille). Mutta joku niistä peitti hänen suunsa iljettävällä pipollaan ja toiset tarttuivat käsistä ja jotkut levittivät hänen jalkansa. Toinen niistä vieraista sälleistä otti puukon ja yököttävästi hekotellen leikkasi hänen pikkuhousunsa kahtia ja heitti puolikkaat kaverilleen. Ja sitten se tietenkin tunki sen typerän kullinsa häneen. Ja se teki kipeää! Hän sulki silmänsä ja valahti aivan veteläksi. Jätkiä riitti. Hän ei enää ajatellut eikä tuntenut mitään.

Hänen tajuntaansa alkoi kantautua muita ääniä. Läimähdyksia ja iskuja, hysteeristä huutoa ja kirkunaa ja kiroilua. Otteet irtosivat ja maa tömisi poikien juostessa karkuun. Hän avasi silmänsä ja näki Liisan mätkivän jollain seipäällä sitä vierasta sälliä päähän. Muut olivat jo kadonneet kuusten taakse. Sälli oli sen verran paljon kännissä, ettei älynnyt lähteä, vaan oli jäänyt uhittelemaan Liisalle. Seuraava seipään mäjäys osui sen suuhun ja hampaita ja verta roiskahti Anitan päälle. Siihen se sälli sitten romahti, hänen jalkojensa viereen, ja Liisa vielä hutki sitä pari kertaa.

Liisa kumartui hänen puoleensa ja riisui takkinsa peittäen hänen alastomuutensa. Se tarttui hänen jääkylmiin käsiinsä ja puristi ne omien lihavien, lämpimien kämmentensä väliin. "Kohta tulee apua sinulle tyttöressu, odotetaan tässä, ei lähdetä vielä", se sopotti, ja kyyneleet putoilivat hänen kasvoilleen.

Ambulanssissa hän makasi jäykkänä. Paula ja Liisa olivat mukana. Liisa oli nyt rauhallinen, ja kertoi, miten Paula oli juossut koululle, mistä hän oli juuri tehnyt lähtöä, ja huutanut hänelle että pojat tekee pahaa Anitalle. Siinä silmänräpäyksessä Liisan silmät olivat auenneet, ja hän ymmärsi kaikki ne talven aikana sattuneet pienet yksittäiset tapahtumat, jotka eivät silloin olleet tuntuneet hänestä tärkeiltä, mutta nyt kalahtelivat paikoilleen kuin palapelin osat. Liisa ryntäsi heti soittamaan hälytysnumeroon. Ambulanssi ehti ennen poliisiautoa.

Lue lisää

Anitasta ratkesi silloin jotain. Häntä siihen asti pystyssä pitänyt itseluottamus ja elämänhalu katosivat. Päästyään sairalasta kotiin, missä äiti syytteli itseään ja isä oli synkkä ja äänetön, hän pysytteli sisällä. Siihen kouluun hän ei enää koskaan palannut. Kevät ja alkukesä meni kuin horteessa. Hänen oli aina kylmä ja hän pukeutui vanhaan aamutakkiinsa, joka peitti hänet lähes varpaisiin saakka. Päivät hän katseli televisiota tai nukkui. Hän lakkasi lähes syömästä, näykki vain jotain pientä. Yöllä hän luki tyhjänpäiväisiä tyttöjen kirjoja ja heräsi vasta puolilta päivin.

Anja ja Liisa kävivät. Äiti keitti kahvia ja istuttiin keittiön pöydän ääressä. Anja kertoi lyhyesti, mitä oli sen jälkeen tapahtunut. Se Liisan teloma poika oli joutunut olemaan sairaalassa pitkään, ja sille saattoi jäädä pysyvä päävamma. Pojan vanhemmat olivat tehneet rikosilmoituksen Liisasta. Kaikista raiskaukseen osallistuneista pojista oli myös tehty rikosilmoitukset ja haasteet käräjille oli tulossa tuota pikaa. Koulussa oli ollut kiirettä, sillä oppilaiden puhehalut olivat heränneet. Anitan kiusaamisesta oli tullut julkinen puheenaihe, ja kaikki halusivat kertoa siitä opettajille. Erkki oli erotettu koulusta ja kolme muuta pahinta kiusaajaa olivat saaneet maksimirangaistuksen. Kaiken kaikkiaan opettajilla oli ollut ja tulisi vielä olemaan paljon töitä tapauksen selvittelyssä. Opettajien kesken oli pidetty lukuisia palavereita, joissa oli pohdittu pääasiassa sitä, miten oli ollut mahdollista, ettei kiusaamista huomattu eikä siihen puututtu. Samassa yhteydessä oli tullut esiin muitakin kiusaamistapauksia, joista pääosa oli Erkin ja hänen kavereidensa aikaansaanoksia.

