Pääseeköhän kamalasta kokemuksesta koskaan yli?

Hei Silvottu,
osanottoni kamalasta kokemuksestasi. Sinulla on kohtalotovereita, ja voit kyllä selvitä. Puhuttiinko synnytyksestä sairaalassa jälkikäteen? Oletko saanut kertoa kokemuksistasi neuvolassa tai jälkitarkastuksessa? Oletko kertonut missään, että väliliha vaivaa edelleen? Fyysisiin ongelmiin pitää löytyä apua. Myös aika auttaa, vaikka leikkaushaava olisi vielä kipeä, saattaa se parantua ajan kanssa. Voit edelleen pyytää keskusteluaikaa synnytyksen hoitaneen kätilön kanssa tai tehdä valituksen kohtelustasi tai mitä tahansa, mitä tarvitsetkin. Vertaistukea löytyy luultavasti googlaamalla sanaa "synnytystrauma".

Älä välitä niistä, jotka sanovat että "tärkeintä on terve vauva". Myös terve äiti on tärkeä. Sinulla on oikeus tunteisiisi. Synnyttäjää pitäisi aina kohdella kunnioituksella ja sinulla olisi ollut oikeus saada tietoa synnytyksen etenemisestä ja lapsen voinnista.

Oliko sinulla puoliso tai muu tukihenkilö mukana synnytyksessä? Oletko puhunut heidän kanssaan asiasta? Kokiko tukihenkilö tilanteen samoin tai eri tavoin?

Kerrot myös toivovasi lisää lapsia. Toinen synnytys voi mennä paremmin kaikilta osin. Pelkopolilla kannattaa käydä joka tapauksessa, doula eli ammattimainen tukihenkilö voi auttaa synnytyksessä, samoin huolellinen synnytystoivelista. Tiedän myös joidenkin vastaavan kokemuksen jälkeen synnyttäneen kotona seuraavat lapsensa.

Paljon voimia sinulle! Olet sankari, kun olet selvinnyt äitiyden ensi kuukausista tällaisen kokemuksen jälkeen!

Sinikka-pappi

ehdottomasti tee muistutus asiasta synnytyssairaalaan, potilasasiamies auttaa sen teossa tarvittaessa.

nykyisin saa myös valita, missä saa hoitoa, olisiko sinun mahdollista vaihtaa synnytyssairaalaa toiselle paikkakunnalle?

ja kerro näistä tunteista neuvolassa heti seuraavalla kerralla tai soita sinne, jos et pysty odottamaan tapaamista. minullakin oli vaikea synnytys takana ja ihana terkkarini sanoi heti vauvan ekassa tarkastuksessa, että äitiyspolilla voi käydä purkamassa synnytyksen jälkikäteenkin vielä monen kuukauden jälkeenkin, jos voi henkisesti sen takia huonosti. huonot muistot voivat helposti muuttua masennukseksi tai vaikuttaa niin, ettei enää halua synnytyspelon takia lapsia, vaikka ne muuten olisivat toiveissa. polilla ammattilaiset voivat jälkikäteenkin etsiä sinun kanssasi vastauksia siihen, miksi synnytys meni niin kuin se meni. selitys on mahdollista saada näin jälkikäteenkin. ja voit aina pyytää myös potilaskertomuksesi sairaalasta itsellesi luettavaksi, nekin voivat vähän auttaa.

itse en käynyt polilla purkamassa synnytyskokemustani, mutta puhuminen miehelle (puhuin PALJON) ja kirjoittaminen auttoivat. tein ihan niin, että otin aikaa ja kirjoitin kokemukseni paperille ikään kuin ulkopuoliselle luettavaksi (esim. blogiin) ja tekstiä tuli 4 A4:sta. en koskaan julkaissut sitä, mutta luin sen itsekseni monen monta kertaa läpi ja lopulta tuntui, että olin niin sinut tarinani kanssa, että pystyin jatkamaan arkea ilman pahassa muistossa vellomista. mutta uskon, että seuraavassa raskaudessa pitää käydä pelkopolilla valmistumassa synnytykseen, ettei sen aikana vaikeat muistot ota valtaa.

muista, että mikään ei ole liian myöhäistä ja saat apua, jos vaan jaksat sitä itsellesi vaatia. :)

Paras Kärsivä Kanssaihminen,

On surullista kuulla, että sinulla oli noin huono kokemus synnytyksestä. Jos sinulla on jäänyt synnysteihin arpikudosta tai kipua tuottavia kohtia voidaan niitä jälkikäteenkin korjailla.

