” Sinä tarjosit salmiakkia, minä olin hölmö, panin peliin koko elämän, vaikka tarjosit vain salmiakkia, minä olin hölmö, panin peliin koko elämän…”
Kevät
Aurinko sokaisee kirkkaudellaan silmäni, kun astun ovesta ulos raikkaaseen kevätaamuun. Viimeiset lumilaikut siellä täällä sädehtivät sateenkaarenväreissä, kuin sisältäen pieniä kristalleja. Kaukana taivaanrannassa metsä huokuu energiaansa. Kävelen kevään raikkaudesta haltioituneena eteenpäin, vaikka mieleni onkin musta, kuin loppusyksyn yöt. Ainoa lohtuni tällä hetkellä on uusi alkuni, kevät. Lupaan itselleni, että tästä tulee elämäni paras kevät. Se on nyt minun ainoa ystäväni, minulla ei ole ketään muuta.
Mietin minne olen menossa. Kouluun en ainakaan voi mennä, ei siellä ole minulle mitään. Ei yhtään mitään. Kotiin en voi mennä, sillä vastahan minä lähdin sieltä. Taivaanrantaa maalava metsä houkuttelee minua puoleensa. Otan piponi pois päästä ja annan kirpeän ilman viilettää hiuksiini. Keveä tuulenvire huuhtoo ajatuksistani osan mustaa pois. Muutun hetki hetkeltä pirteämmäksi. Kaikki musta ei silti katoa, vaan painaa mieltäni synnin tavoin.
Pienenä vaarini kertoi minulle puiden oksien suojissa asustelevista keijukaisneitosista. Istuin monta talvi-iltaa vaarin sylissä kuuntelemassa sydäntä ja mieltä ihmetyttäviä, mutta kuitenkin niin rakastettavia tarinoita. Vaikka siitä on jo melkein kymmenen pitkää vuotta ja vaarikin on jo nukkunut pois, en ole kokonaan menettänyt uskoani keijukaisneitosiin. Vaarini oli kertomansa mukaa nähnyt pienenä pojankloppina keijukaisneitosen. Siitä asti olen itsekin halunnut kovasti nähdä edes vilaukselta tuon kauniin olennon. Pienenä, vaarin kuoltua istuin pitkiä toveja metsän sammaloituneilla kivivanhuksilla. Ei näkynyt keijukaisneitosia, ei.
Kävelen vielä hetken metsää kohti, mutta pysähdyn aivan metsän reunaan. En ole käynyt metsässä liian pitkään aikaan. Olenko jo liian vanha menemään metsään etsimään keijukaisneitosia?
- Eihän kukaan saa tietää, kuiskaan itselleni hiljaa.
Astun metsän sisimpään vievälle kapealle, pitkän ajan muokkaamalle polulle. Kävelen hitaasti eteenpäin. Kuuntelen metsän hiljaisuutta. Hiljaisuus on rauhoittavaa, mutta omalla tavallaan pelottavaa. Aivan kuin maailma olisi pysähtynyt ympärilläni. Oli vain minä, kevät ja metsä. Nenänpäähäni osuu jotain märkää. Vesipisara. Alkaa sataa. Laitan pipon takaisin päähän ja lapaset käsiini. Pieni sade ei minua häädä pois metsästä. Keväinen sade on jotain aivan ainutlaatuisen kaunista. Nostan kasvoni kohti taivasta ja annan puiden välistä satavan veden pestä kasvojani. Ojennan käteni ja huudan. Huudan pahan oloni pois sisältäni. Pyörin kasvot kohti taivasta, kädet sivuilla kuin olisin lähdössä lentoon ja huudan. Päätäni alkaa huimata pyörimisestä ja kasvoni on jo ihan jäässä, mutta hyvän olon tunne on kaiken sen arvoista.
En ehkä nähnyt tälläkään kertaa keijukaisneitosia, mutta paha oloni ja musta mieleni ovat poissa. Kevään ansiosta. Tästä taitaa todellakin tulla elämäni paras kevät. Rakastan kevättä. Rakastan todella.
Pyyhin lapasillani kasvoiltani suurimmat pisarat pois. Vesipisaroihin oli myös sekoittunut kyyneliäni. En itkenyt surusta. En enää. Itkin ilosta ja onnellisuuden tunteesta, joka levisi sisääni kuin palava liekki. Sade laantui ja aurinko kurkisti taas pilven takaa. Se lämmitti kylmissään olevia kasvojani. Käänsin katseeni kokonaan aurinkoon päin ja annoin sen valaista kasvoni. Olen odottanut kevättä liian kauan. Monta kertaa olin jo vähällä luovuttaa, mutta tiesin, että tunnelin päässä olisi valoa, kun kevät tulisi. Ja niinhän se tulikin.
