On siitä jo aika kauan, kun postikortissa ja kirjeessä luki lähetyksen saajan titteli, arvo tai ammatti. Se kuului olla, no rouva ei tietysti ollut aina rouva, oli vissi tärkeä ero kirjoittaa oikein, jos oli emäntä kyseessä.
No en minä siitä. Kun olen aina tai ainakin usein kiinnittänyt huomiota, miten ihmisen ammatti tai titteli sopivat ko. naamaan, niin onhan edes joissain tapauksissa niin. Verovirkailijalla, yleensäkö miespuolinen, on huolten uuvuttamat uurteiset ja ryppyiset kasvot, pälyilevät silmät juuri ja juuri silmälasien alta näkyvät.
Joskus vielä sentään näkyy teeveessäkin hän, ja sama vanha monikymmenvuotinen miesparka taitaa olla.
Oikeestaan tällä jutuntyngällä ei tarttis olla otsikkoo lainkaan, ommaa itteeni aattelin herätellä tään aikaansaamalla, niin nuuvuksissa oon tässä pimmeydessä.
Joten jos kirjotustilasta kyse, ni aihe on vappaa, ihan luvalla. Pittäähän yks sellanenki sillon tällön olla.
Sini-sirkku, missä oot.....näyttäydyhän taas, ei oo näkynyt!
No en minä siitä. Kun olen aina tai ainakin usein kiinnittänyt huomiota, miten ihmisen ammatti tai titteli sopivat ko. naamaan, niin onhan edes joissain tapauksissa niin. Verovirkailijalla, yleensäkö miespuolinen, on huolten uuvuttamat uurteiset ja ryppyiset kasvot, pälyilevät silmät juuri ja juuri silmälasien alta näkyvät.
Joskus vielä sentään näkyy teeveessäkin hän, ja sama vanha monikymmenvuotinen miesparka taitaa olla.
Oikeestaan tällä jutuntyngällä ei tarttis olla otsikkoo lainkaan, ommaa itteeni aattelin herätellä tään aikaansaamalla, niin nuuvuksissa oon tässä pimmeydessä.
Joten jos kirjotustilasta kyse, ni aihe on vappaa, ihan luvalla. Pittäähän yks sellanenki sillon tällön olla.
Sini-sirkku, missä oot.....näyttäydyhän taas, ei oo näkynyt!
Vastaukset 18
Vanhimmat
Ite käytän tästä alusta heti pikkusen tillaa herätäksein. Näkyy tulevan tänään ohjelmaa Korkeasaaresta, ni mitenkähän lienen kerinnyt sielläkin kesätöissä olla kouluaikaan. Hyvähän se, kaiketi, oli, kun isä laitto joka lomanseutu oppimaan työntekoo, ainaki vanhanaikanen käsitys se.
No 17-18-vuotias olin. Aikaseen aamunousuun jo lapsesta tottuneena, Munkkivuoresta ensin bussilla, sitte ratikalla sinne veneen lähtöpaikalle, siitä veivät moottoriveneellä seitsemäksi perille. Työnä oli ennenkaikkea hakun kanssa huolehtii siitä, että käytävien reunat olivat siistit ja sensellasta. Vapaatahtista työtähän se, joten sinänsä ihan mukava pysähellä eläintenkin kanssa juttelemaan välillä. Enehjelmin ukko oli sillon intendenttinä, piti heidän vaatimatonta viljelystäänkin vilkaista.
Ai mitenkä juuri minä sinne pääsin, suhteilla ei varmasti ollut mittään tekemistä asiassa. Isoveljeni usein vinoili uljailla olkapäilläni, että meehän sahalle töihin lankunkantajaks. Kyllähän sellasessa herkässä iässä veljen kiusottelut otti niin todesta, että aina harmitti. Veli oli vajaa kaks vuotta vanhempi, kuollutkin jo lähes 20v. sitten.
Miepä laitan tähän loppuun, että sen pitunen se, ko ei oo nyt muuta sanomista.
Muistan hyvin tuon ajan kun itse jouduin lapsena kirjoittamaan joulukortteja, sekä Rouville, että Herroille. Isoa alkukirjainta käytin.
Ymmärtääkseni taustalla oli tasa-arvon pyrkiminen. Herra oli hiukan parempi mies ja nykypäivänä kuin Jumala ison alkukirjaimen pohjalta.
Rouva-tittelillä vältettiin vanhapiikuus.
Minulla oli lapsena mamma ja pappa. Kun naapurikylän työläisten lapsilla oli äidit ja isät, päädyin tuotakin ihmettelemään. Ratkaisuunkin päädyin. Pidin noita työläisten lapsia ikään kuin parempina ja itseäni ja sisariani köyhän pienviljelijän lapsina, joilla ei ollut varaa äitiin ja isään.
Nyt on selvinnyt, että äiti ja isä = mamma och pappa på svenska.
Huomenta sus ja muut:D
Tässä kirjoitin pitkän sepustuksen ja lennätin sen innoissani avaruuteen. Nukuin eilisen talkoohomman jälkeen 9 asti, nyt onkin kaikki niin siistinä, että ilo on katsella.