Viha syö sisintääsi ja ohjaisinkin sinut terapiaan, jotta voit käydä läpi traumaatisen synnytystapahtuman uudelleen. Uskon, että saat apua asiantuntijalta.

Toki sinulla on oikeus toiseen lapseen, mutta ota päätösvalta itse ja VAADI keisarinleikkausta seuraavalla kerralla! Sinulla on oikeus päättää siitä itse, alakä kuuntele muita asista!

Nauti lapsesi hoidosta ja ennenkaikkea siitä, jos sait terveen lapsen kasvatettavaksi.

Voimia elämääsi toivoen,

Ja heti ilmestyivät paikalle alatiesynnytyksen hehkuttajat...lukekaa nyt huviksenne vaikka heti tuosta tämän keskustelun alapuolelta lisää siitä ihanasta alatiesynnytyksestä: http://keskustelu.suomi24.fi/node/1030423 Ne repeytyneet ja kirurgisesti leikkaussalissa pahimmillaan monta kertaa korjaillut alapäät tosiaan aiheuttavat ongelmia todella monelle, mutta mitäpä minä siitä tietäisin kun itsellä onneksi vain ongelmaton ja siisti sektioarpi ja lapseni syntymästä hyvät muistot synnytystraumojen sijaan :)

Voisit ensin käydä neuvolapsykologilla juttelemassa. yksityistä gynekologia voisi jututtaa siitä, mitä alapäälle on tehtävä, suositteleeko hän pientä korjausleikkausta.
Psykologisesti sinua kohdeltiin huonosti. Ilmeisesti vauva kuitenkin on ihan OK? Sekin on tärkeää ja arvokasta. Veikkaan että huomattiin hapenpuutetta synnytyksen aikana ja ilman kertomaasi interventiota olisi voinut tulla CP-vamma. Kätilön olisi pitänyt valmistella ja rauhoitella sinua, mutta lääkärien väliintulo ja imukuppisynnytyksen vaatimat pikavalmistelut näemmä veivät hänen aikansa. Kumma kun hän ei seuraavana päivänä jutellut kanssasi asioita "halki, poikki ja pinoon".
Minulla kävi kätilö viimeisimmän synnytyksen jälkeen vuoteen vieressä kyselemässä ja juttelemassa kanssani, minkä koin lähes kiusallisena, sillä olin itkuherkkä ja vähän masentunut ihan omista syistäni enkä oikein pystynyt puhumaan.
Tee toki muistutus ko lääkäreistä sairaalan synnytysosaston ylihoitajalle tms. minne nyt voi valitukset osoittaa. Olivat varmaan kiireisiä ja ylityöllistettyjä?

