Mä olen vihainen, vihainen, vihainen. Pakkasilma katkaisee tuntohermot ja hetken mä ainoastaan leijun, leijun, jalat eivät koske maahan sylkäistyjen purkkien peittämää asvalttia ja Mirjamin puuterista aavemaiset kasvot ovat silmissä sumeat.
Sillä on mulle asiaa, tärkeää asiaa. Sillä ja sen nyrkeillä on mulle tärkeää kerrottavaa. Pahoinvointi iskee mutten mä voi oksentaa Mirjamin jaloille, kenen tahansa muun muttei sen, pääpirun. Punainen hiuspehko nousee kohti tunteettomana loistavaa aurinkoa, koko muija lemuaa lakalta, sen punaiset kynnet pureutuvat mun samansävyiseen toppatakkiini ja huulipunasta kovettuneet huulet hymyilevät.
Ehkä se jonain päivänä antaa mun mennä. Ehkä se joskus antaa periksi ja ton virnistyksen sijasta hymyilee mulle kuin ystävä ystävälle. Mä olen nähnyt sen kohtauksen unissani. Mirjami tarttuu mun käteeni ja kutsuu mua ystäväkseen, sanoo mua Katjaksi eikä inhotukseksi tai kusipääksi tai luuseriksi. On mulle niinkuin ihminen ihmiselle, vaikka ihminen onkin tuhoon tuomittu laji.
-Onko sulla ollu...
Mun sanani hukkuvat höyryävään pakkaseen kun mä kävelen Mirjamin vierellä jalat halvaantuneina eteenpäin, en muistakaan enää, mitä piti sanoa.
Mirjami nauraa ääneen, sen epäluonnolliset huulet venyvät ja paukkuvat.
-Sä oot säälittävä luuseri, kai sä tiedät sen? Mulla on sulle asiaa Karilta, sä olit kuulemma liehitelly sitä...
Mun sydämeni alkaa hakata. En mä mistään Karista ole kiinnostunut, mä rakastan Mirjamia, ja jonain päivänä me ollaan tarpeeksi hyviä kavereita, jotta mä voin sanoa sen ääneen. Sinä päivänä, kun se ei enää vihaa ja halveksu mua eikä tumppaa röökiään mun uuteen takkiini.
-Mä en... Karista.
Se ei mitenkään voi saada selvää mun sanoistani, mutta ymmärtää silti.
-Väitäksä, ettei Kari oo ihanan näkönen? Ettei se oo TÄYDELLINEN?
Mirjami pysäyttää mut koulun kulman taakse, näkymättömiin, puristaa mua otteessaan ja ne klovninhuulet hymyilevät. Mä nielen kuivaa ilmaa ja yritän keskittyä Mirjamin silmiin, jossain siellä takana on lämpö ja rakkaus, varmasti on, PAKKO olla...
-Väitäksä?
Mä pudistan päätäni ja tuijotan Mirjamia suurin, pelästynein silmin, sen sanat repivät mun sydäntäni palasiksi.
Se tönäisee mut maahan ja tähtää tarkan potkun nilkkaan, piikkikorko tekee kipeää mutta mä oon liian hämmentynyt ulahtamaan.
-Kari taitaa rakastaa sua, mä kuiskaan ja Mirjami repeää nauruun, se aidosti repeää, sen kasvoista tulee leveämmät ja ilkeämmät kuin koskaan ja mua pyörryttää, kuuma henkäys nousee silmien taakse ja mä keskityn hengittämään, sisään, ulos, sisään, Katja-pieni...
Ne rakastavat toisiaan. Eikä... eikä mulla ole ketään.
Mun silmissäni paistaa punainen ja viha kun mä kiskon itseni ylös kylmästä maasta ja annan nyrkkini tehdä saman, jonka Mirjami on mulle kostonhimossaan tehnyt kymmeniä kertoja.
Mä lyön ja lyön, tunnen sen pakkasesta kylmän ihon rystysteni alla. Mirjami huutaa, mä kuulen sen kylmänä ujelluksena korvissani mutten välitä. Mä tartun sen hiuspehkoon ja kiskaisen, tukistan ja revin, punaisia haivenia tarttuu mun kämmeneeni. Sormet hakeutuivat Mirjamin maidonvaalean kaulan ympärille ja puristivat kaiken sen vihan ja rakkauden ja elämän mun paatuneesta sydämestäni pieniin lihaksiin.
Ne lihakset jaksoivat puristaa ja puristaa, kunnes mun ympärilläni oli ihmisiä, oli kaunis ja täydellinen Kari ja liikkumatta makaava Mirjami. Ilmassa tuoksuivat iholle jäätyvät kyyneleet ja mä tajusin rehtorin kansliassa istuessani, että mun sydämeni oli kuollut Mirjamin mukana.