Jahka tässä saa kahvit juotua, voi tämä wanha frouva taas osallistuakin enemmän palstankin aiheisiin. Kiitos muistamisesta, moikka!
Huomasin paikannimen Munkkivuori' Tietysti koska asuin siellä
kesällä -59 Ulvilan tie ja jotakin, talon toisessa päässä asuvat käyttivät eri pysäkkiä kuin toisenpään asukkaat, ei riidoissa vaan talon pituuden takia.
Se on eri asia kuin erään tytön koulutodistukseen kirjoitettu huomautus, "Siirretään seuraavalle luokalle pituuden takia". Asiaan, kesä oli kuiva ja kuuma.
Kyllä minä ymmärrän, arvonimi on aivan paikallaan, mutta olisiko kirjoitettava D.I vai Diplomi-insinööri.
Herranen aika,jj . mehän ollaan yhtaikaa asuttu Ulvilantiellä, me asuttiin kahdessa paikassa, ensin 1958-59 siel ihan alkupäässä, sitten Lönnrotinkadulla asuttuamme välillä, vanhempani muuttivat siskojeni kanssa Ulvilantien loppupuolelle isäni kuolemaan saakka 1970.Miehän olin jo naimisissa 1961.
Kuule, mistäs tiietään, vaik oltas tavattukin, et sie muista minnuu.....tizianinpunapää-tyttö.
Varmaan olitkin se kaunis tyttö joka minua sinisessä bussissa neuvoi mille pysäkille kannattaa jäädä. Ji itse saamalla pysäkillä enkä osannut ehdottaa jatkotapaamisia. Nyt vasta ehdotan.D
Aijoo, niin ujontuntunen olitki, yritin ain vilkuilla, josko samassa bussissa oot.
No eihän tästä oo aikaa ko 55 vuotta, koskaan ei oo liian myöhäistä!!!
Sinähän muistat sen Elannon, Laukkaradan ja siinä metsikössä oikealla oli filmattu Edvin Laineen Tuntemattomaan, kiväärikohtaus, jossa Åke Lindman suuhunsa ampui.
Niinkö vähän on aikaa kulunut meidän bussikohtauksesta? Ujohan minä aina.
Kylhä jotenki saan palautettuu mieleen ja Talin kenttähän oli sitten siellä vanhempieni toisen kodin lähellä. Miehän kävin Eirassa saakka lukion loppuun, kun lähikouluihin ei mahtunut, aika pitkä matka, mut sitten Lönkalta lyhyt. Mut nyt pitänee pienet ettonet ottaa, johan taas neljän maissa nousin.
ps.
Lisää iloa tuli päivään, kun tyttärentytär Saija haluaa tulla kylään tänään. Mukavaa kun ruokaakin jäi eilisestä tarpeeksi, on niin mukavaa kun vielä aikuisina tulevat katsomaan, monet hauskat hetket onkin yhdessä vietetty.
Joskus katselen huvikseni ja pienellä kaiholla videoita, joita mieheni Saijan kanssa filmasi täällä työhuoneessa, ja naurua riitti molemmilla!
"Rouva" on ikään kuin haihtunut tuuleen. Sitä ei haluta käyttää, koska se muka ennen korosti naisen asemaa yhteiskunnassa. "Neiti" oli vähempiarvoinen, ja hänet kutsuttiin kahvipöytäänkin myöhemmin kuin 20 v. nuorempi rouva.
Nyt ollaan ilman titteliä. Kahvipöydätkin ovat seisovia noutopöytiä.
Ammoisina aikoina mies nimitti puoliskoaan sanalla "vaimoni". Mies osoitti, että on perheellinen ihminen. Kukaan ei kysynyt, oliko pari vihitty kirkossa vai maistraatissa.
Aviosuhde kuitenkin.
Nykyisin korostetaan, että paria ei ole vihitty, vaan he ovat vapaassa suhteessa. Puolisoa nimitetään "avovaimoksi". Naiset puhuvat "poikaystävästä", on tämä sitten missä iässä tahansa.
Onko se niin tärkeää? Miksei edelleen "vaimoni" ja "mieheni" ?
Mitä väliä sillä on, millä sopimuksella pari on perheen perustanut?
Vaikeaa onkin lähettää joulukortteja, kun ei aina tiedä rouvan sukunimeäkään.
Pitäisiköhän kirjoittaa "Herra ja avorouva Kalle Virtanen"? Tai jos Kalle on jo kuollut, niin 9 lapsen leskiäidille titteliksi "Neiti Liisa Virtanen"?
Käytännöt ja etiketit kaipaisivat tuuletusta ja uusia tapoja.
Tais vielä muutama Uudenvuodenkorttikin tulla. Kirjeitä siinä välillä. Hautajaiskirjeet mustin surureunoin, Tietysti Herra tai Rouva mainittiin nimen edellä.