Kaunis kiitos vastauksista!
Pystyn vasta nyt kommentoimaan, koska tämä nosti taas kaiken pintaan ja olen itkenyt viimeiset pari päivää...
Osan neuvoistanne olen jo toteuttanutkin, tosin vaihtelevalla menestyksellä.
Kirjoitin mm. tuntemuksistani kirjeen kyseiselle ylilääkärille, lähinnä yrittääkseni päästä tästä uhrin roolista eroon ja hetken mielijohteesta jopa postitin kirjeen. Sain yllättävää kyllä häneltä vastauksen, jossa meidät kutsuttiin keskusteluun. Keskustelu oli joskin katastrofi, sillä hänen pointtinsa synnytyslääkärinä oli ilmeisen selvä, tyyliin pääasia, että vauva saadaan terveenä ulos ja äiti on hengissä. Kaikki muu, kuten ahdistavat tuntemukset olivat hänestä kai hölynpölyä. Omasta mielestään hän tai hänen tiiminsä ei ollut tehnyt mitään väärää, päinvastoin meidän täytyisi kuulemma olla kiitollisia hänelle, että meillä on terve vauva.
Tottakai olemme, mutta se ei silti muuta sitä tosiseikkaa, että olisimme ansainneet tietää, että vauvalla ei ole kaikki hyvin (sydänäänet olivat laskeneet jo pidemmän aikaa), eikä kukaan vaivautunut sanomaan sitä meille. Koko ajan oli todella rauhallinen tunnelma, niin että puolisoni ja minä kumpikin luulimme, että synnytys etenee ihan normaalisti. Lääkäri yritti myös puolustella, että jos kaikille synnyttäville äideille kerrottaisiin, että vauva ei voi hyvin, niin äidit menisivät paniikkiin tai juoksisivat karkuun... Siis naurettavaa vastuun pakoilua ja synnyttävän äidin aliarvointia.
Hän oli kaikenkaikkiaan täysin empatiakyvytön ja henkisesti hyvinvoiva äiti vaikutti olevan hänelle sivuseikka, päinvastoin hän vieritti syyn minulle, miksi en kysynyt häneltä jälkikäteen mitään!
Voin kertoa, että olin aivan lamaantunut synnytyksen jälkeen kysyäkseni yhtään mitään ja mielestäni se informointi tai synnytyksen jälkipuinti olisi ollut hänen tehtävä. Vaikka kuinka olisi kiire, niin sellaista ei saisi tapahtua.
Koska jankkasimme puolisoni kanssa, että miten voi olla, että meille ei missään vaiheessa syntynyt vaikutelmaa, että vauvalla olisi ollut jokin hätä tai olisi ollut kiire, hän vaivautui vilkaisemaan potilaskertomustani, josta kävi ilmi, että apulaislääkäri on kirjannut 5 minuuttia ennen "toimenpidettä", että on keskusteltu potilaan kanssa. Sanoin, kuten puolisonikin, että kyseinen kirjaus on vale, koska sellaista keskustelua ei ole koskaan käyty. Tähän hän ei kommentoinut mitään, vaan aikoi keskustella apulaislääkärin kanssa.
Mielestäni tuo tieto suorastaan pahensi asiaa, sillä se tarkoittaa, että potilaskertomustani on väärennetty, jotta kukaan ei joutuisi vastuuseen. Ilmeisesti se kuitenkin kuuluu hyviin tapoihin, että äitiä informoidaan tulevasta (varsinkin, kun on ollut aikaa), koska tämä on vaivauduttu jälkikäteen lisäämään sinne.
Keskustelun päätteksi, lääkäri vaan totesi, etten minä tarvitse mitään terapiaa (sanoin useampaan otteeseen, etten voi hyvin tämän kaiken vuoksi, että minun kai olisi hyvä mennä juttelemaan jonnekin). Hän totesi, että riittää, että keskustelemme tästä paikalla olleiden lääkäreiden ja kätilön kanssa. Hän aikoi ottaa meihin yhteyttä.
Tähän päivään mennessä, emme ole kuulleet hänestä mitään (tästä on kulunut 3,5 kk). Näin jälkikäteen minusta vaikuttaa, että hän halusi vaan tietää, odottaako heitä syyte hoitovirheestä tms. Se, että saisin mielenrauhan ei ilmeisesti ollut missään vaiheessa hänen tarkoituksensa.
Jotenkin en usko, että voin valittaa tästä kaikesta mihinkään. Potilasvahinkolautakunta? Tuntuu, että niin kauan kuin mitään konkreettista tyyliin, minut olisi vahingossa kaiken keskellä vielä sterilisoitu, ei ole tapahtunut, niin kukaan ei halua ymmärtää, minkälaista tuskaa tämä on minulle aiheuttanut.
Minusta on myös käsittämätöntä, miten naistentautien ylilääkäri on kyvytön tunnistamaan oireita, jotka (yksityinen) psykologi myöhemmin diagnostisoi traumaperäiseksi stressihäiriöksi synnytyksen jälkeen.
Näitä oireita ei nimittäin vaivauduttu neuvolassakaan ottamaan todesta. Lähinnä siellä kytättiin, miten käsittelen vauvaa, että olenko hyvä äiti, joka vastaa vauvan tarpeisiin. Ilmeisesti kaikki vieritetään niin helposti hormonimyrskyksi synnyksen jälkeen ja en missään vaiheessa, paitsi psykologilla ole tuntenut, että minut ja tuntemukseni otetaan vakavasti.
Myöskin tuo epäonnistunut arpi on muutaman lääkärin mukaan vaan omaa kuvitelmaani ja kosmeettinen haitta, mitä se ei todellakaan ole, sillä se vaivaa! Minulla on tänään aika kolmannelle lääkärille tämän arpiasian vuoksi, mutta pelottaa jo etukäteen, että vaivojani ja tuntemuksiani ei oteta vakavasti.
Se miksi tämä kaikki tuntuu psykologin käynneistä huolimatta niin epätoivoiselta on, että jos opettelen elämään asian kanssa, niin se tuntuu siltä, kuin hyväksyisin sen kaiken miten epäkunnioittavasti ja kaltoin minua on kohdeltu.

