Se istui sohvan nurkassa ja sen silmät oli kuin koiranpennulla joka oli jätetty liian pitkäksi aikaa yksin, samaan aikaan surulliset, yksinäiset mutta syyttävät. Se istui hiljaa ja tuijotti, mä olisin kestänyt vielä sen että se olisi hypännyt mun kaulaani ja kertonut ikävöineensä, mutta se ilme oli liikaa. Mä tajusin että mun olisi lähdettävä, viimeistä kertaa.
- Mä tulin hakemaan mun kamat ja jättämään avaimen, katkaisin hiljaisuuden. Sen ilme muuttui, epätoivoiseksi. Mä tiesin että eniten maailmassa se pelkäsi yksinjäämistä, että mä jättäisin sen, niinpä se käytti sitä keinoa jonka tiesi tepsivän. Pian mun kaulassa roikkui pieni punatukkainen tyttö. Sen hento ruumis vapisi nyyhkytysten tahdissa ja mun oli pakko kietoa käteni sen ympärille. Mä olisin halunnut sanoa jotain mukavaa, mutta se olisi ehkä vain pahentanut tilannetta.
- Et sä saa mennä, se sanoi nyyhkytysten seasta.
- Mun täytyy, vastasin hiljaa.
- Mikä mussa on vikana? se sanoi ääni epätoivosta väristen. Niin, mitä siihen voi sanoa? Miten voi sanoa toiselle ettei sussa ole mitään vikaa, tää ei vaan toimi. Mun ruumis halusi toimia vastoin järkeä, se halusi suudella tyttöä ja hyväillä tuota tutuksi tullutta vartaloa, mutta mä en antanut periksi. Mä mietin mitä tehdä, miten mä selittäisin? Enhän mä itsekään tiennyt mikä oli vialla. Mä en vain halunnut siihen tilanteeseen, vaikka mä olin tätä lähtöä pitkittänyt, se oli tehtävä nyt, ennen kuin mä tuntisin liikaa vastuuta siitä.
- Ei sussa ole mitään vikaa ja sä tiedät sen, mä en vaan halua tätä, totesin sille. Se oli opettanut mut elämään, se oli tarjonnut lämpöä ja hellyyttä jota mun ruumiini oli kaivannut, tullut riippuvaiseksi. Mutta mä en silti halunnut olla jollekin ihmiselle liian tärkeä, mä en halunnut että se eläisi pelkästään mun ansiosta, kunhan mä vaan pysyisin sen rinnalla. Joten mä irrottauduin otteesta ja painoin hiljaa oven kiinni perässäni. Mä näin silmissäni sen istuvan sohvan nurkassa itkemässä, sen pahin pelko oli käynyt toteen, mun teki mieli kääntyä takaisin, mutten mä kääntynyt.
- Mä tulin hakemaan mun kamat ja jättämään avaimen, katkaisin hiljaisuuden. Sen ilme muuttui, epätoivoiseksi. Mä tiesin että eniten maailmassa se pelkäsi yksinjäämistä, että mä jättäisin sen, niinpä se käytti sitä keinoa jonka tiesi tepsivän. Pian mun kaulassa roikkui pieni punatukkainen tyttö. Sen hento ruumis vapisi nyyhkytysten tahdissa ja mun oli pakko kietoa käteni sen ympärille. Mä olisin halunnut sanoa jotain mukavaa, mutta se olisi ehkä vain pahentanut tilannetta.
- Et sä saa mennä, se sanoi nyyhkytysten seasta.
- Mun täytyy, vastasin hiljaa.
- Mikä mussa on vikana? se sanoi ääni epätoivosta väristen. Niin, mitä siihen voi sanoa? Miten voi sanoa toiselle ettei sussa ole mitään vikaa, tää ei vaan toimi. Mun ruumis halusi toimia vastoin järkeä, se halusi suudella tyttöä ja hyväillä tuota tutuksi tullutta vartaloa, mutta mä en antanut periksi. Mä mietin mitä tehdä, miten mä selittäisin? Enhän mä itsekään tiennyt mikä oli vialla. Mä en vain halunnut siihen tilanteeseen, vaikka mä olin tätä lähtöä pitkittänyt, se oli tehtävä nyt, ennen kuin mä tuntisin liikaa vastuuta siitä.
- Ei sussa ole mitään vikaa ja sä tiedät sen, mä en vaan halua tätä, totesin sille. Se oli opettanut mut elämään, se oli tarjonnut lämpöä ja hellyyttä jota mun ruumiini oli kaivannut, tullut riippuvaiseksi. Mutta mä en silti halunnut olla jollekin ihmiselle liian tärkeä, mä en halunnut että se eläisi pelkästään mun ansiosta, kunhan mä vaan pysyisin sen rinnalla. Joten mä irrottauduin otteesta ja painoin hiljaa oven kiinni perässäni. Mä näin silmissäni sen istuvan sohvan nurkassa itkemässä, sen pahin pelko oli käynyt toteen, mun teki mieli kääntyä takaisin, mutten mä kääntynyt.
Vastaukset 5
Vanhimmat
oi kuinka söpöä
Yli vuosi sitten jätin pojan jota todella rakastin, sen vuoksi etten tiennyt haluanko olla kaveri vai enemmän, mitä kaverit sanovat? poika kysyi miksi vain kavereita? mutta ymmärsi kyllä, otti uuden tytön ja jatkoi elämää... minä jäin, unelmoin hänestä, mutta se oli minun valintani silloín... kaksi kuukautta sitten hän kuoli, ikävä palasi... sinulla on tilaisuus vielä...
Mulla hyppäs sydän kurkkuun ku luin ton tekstis...
tuntu niin tutulta, liian tutulta. Mä olin vaan se toinen osapuoli, en se joka lähti. Miks sä jätit jos sä rakastit?!=( Mut jätti yks tyttö vähän aikaa sitten...sano mulle et mä en enää tiiä. Mä rakastan sua,rakastan jollakin tapaa. Tuntuu niin pahalta kuulla sanovan että mä jätän sut. Vaikka toisaalta rakastaa...mun rakkaus säilyy yhä,ehkä hautaudun rakkauteni mukana sydämmessäni. Nyt se sanoo mulle että mä haluankin miettiä...miettiä mitä? Miettiä sitä että haluaako se sittenkin olla mun kanssa etten mä häviäis pois...toisen syliin, tai...pois.
"Elän haaveissa joista en voi päästä pois.
Näen vain heijastuksen hänen silmistään,
kyyneleen valuvan poskilla. Ja sanovan; odota.
Onko se heijastus rakkautta,vai jotain muuta"
joo, tiedän että tää ei liity aiheeseen mitenkään, mutta tuo sun juttus oli tosi hyvin kirjoitettu... sun kandeis ehkä ruveta kirjoittaa ihan tosisaan, oikeesti... pistä vaikka joku novelli lehteen tai sillain, ja oon tosissani, sä osaat kirjoittaa...
sussa on muuten kirjailian ainesta=)