Tässä pieni pätkä tekstiäni jota olen työstämässä. Olisin kiitollinen kommenteista.
---
Sielä hän istuu, suuren pyramidin portaalla, tietämättömänä ja niin viattomana. Hän on vasta lapsi, ei vielä kymmentäkään. Suurilla silmillään hän katselee kohti autiomaata. Odottaa, vaikka tietää sen olevan turhaa. Hänen mielensä ei anna rauhaa, ei anna unohtaa.
Pienestä koostaan huolimatta hän on niin suuri, tuo valon poika. Isänsä haudan päällä hän istuu, katsellen sen jättämää varjoa, tuntien isänsä läsnäolon. Silti hän odottaa, istuu päivästä toiseen. Odottamassa, katselemassa autiomaata.
Kuninkaan vaunut kiitävät läpi autiomaan. Leijonat juoksevat tietäen päämääränsä, myös he aistivat tulevan. Perillä ei juhlittaisi, palatsin kokki ei valmista juhlallista ateriaa. Ei viiniä, ei tanssia musiikin säestämänä. Kovin hiljainen on tämä seurue, ainoastaan vaunujen jättämä kolina kantautuu hiekkaa pitkin horisonttiin.
Heidän ainoa lohtunsa on voitettu taistelu. Se ei jaksa juuri nyt lohduttaa, monet miettivät. He katselevat kivettynein katsein kohti horisonttia, tuntien suurta väsymystä. Aurinko paistaa suoraan taivaalta kuumentaen jo kuuman hiekan entisestään. Kyyneleet sekoittuvat hien pisariin, leijonat tuntevat olonsa entistä janoisemmiksi. Silti ne jatkavat juoksemistaan, vetäen vaunuja pitkin kuumaa hiekkaa.
Valon poika ei tunne auringon kuumuutta. Edes autiomaa ei pystyisi kuumuudellaan häntä nujertamaan. Kivettynein kasvoin hän katsoo horisonttiin, tietäen sen lähestyvän. Hän tuntee kiven jalkojensa alla. Aistii sen kovuuden ja mahtipontisuuden. ”Sinä saat levätä rauhassa isä”, hän ajattelee mielessään.
-
Niin poika kävelee arvokkaasti kantaen hänelle kuuluvan vastuun. Palvelijoiden asettaessa hänen päälleen juhlallisen asun, hänen ruumiinsa taistelee jaksamisestaan. Tärisevin askelin hän kantaa arvokkuutensa. Hänen päähänsä asetetaan päähine, joka taannoin kuului hänen isälleen. Äitinsä kanssa he astelevat kansansa eteen. Rinnakkain, ja Valon poika vilkuttaa. Aivan kuten isänsäkin, rauhallisesti ja päättäväisesti.
He tuntevat jumalien läsnäolon, Valon poika aistii isänsä voiman ja rauhallisuuden. Se auttaa häntä jaksamaan, pidättelemään kyyneliään. ”Hallitsijan täytyy olla vahva”, hän ajattelee päättäväisesti. Hänen sisällään oleva voima vahvistuu, hän tuntee olevansa suurempi kuin koskaan. Se saa hänet kohentamaan ryhtiä entisestään.
Hän hyväksyy kohtalonsa. Jättäen lapsuuden taakseen hän keskittyy harjoitteluun. Kuninkaan vaunuilla hän siintää kohti erämaata, seisoen vakaana, ohjaten leijonia. Viiman käydessä hänen kasvoihin hänen silmänsä kostuvat. ”Miksi et puhu minulle isä?”, hän kysyy epätoivoisesti. Niin, hän kaipaa isäänsä, aivan kuten muutkin lapset. Samalla hänen korviinsa kantautuu jumalien mahtava laulu kaukaa pyramidien takaa. Ainoastaan Valon poika voi aistia tämän mahtavan laulun, mahtoponisesti se jyrähtelee kuin ukkosen lailla.
Samalla Valon poika kehottaa leijonia yhä kiivaanpaan juoksuun, haastaen kuuman erämaan omalla voimallaan.
---
Sielä hän istuu, suuren pyramidin portaalla, tietämättömänä ja niin viattomana. Hän on vasta lapsi, ei vielä kymmentäkään. Suurilla silmillään hän katselee kohti autiomaata. Odottaa, vaikka tietää sen olevan turhaa. Hänen mielensä ei anna rauhaa, ei anna unohtaa.