Anita istui pöydän ääressä. Vaikka puhuttiin hänestä, hän ei tuntenut mitään. Häpeäkin oli poissa. Hän oli aivan tyhjä, eikä sanonut sanaakaan.

Kesäkuussa isä toi kotiin koiranpennun. Se oli sekarotuinen, ruskea ja luppakorvainen. Se oli Anitan koira. Se tuhisteli pitkin nurkkia ja pissasi aina välillä. Äiti toi kirjastosta koirakirjoja, joita Anita alkoi tutkia. He asuivat lähiökerrostalossa, ja talojen välissä oli pieni metsikkö. Siellä Anita opetti Tarulle ulkosiisteyttä. Iltaisin Taru hyppi hänen päällään, kun hän lueskeli sängyssään, ja kaivautui aina peiton alle hänen viereensä. Anita alkoi vähitellen sulaa sisältäpäin. Hän rakasti pientä tuhisijaa, joka piti häntä maailmansa keskipisteenä. Hän huomasi auringon ja kukat metsikössä, vastaleikatun pihanurmikon tuoksu huumasi hänen tylsyneet aistinsa ja sadekuuron kastelema metsä loisti jalokivien lailla.

Hän oli aina nälkäinen. Pitkään paastonnut nuori keho tarvitsi ravinteita ja hän kiinnostui ruuanlaitosta ja leipomisesta. Hän alkoi puhella äidin kanssa, ensin lyhyesti ja arvostellen, vähitellen yhä enemmän. Pikkuveljet inhottivat häntä, eikä hän juuri jutellut niille eikä leikkinyt niiden kanssa. Kuukautiset eivät tulleet ajallaan, mutta hän ei huomannut sitä ennen kuin parin viikon päästä. Kun seuraavatkaan eivät tulleet, hän ymmärsi.

mutta sitten kirjoitti:

Anitasta ratkesi silloin jotain. Häntä siihen asti pystyssä pitänyt itseluottamus ja elämänhalu katosivat. Päästyään sairalasta kotiin, missä äiti syytteli itseään ja isä oli synkkä ja äänetön, hän pysytteli sisällä. Siihen kouluun hän ei enää koskaan palannut. Kevät ja alkukesä meni kuin horteessa. Hänen oli aina kylmä ja hän pukeutui vanhaan aamutakkiinsa, joka peitti hänet lähes varpaisiin saakka. Päivät hän katseli televisiota tai nukkui. Hän lakkasi lähes syömästä, näykki vain jotain pientä. Yöllä hän luki tyhjänpäiväisiä tyttöjen kirjoja ja heräsi vasta puolilta päivin.

Anja ja Liisa kävivät. Äiti keitti kahvia ja istuttiin keittiön pöydän ääressä. Anja kertoi lyhyesti, mitä oli sen jälkeen tapahtunut. Se Liisan teloma poika oli joutunut olemaan sairaalassa pitkään, ja sille saattoi jäädä pysyvä päävamma. Pojan vanhemmat olivat tehneet rikosilmoituksen Liisasta. Kaikista raiskaukseen osallistuneista pojista oli myös tehty rikosilmoitukset ja haasteet käräjille oli tulossa tuota pikaa. Koulussa oli ollut kiirettä, sillä oppilaiden puhehalut olivat heränneet. Anitan kiusaamisesta oli tullut julkinen puheenaihe, ja kaikki halusivat kertoa siitä opettajille. Erkki oli erotettu koulusta ja kolme muuta pahinta kiusaajaa olivat saaneet maksimirangaistuksen. Kaiken kaikkiaan opettajilla oli ollut ja tulisi vielä olemaan paljon töitä tapauksen selvittelyssä. Opettajien kesken oli pidetty lukuisia palavereita, joissa oli pohdittu pääasiassa sitä, miten oli ollut mahdollista, ettei kiusaamista huomattu eikä siihen puututtu. Samassa yhteydessä oli tullut esiin muitakin kiusaamistapauksia, joista pääosa oli Erkin ja hänen kavereidensa aikaansaanoksia.

Anita istui pöydän ääressä. Vaikka puhuttiin hänestä, hän ei tuntenut mitään. Häpeäkin oli poissa. Hän oli aivan tyhjä, eikä sanonut sanaakaan.