Kuulostaapa tutulta tämmöinen synnytyskertomus. Itselläni hyvin samantapainen nopea ja käynnistetty synnytys, jonka ponnistusvaihe alkoi ja päättyi imukuppiin. Meilläkin oleiltiin kaikessa rauhassa isäntä torkkuen ja minä umpitunnelissa lääkkeistä, kun koko ajan dippailleet vauvan sydänäänet yhtäkkiä loppuivat. Synnytyksessä on siis normaalia että sikiön pulssi tippuilee ajoittain ja taas nousee uudestaan. Meillä kuten ilmeisesti myös teillä ne eivät sitten jossain kohtaa enää palautuneet ja siitä äkillinen hätä sekä huone täynnä henkilökuntaa, useampi kätilö sekä päivystävä lääkäri.

Lääkäri pikaisesti tarkisti vain, että onko paikat auki ja sitten pikainen puudutus jalkoväliin ja samantien saksilla eppari, koska ilman sitä ei ainakaan tämä sairaala tee imukuppia. Ei kukaan selostanut mitä tapahtuu tai miksi saatika että olisi odotettu puudutteen vaikutuksen alkavan. Kahdella ponnistuksella lapsi ulos. Onneksi lapsi oli kunnoss. Sai 8/9 pojoa.

Minua puolestaan piti ommella reilusti. Sekä leikattu eppari, että emätin koko pituudeltaan. Kaksi litraa meni verta ja paineen 33/60. Oli oli siis melkoinen ja taju lähes kankaalla.

Ymmärrän siis hyvin tämän traumoja synnytyksestä aiheen ja tiedän, että se voi oikeasti olla lähes lamauttavaa. Itse en käsitellyt asiaa ensimmäisen syntymän jälkeen sen kummosemmin vaan yritin ikäänkuin unohtaa asian. Jouduin kuitenkin kohtaamaan synnytyksiä koulutukseeni kuuluvan synnäriharjoittelun aikana ja nyt myöhemmin kakkosta odottaessani. Paljon apua oli käydä pelkopolilla käymässä synnytyskertomus läpi, jotta tiedän mitä tapahtui ja miksi niin kävi. Ymmärrän myös jollain lailla miksi vanhempia ei juurikaan jututettu. Synnytyksessäni oli paikalla viisi ammattilaista ja jokaisella oli kyllä kädet täynnä työtä. Hieman sama meininki on esim. ensiavussa uhkaavassa elvytystilanteessa ja oikeastaan sehän on sama asia.

Ja sitten siitä kokoon parsimisesta. Kerran hajotettu ja kursittu paikka ei voi olla vanhan varoinen, mutta eihän suurin osa paikoista palaudu muutenkaan raskauden jäljiltä etenkin jos äidillä helposti arpeutuva kudostyyppi. Minulle jäi kiristävä vekki välilihaan, jossa ei ole pintatuntoa ollenkaan. Parantuminen ei muutenkaan mennyt hyvin vaan tikkeihin tuli paise.