Minun KOP:n pankkikirjassani luki lapsi. Häpeän sitä vieläkin.
Pääsiäiskortit olivat muotia. Niin värikkäitä, että parhaita niistä muistan yhä.
Helmikuussa 1958 menin suorittamaan asevelvollisuuttani Kuopioon.
Se vuosi meni pilalle kun lokakuussa vasta vapauduttiin.
Kaksi kertaa Lapissa sinä vuonna SA.Int:n palveluksessa. Keväällä propsienteossa jossakin päin Lappia. Misin asemalta oli autokuljetus savotalle.
Loppusota kai Rovajärvellä syys-lokakuun vaihteessa.
Tässä kun saa kirjoittaa mistä aiheesta tahansa, niin katselin mielihyvällä tanskalaisen maajussin puuhia. Siinä oli tuo innokas maajussi valmistanut kesän aikana kerppuja lampailleen ja lehmälleen.
Muistuipa mieleeni Sipoon vuodet jälleen, jolloin äitini neuvosta aloin minäkin kerppuja tekemään kesäloman aikana. Olinkin yksin silloin lomalla, ja miten hauskaa oli tehdä 4-5 lehtikerppua, jotka sain kuljetettua navetan kuumalle vintille pystyyn seinää vasten. No pian siinä komeili melkoinen määrä niitä, ja talven aikana sonninmullikat ja lampaat tappelivat niistä:D Toki kuivaheinä oli pääravintona, mutta saivathan mieleistaan lehtirehuakin.
Tuossa ohjelmassa selvisi rehuanalyysistä, että kerppulehtien valkuaispitoisuus ylittää viljan, (mitä en olisi uskonut) ja rauta ja mineraalipitoisuus on korkea. Kuulemma jo kivikauden aikaan ennen viikatteen keksimistä, se oli elikoille ainoa rehumuoto.
Hirvittää vain kun yhdestä kerpusta saa lehmä n. 2 kg rehua, mutta tarvitsee sitä joka päivä 26 kg! Ekologisesti ei naudanlihan ja maidonkaan tuotanto ole mitenkään luontoa säästävää! Siipikarja lienee parhaimmasta päästä.
Tuo 26 kg täytyy olla nykykarjan tarve, jotka tuottavat paljon enemmän kuin kivikaudella.
KOMENTO KÄVI PELLON OJIEN VESAKOISTA KERPPUJA TEKEMÄÄN. Anteeksi käpsloc. Silloin mietin että niin köyhiä ollaan kun kerppuja tehdään ja oli pikkupojalle tylsää touhua.
Parantolan sikalassa oli karju jolla oli suuret kellit, niitä oli paljon mukavampi ritsalla ampua. Karju kyllä juoksi piiloon kun näki ritsakoltiaisten tulevan.
Nyt opin senkin asian, että miten hyvää monipuolista rehua kerput ovat ja, että historialliset ihmiset oli viisaita kun osasivat kerppuja tehdä.
Palaan tuohon rouva, herra, neiti titteleihin. Sattuipa pieni moka työssä ollessa minulle tai asiakkaalle. Puhuttelin asiakasta rouva nimikkeellä joka oli yleinen tapa. Sattuipa asiakas kimpaantumaan, ilmoitti olen neiti en mikään rouva, en ole miehiin koskenutkaan........ . Ilmoitin olevani erehdyksestä pahoillani, näin herkkää se voi olla vielä myöhäis aikuisiässä.
Saan miltei hepulin kun kuulen puhuteltavan malliin: "Ottaakos rouva kahvia vai teetä?" Siis yksikön 3. persoona. Kolmennessa persoonassa puhuttelua pidän suorastaan loukkauksena.
Ei tästä suinkaa vielä neljännes vuosisataa ole kun sinuttelu yleistyi, työpaikalla kiersi lista johon merkattiin oma tahto, saako sinutella vai teititellä. Nyt ihan huvittaa nää menneet ajat.
Äitihän se sanoi. 'Vieras on hyvä ja kastaa'.
Silloin kun murteet eivät vielä olleet sotkeutuneet keskenään, ihmisten pysyessä asuinsijoillaan, muistan kuinka äitini oli naisystävänsä kanssa olleet kahvilla täällä Rymättylän puolella.
He naureskelivat jälkeenpäin tuota kohteliaisuutta "sopii kastaa".
Eivät olleet ikinä sitä kuulleet ennen. Millaiset ilmeensä mahtoivat olla ja miten mahtoivat vastata kohteliaalle ison talon emännälle.
Tänä aamuyönä yritin voimieni mukaan keskittyä lastenlasteni kirjeisiin, ei enää pulppua " viisauden" sanat, vähäpätöiseksi välillä tuntee itsensä. Kaksi tyttöä on nyt 16-vuotiaita, kolmas ensi kuussa 17v. Tärkeitä ja rankkojakin aikoja heillä meneillään, vastuu omasta itsestä kasvaa koko ajan. Yrityksiä ja erehdyksiä. Ja kun riittäisi syli jokaiselle.