Lapsuuden maisema

-joop, muistan hieman jotakin, tikku ei täys ihan vielä...päivänpaistetta tosiaan riitti, siltä tuntui, ja just tänäaamuna muistelin neljää taloa joissa asuin yhteensä hieman yli 20 ensimmäistä vuotta elotaipaleesta, tuolla naapurikaupunginosassa, kaikki ne on vuosia sitten jo purettu, ja uusia rakennuksia tilalla...kaikki muuttuu, mitään ei sille totuudelle voi...mut niinhän sen pitääkin olla.
p.s. sais vain naira ja uuren puvun...sanoi ent. työkaveri....öh.

Voi toki muistan, se oli elämää juuri päivänpaisteessa.

Tuon ajan muistoihin liittyy aina läheiset ihmiset, mummot ja papat, sedät ja tädit ja koko suvulla, niin ja ympärillä pyörivillä eläimilläkin, oli silloin suuri lämmin merkitys. Silloin elämä oli kuin tanssia nyt tänään vain tallaan näitä polkuja.

Jos tulevaisuudessa elän elämääni muistisairaana, niin silloinkin ammennan juuri sieltä monia elämäni hyviä hetkiä, toivottavasti...

http://youtu.be/UeOvmbBdOWY

Minä olen siinä onnellisessa asemassa että saan....käydä vilkasemassa lapsuuden maisemia joka kesä tai vaikka talvellakin, jos huvittaa. Vanha kotitalo seisoo autiona ja käytämme sitä kesämökkinä muutaman päivän joka kesänä, siskot koko kesän. Metsittynyt on kotipiha ja järvi pn kutistunut paljon siitä mitä se oli lapsuudessa....tai sitten ei.

Kotikujaa ei ole enää. Sen poikki kulkee valtatie :(

Tottahan toki muistan lapsuuden maisemat. Asun aika lähellä lapsuusmaisemia. Onhan muutoksia tietysti tapahtunut, mutta paljon samaakin on jäljellä. Kansakoulu on paikallaan, tosin koulun virkaa se ei enää toimita, mutta prikulleen saman näköisenä se paikallaan jököttää.
Ratsastustalli, jossa kävin paaaaljon, oli lapsuudessani aika lähellä kotiani, nyt talli on siirretty vähän kauemmas ja tilalle rakennettu rivitaloja.
Puisto, jossa kirmailin, on himpun verrran pienentynyt, koska uusi tie on pätkästy siihen viereen.

Tottakai pienenä paitaressuna ilot ja surut olivat erimoisia, mutta suhteutettuna ehkä kuitenkin jollakin tapaa verrattavissa nykymuorin aatoksiin.
Olin lapsena totinen tyyppi, herkkä heinäsirkka, joka otti suuret murheet kulkukoirista, kissoista ja muista eläimistä.

Harvemmin ajattelen lapsuutta. Vain silloin jos joku nimenomaan kysyy, että mites oli silloin ja silloin.

Onneks se lapsuus on ohi, jotenkin on mukavempaa olla aikuinen.
Lapsena oli rajoituksia jos joitakin ja nyt voin ilakoida kuinka lystää, eikä kukaa määrää, että kotona on oltava klo 21.

Kotikylä autioitunut, ja mökki luhistutut. Kivat olivat muistot, mutta mukavaahan tämäkin elämänjakso on. Siitä se ajallisen taipaleen riepumatto saa loimensa kun sitä vuosi vuodelta kudotaan.

Muistan kun en nytkään ole kaukana siitä :). Tosin talo on purettu ja tiet risteillee yli entisen kotitalon paikan. Kunta on kasvanut suuremmaksi ja en tunnista sitä enää kotikunnakseni. Enkä tun e sieltä kuin kourallisen ihmisiä.

Lapsuuden kesäthän tietenkin olivat intiaanikesiä. Ilta/päiväkaudet juostiin naapurusten kakaroiden kanssa piilosilla, kymmentä tikkua laudalla, konkkasta ja hypittiin ponkkua. Osa näistä kakaroista on löytynyt udelleen elämään kiitos Fb:n.