Käännyn kannoillani ja lähden kävelemään syvemmälle metsään. Kävelen hiljaisin askelin kapeaa polkua pitkin. Muistelen samalla vaarin kertomia tarinoita. Kyyneleet kohoavat uudestaan silmiini, kun muistan vaarin nauravat kasvot ja pehmeän äänen tarinaa kertoessaan. Miksi ainoa ihminen, joka minusta todella joskus välitti, otettiin minulta pois? Mikä vaarin tarinoissa sai minut uskomaan niihin? Se oli rakkaus. Rakkaus minut sai uskomaan. Pieni sydämeni ja valpas mieleni tarrautui tarinoihin niin tiukasti, että ne jäivät ikuisesti mieleeni.
Tulen aukiolle, missä ruohikko on märkää. Kenkäni kastuvat entisestään, kun kävelen puolijuoksua aukion keskellä olevalle pienelle kalliolle. Kallio on liukas, eivätkä märät sammalet yhtään auta asiaa. Kiipeän hankalin liikkein ylös. Päästyäni kalliolle hengitän raikasta ilmaa syvään ja annan tuulen puhaltaa läpi kehoni. Etsin kuivahkon kohdan ja istun alas. Kuulen lintujen laulun ja tuulen hiljaisen suhinan. Vajoan taas oman mielikuvituksen pyörteisiin. Miltähän ne keijukaisneitoset oikein tarkalleen näyttävätkään? Muistelen vaarini kertoneen, että niillä on kullankeltaiset hiukset, jään siniset silmät ja ruusunpunaiset huulet. Ne ovat kuin sadusta. Naurahdan itsekseni. Satuahan sen on pakko ollakin.
Katson kelloa. Muut pääsevät juuri nyt koulusta, onhan kello jo kolme. En jaksa ajatella koulua sen enempää. Koulu ei ole minulle yhtään mitään. Väsymys painaa mieltäni, vaikka en ole tehnyt koko päivänä paljon mitään. Laitan hupun pääni suojaksi ja kellahdan makaamaan kalliolle. Maan kosteus ei haittaa. Tuntuu ihanalta hengittää kosteaa maata lähellä kasvoja. Tunnen kuinka väsymys ottaa vallan ja nukahdan.
Unessani lennän taivaalla. Levitän käteni ja nousen ylemmäs. Ympärilläni lentää paljon lintuja. Suoraan edessäni aurinko laskee ja värjää taivaan punaisen sävyiseksi. Auringon viimeiset säteet osuvat minuun ja valaisevat kasvoni. Yhtäkkiä tumma taivas leviää ylleni. Taivaankansi täyttyy hohtavista tähdistä. Istun eräälle tähdelle ja näen kuinka valkoinen hahmo tulee minua kohti. Se on enää vähän matkan päässä ja nyt tunnista hahmon. Vaarini. Hän näytti tismalleen samalta, kuin silloin istuessani hänen polvellaan kuunnellen tarinoita keijukaisneitosista. Vaari tulee kohdalleni ja sanoo jotain mitä en kuule. Hän toistaa, mutta en kuule vieläkään. Istun hämilläni tähden reunalla, ja katson vaariani. Hän luovuttaa ja menee pois. Hän vain katoaa.
Herään. Vapisen kylmissäni. Ilma on viilentynyt nopeasti, joten nousen ylös ja hyppään alas kalliolta. Mietin vielä untani. Mitähän vaari oli yrittänyt sanoa? Sitä en saa luultavasti ikinä tietää. Jalkani ovat kohmeissaan. Lämmittelen hieman hyppimällä ja juoksemalla. Huomaamatta olen kävellyt metsän laitaan. Pysähdyn ja katson taakseni.
– Kiitos metsä ja kevät, kuiskaan.
Käännyn ja lähden kohti kotia. Se on mielenkiintoista miten luonto parantaa. Hymyilen koko matkan. Vihdoinkin olen iloinen.
Kevät
Aurinko sokaisee kirkkaudellaan silmäni, kun astun ovesta ulos raikkaaseen kevätaamuun. Viimeiset lumilaikut siellä täällä sädehtivät sateenkaarenväreissä, kuin sisältäen pieniä kristalleja. Kaukana taivaanrannassa metsä huokuu energiaansa. Kävelen kevään raikkaudesta haltioituneena eteenpäin, vaikka mieleni onkin musta, kuin loppusyksyn yöt. Ainoa lohtuni tällä hetkellä on uusi alkuni, kevät. Lupaan itselleni, että tästä tulee elämäni paras kevät. Se on nyt minun ainoa ystäväni, minulla ei ole ketään muuta.