Sillä on mulle asiaa, tärkeää asiaa. Sillä ja sen nyrkeillä on mulle tärkeää kerrottavaa. Pahoinvointi iskee mutten mä voi oksentaa Mirjamin jaloille, kenen tahansa muun muttei sen, pääpirun. Punainen hiuspehko nousee kohti tunteettomana loistavaa aurinkoa, koko muija lemuaa lakalta, sen punaiset kynnet pureutuvat mun samansävyiseen toppatakkiini ja huulipunasta kovettuneet huulet hymyilevät.
Ehkä se jonain päivänä antaa mun mennä. Ehkä se joskus antaa periksi ja ton virnistyksen sijasta hymyilee mulle kuin ystävä ystävälle. Mä olen nähnyt sen kohtauksen unissani. Mirjami tarttuu mun käteeni ja kutsuu mua ystäväkseen, sanoo mua Katjaksi eikä inhotukseksi tai kusipääksi tai luuseriksi. On mulle niinkuin ihminen ihmiselle, vaikka ihminen onkin tuhoon tuomittu laji.
-Onko sulla ollu...
Mun sanani hukkuvat höyryävään pakkaseen kun mä kävelen Mirjamin vierellä jalat halvaantuneina eteenpäin, en muistakaan enää, mitä piti sanoa.
Mirjami nauraa ääneen, sen epäluonnolliset huulet venyvät ja paukkuvat.
-Sä oot säälittävä luuseri, kai sä tiedät sen? Mulla on sulle asiaa Karilta, sä olit kuulemma liehitelly sitä...
Mun sydämeni alkaa hakata. En mä mistään Karista ole kiinnostunut, mä rakastan Mirjamia, ja jonain päivänä me ollaan tarpeeksi hyviä kavereita, jotta mä voin sanoa sen ääneen. Sinä päivänä, kun se ei enää vihaa ja halveksu mua eikä tumppaa röökiään mun uuteen takkiini.
-Mä en... Karista.
Se ei mitenkään voi saada selvää mun sanoistani, mutta ymmärtää silti.
-Väitäksä, ettei Kari oo ihanan näkönen? Ettei se oo TÄYDELLINEN?
Mirjami pysäyttää mut koulun kulman taakse, näkymättömiin, puristaa mua otteessaan ja ne klovninhuulet hymyilevät. Mä nielen kuivaa ilmaa ja yritän keskittyä Mirjamin silmiin, jossain siellä takana on lämpö ja rakkaus, varmasti on, PAKKO olla...
-Väitäksä?
Mä pudistan päätäni ja tuijotan Mirjamia suurin, pelästynein silmin, sen sanat repivät mun sydäntäni palasiksi.
Se tönäisee mut maahan ja tähtää tarkan potkun nilkkaan, piikkikorko tekee kipeää mutta mä oon liian hämmentynyt ulahtamaan.
-Kari taitaa rakastaa sua, mä kuiskaan ja Mirjami repeää nauruun, se aidosti repeää, sen kasvoista tulee leveämmät ja ilkeämmät kuin koskaan ja mua pyörryttää, kuuma henkäys nousee silmien taakse ja mä keskityn hengittämään, sisään, ulos, sisään, Katja-pieni...
Ne rakastavat toisiaan. Eikä... eikä mulla ole ketään.
Mun silmissäni paistaa punainen ja viha kun mä kiskon itseni ylös kylmästä maasta ja annan nyrkkini tehdä saman, jonka Mirjami on mulle kostonhimossaan tehnyt kymmeniä kertoja.
Mä lyön ja lyön, tunnen sen pakkasesta kylmän ihon rystysteni alla. Mirjami huutaa, mä kuulen sen kylmänä ujelluksena korvissani mutten välitä. Mä tartun sen hiuspehkoon ja kiskaisen, tukistan ja revin, punaisia haivenia tarttuu mun kämmeneeni. Sormet hakeutuivat Mirjamin maidonvaalean kaulan ympärille ja puristivat kaiken sen vihan ja rakkauden ja elämän mun paatuneesta sydämestäni pieniin lihaksiin.
Ne lihakset jaksoivat puristaa ja puristaa, kunnes mun ympärilläni oli ihmisiä, oli kaunis ja täydellinen Kari ja liikkumatta makaava Mirjami. Ilmassa tuoksuivat iholle jäätyvät kyyneleet ja mä tajusin rehtorin kansliassa istuessani, että mun sydämeni oli kuollut Mirjamin mukana.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Ensinnäkin: on hauskaa nähdä tällaista matskua kerrankin aidosti hyvin kirjotettuna, mutta...
Toisekseen: Musta toi fyysinen väkivalta oli jotenkin liian helppo loppuratkaisu. Usein minusta on miellyttävämpää nähdä draamaa luotavan jollain muilla keinoin.
Jä jälleen kerran: rakkaus ja viha ja kuinka ne sotkeutuu. Tarinoiden yksi klassisimmista kuvioista.