En olisi uskonut, että ennenpitkää minäkin avaudun täällä lesbopalstalla "ihastunut työkaveriin" -aiheesta... :D No, näin nyt näyttää käyneen!
Pitkän parisuhteen ja erosta toipumisen jälkeen olen tullut vaiheeseen, jossa kaipaan elämääni jotakuta sulostuttajaa. Sellainen, ihastuksen muodossa, löytyikin niin läheltä kuin työpaikaltani. Olen ko. työpaikassa vain noin puolen vuoden työpätkällä, joka on nyt kutakuinkin puolivälissä. Työskentelen ihastukseni kanssa samassa työryhmässä, tapaamme lähes päivittäin, toisina päivinä työskentelemme tiiviimminkin yhdessä. Hän on periaatteessa ohjaavassa asemassa suhteessa minuun, sillä olen uusi työntekijä.
Huh! Ääh! Ihastus on periaattessa ihan kiva tunne. :) En edes haikaile tämän tunteen johtavan yhtään mihinkään, muun muassa siksi että ihastukseni on onnellisesti naimisissa. Olisin ihan tyytyväinen tilanteeseen, jossa saan vain myhäillä mielessäni hänen ihanuuttaan.
Mutta! Se ongelma: Kahden hänen kanssaan ollessani sekoilen ihan ääliömäisesti. :D Sekoilen sanoissani, puhun älyttömyyksiä, annan itsestäni varmaan todella typerän, oudon, ajattelemattoman ja epäammattimaisen kuvan. Sitten jään jälkeenpäin pohtimaan sanomisiani ja tekemisiäni. Pohdin myös hänen sanomisiaan ja tekemisiään, analysoin, missä määrin ääliönä hän minua mahtaakaan pitää... Perimmäinen ongelma siis taitaa olla se, että minulla on hankaluuksia olla oma (asiallinen! työ-)itseni hänen seurassaan.
Huoh. Kaiken lisäksi olen alalla uusi, joten työssä itsessäänkin riittää haastetta ja stressiä, minkä lisäksi sählään omituisuuksia tämän ihastukseni edessä. Hänen seurassaan kun minun ihastukseni lisäksi/siitä huolimatta olisi suotavaa esiintyä fiksusti ihan siitäkin syystä, että se olisi tärkeää urani jatkon kannalta...
Ja juu, en ole mikään teini enää. Olemme ihastukseni kanssa kolmenkympin molemmin puolin, hän minua muutamia vuosia vanhempi.
Tämän viestini tarkoitus oli näemmä avautuminen, kommentoidakin saa! :)
Pitkän parisuhteen ja erosta toipumisen jälkeen olen tullut vaiheeseen, jossa kaipaan elämääni jotakuta sulostuttajaa. Sellainen, ihastuksen muodossa, löytyikin niin läheltä kuin työpaikaltani. Olen ko. työpaikassa vain noin puolen vuoden työpätkällä, joka on nyt kutakuinkin puolivälissä. Työskentelen ihastukseni kanssa samassa työryhmässä, tapaamme lähes päivittäin, toisina päivinä työskentelemme tiiviimminkin yhdessä. Hän on periaatteessa ohjaavassa asemassa suhteessa minuun, sillä olen uusi työntekijä.
Huh! Ääh! Ihastus on periaattessa ihan kiva tunne. :) En edes haikaile tämän tunteen johtavan yhtään mihinkään, muun muassa siksi että ihastukseni on onnellisesti naimisissa. Olisin ihan tyytyväinen tilanteeseen, jossa saan vain myhäillä mielessäni hänen ihanuuttaan.
Mutta! Se ongelma: Kahden hänen kanssaan ollessani sekoilen ihan ääliömäisesti. :D Sekoilen sanoissani, puhun älyttömyyksiä, annan itsestäni varmaan todella typerän, oudon, ajattelemattoman ja epäammattimaisen kuvan. Sitten jään jälkeenpäin pohtimaan sanomisiani ja tekemisiäni. Pohdin myös hänen sanomisiaan ja tekemisiään, analysoin, missä määrin ääliönä hän minua mahtaakaan pitää... Perimmäinen ongelma siis taitaa olla se, että minulla on hankaluuksia olla oma (asiallinen! työ-)itseni hänen seurassaan.