Pienestä koostaan huolimatta hän on niin suuri, tuo valon poika. Isänsä haudan päällä hän istuu, katsellen sen jättämää varjoa, tuntien isänsä läsnäolon. Silti hän odottaa, istuu päivästä toiseen. Odottamassa, katselemassa autiomaata.
Kuninkaan vaunut kiitävät läpi autiomaan. Leijonat juoksevat tietäen päämääränsä, myös he aistivat tulevan. Perillä ei juhlittaisi, palatsin kokki ei valmista juhlallista ateriaa. Ei viiniä, ei tanssia musiikin säestämänä. Kovin hiljainen on tämä seurue, ainoastaan vaunujen jättämä kolina kantautuu hiekkaa pitkin horisonttiin.
Heidän ainoa lohtunsa on voitettu taistelu. Se ei jaksa juuri nyt lohduttaa, monet miettivät. He katselevat kivettynein katsein kohti horisonttia, tuntien suurta väsymystä. Aurinko paistaa suoraan taivaalta kuumentaen jo kuuman hiekan entisestään. Kyyneleet sekoittuvat hien pisariin, leijonat tuntevat olonsa entistä janoisemmiksi. Silti ne jatkavat juoksemistaan, vetäen vaunuja pitkin kuumaa hiekkaa.
Valon poika ei tunne auringon kuumuutta. Edes autiomaa ei pystyisi kuumuudellaan häntä nujertamaan. Kivettynein kasvoin hän katsoo horisonttiin, tietäen sen lähestyvän. Hän tuntee kiven jalkojensa alla. Aistii sen kovuuden ja mahtipontisuuden. ”Sinä saat levätä rauhassa isä”, hän ajattelee mielessään.
-
Niin poika kävelee arvokkaasti kantaen hänelle kuuluvan vastuun. Palvelijoiden asettaessa hänen päälleen juhlallisen asun, hänen ruumiinsa taistelee jaksamisestaan. Tärisevin askelin hän kantaa arvokkuutensa. Hänen päähänsä asetetaan päähine, joka taannoin kuului hänen isälleen. Äitinsä kanssa he astelevat kansansa eteen. Rinnakkain, ja Valon poika vilkuttaa. Aivan kuten isänsäkin, rauhallisesti ja päättäväisesti.
He tuntevat jumalien läsnäolon, Valon poika aistii isänsä voiman ja rauhallisuuden. Se auttaa häntä jaksamaan, pidättelemään kyyneliään. ”Hallitsijan täytyy olla vahva”, hän ajattelee päättäväisesti. Hänen sisällään oleva voima vahvistuu, hän tuntee olevansa suurempi kuin koskaan. Se saa hänet kohentamaan ryhtiä entisestään.
Hän hyväksyy kohtalonsa. Jättäen lapsuuden taakseen hän keskittyy harjoitteluun. Kuninkaan vaunuilla hän siintää kohti erämaata, seisoen vakaana, ohjaten leijonia. Viiman käydessä hänen kasvoihin hänen silmänsä kostuvat. ”Miksi et puhu minulle isä?”, hän kysyy epätoivoisesti. Niin, hän kaipaa isäänsä, aivan kuten muutkin lapset. Samalla hänen korviinsa kantautuu jumalien mahtava laulu kaukaa pyramidien takaa. Ainoastaan Valon poika voi aistia tämän mahtavan laulun, mahtoponisesti se jyrähtelee kuin ukkosen lailla.
Samalla Valon poika kehottaa leijonia yhä kiivaanpaan juoksuun, haastaen kuuman erämaan omalla voimallaan.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Aiheesi on kiinnostava. Ei sitä joka päivä tulekaan ajateltua, miltä tuntuu muuttua pikkupojasta jumalalliseksi hallitsijaksi. Kielesi on hyvää, mutta kerrontasi ehkä hieman liian 'teflonia' minun makuuni. Kaikki niin siloista ja lukijalle valmiiksi puunattua, eikä missään rösöä, mihin tarttua. Voisiko esim. pojan nuoruutta ja viattomuutta tuoda esille jotenkin kiinnostavammin, 'kautta rantain', kuin yksioikoisesti toteamalla janäinpoispäin?
Ymmärtääköhän minua nyt enää kukaan. Pinnistellään.