Mietin minne olen menossa. Kouluun en ainakaan voi mennä, ei siellä ole minulle mitään. Ei yhtään mitään. Kotiin en voi mennä, sillä vastahan minä lähdin sieltä. Taivaanrantaa maalava metsä houkuttelee minua puoleensa. Otan piponi pois päästä ja annan kirpeän ilman viilettää hiuksiini. Keveä tuulenvire huuhtoo ajatuksistani osan mustaa pois. Muutun hetki hetkeltä pirteämmäksi. Kaikki musta ei silti katoa, vaan painaa mieltäni synnin tavoin.
Pienenä vaarini kertoi minulle puiden oksien suojissa asustelevista keijukaisneitosista. Istuin monta talvi-iltaa vaarin sylissä kuuntelemassa sydäntä ja mieltä ihmetyttäviä, mutta kuitenkin niin rakastettavia tarinoita. Vaikka siitä on jo melkein kymmenen pitkää vuotta ja vaarikin on jo nukkunut pois, en ole kokonaan menettänyt uskoani keijukaisneitosiin. Vaarini oli kertomansa mukaa nähnyt pienenä pojankloppina keijukaisneitosen. Siitä asti olen itsekin halunnut kovasti nähdä edes vilaukselta tuon kauniin olennon. Pienenä, vaarin kuoltua istuin pitkiä toveja metsän sammaloituneilla kivivanhuksilla. Ei näkynyt keijukaisneitosia, ei.
Kävelen vielä hetken metsää kohti, mutta pysähdyn aivan metsän reunaan. En ole käynyt metsässä liian pitkään aikaan. Olenko jo liian vanha menemään metsään etsimään keijukaisneitosia?
- Eihän kukaan saa tietää, kuiskaan itselleni hiljaa.
Astun metsän sisimpään vievälle kapealle, pitkän ajan muokkaamalle polulle. Kävelen hitaasti eteenpäin. Kuuntelen metsän hiljaisuutta. Hiljaisuus on rauhoittavaa, mutta omalla tavallaan pelottavaa. Aivan kuin maailma olisi pysähtynyt ympärilläni. Oli vain minä, kevät ja metsä. Nenänpäähäni osuu jotain märkää. Vesipisara. Alkaa sataa. Laitan pipon takaisin päähän ja lapaset käsiini. Pieni sade ei minua häädä pois metsästä. Keväinen sade on jotain aivan ainutlaatuisen kaunista. Nostan kasvoni kohti taivasta ja annan puiden välistä satavan veden pestä kasvojani. Ojennan käteni ja huudan. Huudan pahan oloni pois sisältäni. Pyörin kasvot kohti taivasta, kädet sivuilla kuin olisin lähdössä lentoon ja huudan. Päätäni alkaa huimata pyörimisestä ja kasvoni on jo ihan jäässä, mutta hyvän olon tunne on kaiken sen arvoista.
En ehkä nähnyt tälläkään kertaa keijukaisneitosia, mutta paha oloni ja musta mieleni ovat poissa. Kevään ansiosta. Tästä taitaa todellakin tulla elämäni paras kevät. Rakastan kevättä. Rakastan todella.
Pyyhin lapasillani kasvoiltani suurimmat pisarat pois. Vesipisaroihin oli myös sekoittunut kyyneliäni. En itkenyt surusta. En enää. Itkin ilosta ja onnellisuuden tunteesta, joka levisi sisääni kuin palava liekki. Sade laantui ja aurinko kurkisti taas pilven takaa. Se lämmitti kylmissään olevia kasvojani. Käänsin katseeni kokonaan aurinkoon päin ja annoin sen valaista kasvoni. Olen odottanut kevättä liian kauan. Monta kertaa olin jo vähällä luovuttaa, mutta tiesin, että tunnelin päässä olisi valoa, kun kevät tulisi. Ja niinhän se tulikin.
Käännyn kannoillani ja lähden kävelemään syvemmälle metsään. Kävelen hiljaisin askelin kapeaa polkua pitkin. Muistelen samalla vaarin kertomia tarinoita. Kyyneleet kohoavat uudestaan silmiini, kun muistan vaarin nauravat kasvot ja pehmeän äänen tarinaa kertoessaan. Miksi ainoa ihminen, joka minusta todella joskus välitti, otettiin minulta pois? Mikä vaarin tarinoissa sai minut uskomaan niihin? Se oli rakkaus. Rakkaus minut sai uskomaan. Pieni sydämeni ja valpas mieleni tarrautui tarinoihin niin tiukasti, että ne jäivät ikuisesti mieleeni.