Kesäkuussa isä toi kotiin koiranpennun. Se oli sekarotuinen, ruskea ja luppakorvainen. Se oli Anitan koira. Se tuhisteli pitkin nurkkia ja pissasi aina välillä. Äiti toi kirjastosta koirakirjoja, joita Anita alkoi tutkia. He asuivat lähiökerrostalossa, ja talojen välissä oli pieni metsikkö. Siellä Anita opetti Tarulle ulkosiisteyttä. Iltaisin Taru hyppi hänen päällään, kun hän lueskeli sängyssään, ja kaivautui aina peiton alle hänen viereensä. Anita alkoi vähitellen sulaa sisältäpäin. Hän rakasti pientä tuhisijaa, joka piti häntä maailmansa keskipisteenä. Hän huomasi auringon ja kukat metsikössä, vastaleikatun pihanurmikon tuoksu huumasi hänen tylsyneet aistinsa ja sadekuuron kastelema metsä loisti jalokivien lailla.

Hän oli aina nälkäinen. Pitkään paastonnut nuori keho tarvitsi ravinteita ja hän kiinnostui ruuanlaitosta ja leipomisesta. Hän alkoi puhella äidin kanssa, ensin lyhyesti ja arvostellen, vähitellen yhä enemmän. Pikkuveljet inhottivat häntä, eikä hän juuri jutellut niille eikä leikkinyt niiden kanssa. Kuukautiset eivät tulleet ajallaan, mutta hän ei huomannut sitä ennen kuin parin viikon päästä. Kun seuraavatkaan eivät tulleet, hän ymmärsi.

Lue lisää

Oksennus alkoi nousta hänen kurkkuunsa kun utuiset muistikuvat suuri silmäisistä kasvottomista olennoista palasivat yhtäkkiä hänen mieleensä. Hän nielaisi ennen kuin oksennus ehti suuhun asti, se poltteli hänen kurkkuaan. "Ei, ei, se ei ole totta!", hän toisteli itselleen. Hän käpertyi sikiöasentoon ja tärisi inhosta ja pelosta, mikä kammottava olio hänen sisällään oikein kasvoi, mitä hän tekisi? Mitä hän voisi tehdä?

käärmesalva kirjoitti:

Oksennus alkoi nousta hänen kurkkuunsa kun utuiset muistikuvat suuri silmäisistä kasvottomista olennoista palasivat yhtäkkiä hänen mieleensä. Hän nielaisi ennen kuin oksennus ehti suuhun asti, se poltteli hänen kurkkuaan. "Ei, ei, se ei ole totta!", hän toisteli itselleen. Hän käpertyi sikiöasentoon ja tärisi inhosta ja pelosta, mikä kammottava olio hänen sisällään oikein kasvoi, mitä hän tekisi? Mitä hän voisi tehdä?

Lue lisää

Äidille Anita ei voinut kertoa tilanteestaan. Häntä hävetti ja pelotti. Hän vietti unettomia öitä ajatellen kohdussaan kasvavaa otusta. Olisiko se tyttö vai poika? Kuka olisi sen isä? Se selviäisi varmaan laboratoriotutkimuksissa. Halusiko hän synnyttää tuon olion, jonka olemassaolo tulisi aina muistuttamaan häntä siitä kammottavasta hetkestä?

Anita ei pystynyt päättämään. Kului viikko ja toinen. Kesä oli kauneimmillaan. Taru kasvoi ja sen hirmuisen liikkumistarpeen tyydyttämiseksi he alkoivat tehdä pitempiä lenkkejä. Lähiön tuntumassa oli metsä, missä kulki polkuja ja pururata. Taru hyppelehti pitkin polkuja ja nuuski jokaisen ruohonkorren ja puunrungon.

Alkuun Anita pelkäsi muita metsässä kulkijoita, joista suuri osa oli koirien ulkoiluttajia. Vähitellen hän tutustui moneen koiraan ja niiden emäntiin ja isäntiin. Aikuiset koirat tekivät mielellään tuttavuutta Tarun kanssa, ja antoivat sen riehua kimpussaan. Miehiä Anita varoi. Saatuaan taas sekä elämänhalunsa että ruokahalunsa takaisin hän oli kaunistunut entiselleen, ehkä jopa somemmaksi, sillä raskaus kaunistaa. Hellepäivinä hänellä oli aina polvipituinen mekko ja hän kyllä aisti miesten katseet. Hänelle tuli aina kiusaantunut ja hämmentynyt olo, kun joku mies tuli liian lähelle, eikä hän koskaan jäänyt heidän kanssaan rupattelemaan. Naisten kanssa oli kiva höpöttää ja kuunnella koirajuttuja.