Toisaalta olen työssäni hoitanut sektiohaavaa joka ei umpeutunut vaan teki äidin vatsalle kymmenen sentin avohaavan, jota hoidettiin kaksi kuukautta pohjalta pintaan umpeuttaen. Ei tullut kaunista siitäkään. Joten vituiksi voi mennä kumpi synnytys hyvänsä. Ja aiempaan ei ole paluuta.

Neuvolan järjestämässä synnytysvalmennuksessa ei kovin totuudenmukaisesti kerrota, mitä kaikkea synnytyksessä voi tulla vastaan tai mennä pieleen. Tarkoitus on varmaan säästää synnyttävää äitiä peloilta, muuta en salailun syyksi keksi. Siksi monet asiat tulevat yllätyksenä synnyttävälle pariskunnalle, koska näistä ei etukäteen puhuta.Synnytysvideo on usein oppikirjan mukaan sujuvasta, normaalista alatiesynnytyksestä, jossa rauhallinen ja ammattitaitoinen kätilö opastaa synnyttäjää sängyn vierellä koko ajan, puhuu lempeästi, tsemppaa eikä häviä huoneesta mihinkään vaan on kokoajan vierellä. Valitettavasti tämä on varsin siloiteltu kuva eikä aina toteudu lähellekään noin.
Nettipalstat ovat pullollaan täysin päinvastoin sujuneita kokemuksia. Synnytyksessä, nimenomaan hoitohenkilökunnan takia, traumatisoituneita äitejä on käsittääkseni todella paljon. Kuitenkaan yhtäkään toimivaa vertaistukifoorumia ei ole perustettu synnytystrauman kokeneille äideille! Kaikenmaailman muita vertaistukia on kyllä olemassa milloin mihinkin, mutta näinkin tärkeän asian puolesta ei kukaan ole vaivautunut sellaista perustamaan. Mielestäni asialla voisi olla ihan alan ammattilaisia sekä omasta traumasta selvinneitä vertaisäitejä. Olisi kohtuutonta vaatia trauman kanssa kamppailevia itse perustamaan itselleen jotakin vertaiskanavaa. Yksilöterapia ja pelkopoli ovat hyviä keinoja mutta eivät korvaa vertaistukea, joka on mielestäni väkivaltaa ja vääryyttä kokeneille ihmisille usein se parhain keino oman toipumisen kannalta. Äimä ry taitaa olla ainoa vertaistuki synnytysmasennuksen/psykoosin kohdanneille. Varsinainen synnytystrauma ei kuitenkaan ole sama asia kuin synnytysmasennus. Masennus voi puhjeta ilman kohtuuttoman karseaa synnytyskokemustakin, hormonien vaikutuksesta. Trauma toki johtaa usein masennukseen. Molempiin pitäisi saada ymmärtävää ja asiallista hoitoa sekä sitä vertaistukea!
Tuntuu siltä, että näiden asioiden kanssa usein jää yksin. Synnytyssairaala harvoin ottaa vastuuta, kuten monilla palstoilla on jo todettu. Muistutuksen voi tehdä, mutta sairaalan vastine voi olla entistä masentavampi kokemus.

Minulle tehtiin kierukan laitto vähän samalla tyylillä. Seuraus oli, etten enää ikinä suostunut kierukkaan, vaikka se oli itselleni hyvä ehkäisy. Ehkä vaikutti myös siihen, etten ole koskaan lapsia hankkinut. En halua menettää täydellisesti itsehallintaa. Sen tunteen saa, kun enemmän teurastajaa kuin gynekologia muistuttava gynekologi käy kimppuun.

Omalla kohdallani kyseessä oli joku proffa kätilöopistolla kymmenisen vuotta sitten. Eli ei se korkea ammattiasema korreloi millään tavoin sosiaalisten kykyjen kanssa. Eihän asioiden selittämiseen mene kuin hetki. Tulee edes tunne, että on kuunneltu. Itse pyysin keskeyttämään kierukan laiton sen jälkeen, kun kohtua oli sondattu ilman puudutusta, ja homma vietiin väkisin loppuun. Mitään pakkoa toimenpiteen loppuun viemiseen ei olisi ollut.