Tulen aukiolle, missä ruohikko on märkää. Kenkäni kastuvat entisestään, kun kävelen puolijuoksua aukion keskellä olevalle pienelle kalliolle. Kallio on liukas, eivätkä märät sammalet yhtään auta asiaa. Kiipeän hankalin liikkein ylös. Päästyäni kalliolle hengitän raikasta ilmaa syvään ja annan tuulen puhaltaa läpi kehoni. Etsin kuivahkon kohdan ja istun alas. Kuulen lintujen laulun ja tuulen hiljaisen suhinan. Vajoan taas oman mielikuvituksen pyörteisiin. Miltähän ne keijukaisneitoset oikein tarkalleen näyttävätkään? Muistelen vaarini kertoneen, että niillä on kullankeltaiset hiukset, jään siniset silmät ja ruusunpunaiset huulet. Ne ovat kuin sadusta. Naurahdan itsekseni. Satuahan sen on pakko ollakin.
Katson kelloa. Muut pääsevät juuri nyt koulusta, onhan kello jo kolme. En jaksa ajatella koulua sen enempää. Koulu ei ole minulle yhtään mitään. Väsymys painaa mieltäni, vaikka en ole tehnyt koko päivänä paljon mitään. Laitan hupun pääni suojaksi ja kellahdan makaamaan kalliolle. Maan kosteus ei haittaa. Tuntuu ihanalta hengittää kosteaa maata lähellä kasvoja. Tunnen kuinka väsymys ottaa vallan ja nukahdan.
Unessani lennän taivaalla. Levitän käteni ja nousen ylemmäs. Ympärilläni lentää paljon lintuja. Suoraan edessäni aurinko laskee ja värjää taivaan punaisen sävyiseksi. Auringon viimeiset säteet osuvat minuun ja valaisevat kasvoni. Yhtäkkiä tumma taivas leviää ylleni. Taivaankansi täyttyy hohtavista tähdistä. Istun eräälle tähdelle ja näen kuinka valkoinen hahmo tulee minua kohti. Se on enää vähän matkan päässä ja nyt tunnista hahmon. Vaarini. Hän näytti tismalleen samalta, kuin silloin istuessani hänen polvellaan kuunnellen tarinoita keijukaisneitosista. Vaari tulee kohdalleni ja sanoo jotain mitä en kuule. Hän toistaa, mutta en kuule vieläkään. Istun hämilläni tähden reunalla, ja katson vaariani. Hän luovuttaa ja menee pois. Hän vain katoaa.
Herään. Vapisen kylmissäni. Ilma on viilentynyt nopeasti, joten nousen ylös ja hyppään alas kalliolta. Mietin vielä untani. Mitähän vaari oli yrittänyt sanoa? Sitä en saa luultavasti ikinä tietää. Jalkani ovat kohmeissaan. Lämmittelen hieman hyppimällä ja juoksemalla. Huomaamatta olen kävellyt metsän laitaan. Pysähdyn ja katson taakseni.
– Kiitos metsä ja kevät, kuiskaan.
Käännyn ja lähden kohti kotia. Se on mielenkiintoista miten luonto parantaa. Hymyilen koko matkan. Vihdoinkin olen iloinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
niin, eli kaikkea palautetta otetaan vastaan.. :)
vinkkejä ym..
arvostelisitte nyt.. olisin todella kiitollinen
Raikasta ja naivistista. Kerrontasi on oikein kaunista, mutta voisit ehkä pyrkiä tiivistämään sitä jotenkin, tekemään ytimekkäämmäksi. Lisäksi olisin kaivannut jotain vahvempaa koukkua tai kliimaksia.
Muototekninen seikka: Alat jossain vaiheessa käyttämään sekä väliä kappaleiden keskellä että sisennystä uuden kappaleen alussa. Ei tarvitse käyttää molempia.
Kuriositeetti: Onko itkemisestä jotenkin vaikea kirjoittaa? Minulta menee aina fiilikset, kun likka pillahtaa itkuun ja se kuvataan jollain väsähtäneellä kliseellä (kuten kyynelten sekoitumisella sateeseen).
Haaste: Kirjoittakaa joku freesi itkemiskuvaus.
Nimimerkki 'Yx luonnon parantavaan voimaan uskova'
kiitos arvosteluista, mutta lisää kiitos.:)