Huoh. Kaiken lisäksi olen alalla uusi, joten työssä itsessäänkin riittää haastetta ja stressiä, minkä lisäksi sählään omituisuuksia tämän ihastukseni edessä. Hänen seurassaan kun minun ihastukseni lisäksi/siitä huolimatta olisi suotavaa esiintyä fiksusti ihan siitäkin syystä, että se olisi tärkeää urani jatkon kannalta...
Ja juu, en ole mikään teini enää. Olemme ihastukseni kanssa kolmenkympin molemmin puolin, hän minua muutamia vuosia vanhempi.
Tämän viestini tarkoitus oli näemmä avautuminen, kommentoidakin saa! :)
Vastaukset 5
Vanhimmat
Onnellisesti naimisissa? Siis sun mielestä.
Yritä nyt kuitenkin keskittyä työhön, eihän se enää kauaa kestä.
Näitä tarinoita täällä jatkuvasti, ei oo ihme että sinkkulesboja on niin paljon ja kaikki
valittaa yksinäisyyttään, kun vaan heterot kelpaa... lievästi ärsyttää.
"...kun vaan heterot kelpaa" ?
Kohdallani ei ole kyse siitä, ettäkö vain heterot "kelpaisivat". Ainakaan minä en kykene säätelemään ihastumisen tunnettani siten, että ihastun johonkuhun vasta siinä tapauksessa, että tiedän hänet ei-heteroksi. Jos ei missään homopiireissä pyöri ja tuolla elelee elämäänsä aina välillä kepeästi ihastuen, niin kyllähän se todennäköisyys ihastua heteroon on aika paljon suurempi kuin ei-heteroon. :)
Muihin kommentteihisi: Kyllä, pyrin keskittymään työhöni! :) Ja ihastukseni avioliitto vaikuttaa kyllä kaikin puolin onnelliselta niin minun silmissä kuin hänen kuvaamanaan, mieskin on mitä mainioin.
Minäpä ihastuin työkaveriini myöskin ja ihan aikuinen nainen olen. Sekoilin ihan samalla tavalla kas kun ihastumiseen kuuluu se suloinen tunne että sydän lepattaa ja sanat sekoaa. Tässä tapauksessa kävi niin onnellisesti, että sain sanottua tunteeni hänelle ja monien vaiheiden ja tunteiden kautta olemme nyt ihan rakastuneita toisiimme. En erittele sitä sen tarkemmin, mutta kyllä sinun on ihan sallittua olla ihastunut ja ei sinun tarvitse asiassa sen koommin edetä jos et tunne siihen tarvetta. Meillä on vain tämä yksi elämä, käytä siitä jokainen tilaisuus niin, että annat ja saat rakkautta. Rakkautta ei koskaan ole liikaa missään muodossaan.
Lisättäköön nyt vielä selvennykseksi, jos joku sellaista jäi kaipaamaan, että olen siis tosiaan lesbo, mitä kukaan työpaikallani ei käsittääkseni tiedä. Olen joskus kahvipöytäkeskusteluissa maininnut "eksän" ja muuta vastaavaa sukupuolineutraalia parisuhdeläppää. Avarakatseisia ja hyväksyviä ihmisiä ovat työkaverini, joten minkäänlainen ongelma lesbouteni paljastuminen ei varmasti olisi.
Aikuisena naisena minäkin työkaveriini ihastuin ja lopulta kunnolla rakastuin. En aluksi osannut tunnistaa tunteitani olinhan aina seurustellut miesten kanssa ja naimisissa pitkän avioliiton miehen kanssa ollut.
Rakkaus on ihanaa ei tietenkään aina helppoa ja ruusuilla tanssimista. Mutta mitään tälläistä en ole aijemmin edes osannut kuvitella olevan. Työpaikalla yhtäaikaa oleminen on oma haasteensa, joka päivä sinänsä, koska ei sitä tunteitaan voi siksi aikaa poiskaan vääntää minä en ainakaan sellaista nappulaa omista.