Ajan kuluessa hän alkoi vähitellen pyöristyä. Äiti varmaan huomaisi ihan pian. Eikä hän pystynyt päättämään!

vaiko abortti? kirjoitti:

Äidille Anita ei voinut kertoa tilanteestaan. Häntä hävetti ja pelotti. Hän vietti unettomia öitä ajatellen kohdussaan kasvavaa otusta. Olisiko se tyttö vai poika? Kuka olisi sen isä? Se selviäisi varmaan laboratoriotutkimuksissa. Halusiko hän synnyttää tuon olion, jonka olemassaolo tulisi aina muistuttamaan häntä siitä kammottavasta hetkestä?

Anita ei pystynyt päättämään. Kului viikko ja toinen. Kesä oli kauneimmillaan. Taru kasvoi ja sen hirmuisen liikkumistarpeen tyydyttämiseksi he alkoivat tehdä pitempiä lenkkejä. Lähiön tuntumassa oli metsä, missä kulki polkuja ja pururata. Taru hyppelehti pitkin polkuja ja nuuski jokaisen ruohonkorren ja puunrungon.

Alkuun Anita pelkäsi muita metsässä kulkijoita, joista suuri osa oli koirien ulkoiluttajia. Vähitellen hän tutustui moneen koiraan ja niiden emäntiin ja isäntiin. Aikuiset koirat tekivät mielellään tuttavuutta Tarun kanssa, ja antoivat sen riehua kimpussaan. Miehiä Anita varoi. Saatuaan taas sekä elämänhalunsa että ruokahalunsa takaisin hän oli kaunistunut entiselleen, ehkä jopa somemmaksi, sillä raskaus kaunistaa. Hellepäivinä hänellä oli aina polvipituinen mekko ja hän kyllä aisti miesten katseet. Hänelle tuli aina kiusaantunut ja hämmentynyt olo, kun joku mies tuli liian lähelle, eikä hän koskaan jäänyt heidän kanssaan rupattelemaan. Naisten kanssa oli kiva höpöttää ja kuunnella koirajuttuja.

Ajan kuluessa hän alkoi vähitellen pyöristyä. Äiti varmaan huomaisi ihan pian. Eikä hän pystynyt päättämään!

Lue lisää

Oli jo elokuun alkua, kun äiti lopulta huomasi Anitan tilan. Sateisena iltana hän tuli tytön huoneeseen ja istahti tuolin reunalle. Hän kysyi tytöltä suoraan, oliko tämä raskaana. Anita sanoi epäilevänsä olevansa. Äiti alkoi käsiään väännellen ja itkua pidätellen syytellä itseään tyhmyydestään ja siitä, että piti itseään syyllisenä Anitaan kohdistuneesta kamaluudesta. Anita pysytteli hiljaa. Kun äiti lopulta rohkaistui kysymään, mitä hän oli suunnitellut tekevänsä, tyttö vain kohautti olkapäitään. Silloin äiti hermostui ja korotti ääntään, ja käski hänen mennä heti seuraavana päivänä neuvolaan hakemaan ohjeita. Anita myönteli ja sanoi menevänsä.

Seuraavana aamuna sade oli väistynyt ja loistavan upeassa säässä Anita lähti tarun kanssa tutulle metsäpolulle. Etäällä eräässä polun mutkassa tuli vastaan suuri koira, joka alkoi riuhtoa ja kiskoa hihnaansa kohti Tarua. Taru alkoi haukkua ja uhitella isommalleen. Iso koira alkoi murista raivokkaasti ja miehellä oli täysi työ pidellä sitä, ettei se suoraa päätä olisi käynyt Tarun kimppuun. Vasta silloin Anita tunnisti miehen: Jussi, Erkin kaveri ja yksi pahimmista kiusaajista! Jussi oli jo tuntenut hänet ja huulille vääntyi ilkeä irvistys. Hän päästi koiransa yhä lähemmäs. Anita perääntyi varvikkoo vetäen Tarua perässään. Tilanne vaikutti uhkaavalta, sillä iso koira murisi ja ärhenteli vain parin metrin päässä Tarusta, jota alkoi jo pelottaa. Onneksi polkua pitkin lähestyi kaksi sauvakävelyllä olevaa naista. Jussi kiskoi julmasti koiransa pois ja jatkoi matkaa inhottavasti virnistellen.