Vaatimatonta mutta puhdasta ja siistiä. Lapsuusajan onnelliset muistot liittyvät sisaruksiin ja kavereihin, äiteen antamaan mahdollisuuteen kasvaa kutakuinkin normiksi melkeinaikuiseksi :).

http://www.youtube.com/watch?v=C9OWm2trdx0
Uskon, että lapsuuden maisema muistoineen kuluu niihin asoihin jotka pysyvät elämän merkityksellisimpien aikakausien ja tapahtumien sarjassa, dementiankin tultua.
Erilaista elämä lapsuuden kodissani on, koneellistunut ja kasvanut moderni maatila. Oikein lämpöiset muistot ja hyvät perhesuhteet sieltä sain.Varmasti siltä ajalta muistaa helteiset kesäpäivät, kotona leivotun ruisleivän, mustikkamaidon, uudet perunat, sauna tuore vihta siellä, mutta myös työt joita yhdessä teimme ja polku jota juoksimme järvelle uimaan töiden jälkeen. Sitä elämäntapaa ei ole enää, eikä tarvitse ollakkaan, me olimme sen ajan lapset, nyt onnellisia muistoja saavat lastenlapset toivottavasti turvallisessa Suomessa.

Minun lapsuuden maisemaa sellaisenaan ei ole koska se on purettu uuden tieltä.
Se mikä oli oli vanhoja idyllisiä puutaloja sikinsokin kujineen puutarhoja joista omenia omin luvin otettiin selkäsaunan uhalla kakaroita oli isoja laumoja, äkäsiä mukavia ihmisiä.yleisiä saunoja ja pieniä kauppoja. Kesäisiä hellepäiviä pakkasta talvella hikisiä hiihtoja hikilaudoilla.

€ero
Oliskohan lapsuutesi kuin Pikku Pietarin piha, ainakin elokuvasta välittyi realistinen, hyvin monipuolinen kuva yhteiskunnan hierarkiasta ja keinoista selvitä sen rattaissa.

Ei minun lapsuusmuistoissa ole olemassa kujia, vain iso tie, jonka jalkakäytävältä koulumatkalla käännyttiin kotitielle, hieman pienemmälle.
Kavereita vilisi kuin oravia.

Surut ei painaneet, se oli sitä surutonta aikaa. Se on kai ainut, mitä siitä kaipaan.

Mikään ei ole muuttunut samanlainen tänään, saa nähdä jos Googlen auto ajaa toisen kerran voin ajaa "matkassa".

-melkein kateex käy att2 ja paloma....mulla ei oo edes kunnolla valokuvia paikoista niistä entisistä....

Pieni hirsinen tupa jonne lapsena muutimme ja josta sitten aloimme raivaamaan peltoa. Metsässä kiemurteleva puro, jonka varrella kukkivat tuomet ja pihlajat, rannoilla kasvoi sananjalat ja kurjenkellot. Puron varrelle savusauna, jossa kylvimme ja palvasimme lihaa.
Metsäisiä polkuja kuusineen ja poluilla olevine käpyineen. Pihakaivo, josta kannoimme veden sisälle.
Navetassa lehmiä, lampaita, kanoja ja kukko. Tallissa hevonen.Talvella kuivuneet heinät tuoksuivat hyvälle. Kesällä tietenkin oli heinätyöt.
Pellolla kasvoi perunat, porkkanat ja nauriit. Talveksi keräsimme marjoja, suolta lakkoja, metsästä mustikoita ja puolukoita. Mummo keräsi vadelmia ja teki niistä hilloa.

Hirsistä tupaa ei enää ole, tilalla on isompi talo. Kaikki muu on vielä paikoillaan, tosin polut kauempana pihasta ja pihalla tila autolle. Hevonenkin on vaihtunut traktoriin.

Onko tämä osa dementiatestiä?

Ei kasva enää mesimarjoja, ahomansikoita, kissankäpäliä. Naavakin on puista vähentynyt. Poissa kaalipellot, missä katkoin kukkakaaleilta kauloja ja istuin ojanpenkalla rouskuttamassa niitä. Poissa kasvihuoneet paitsi yksi, mikä kasvaa rikkaruohoa. Kotitalo, vanha navetta, autotalli ja sauna on ennallaan ja suvun hallinnassa vielä. Vinttikamarissa se sama tuttu puun tuoksu. Miksi se pihapiiri tuntuu joka kerran niin paljon pienemmältä kuin muistelin. Vielä siinä silti juoksemaan mahtuisi niinkuin lapsena, jos jaksaisi...


http://www.youtube.com/watch?v=ZR6C-9OWPsk&list=PL5E6D44476C5DCAE5&index=4

Juuri eilen tulin sieltä lapsuuden maisemasta.
Nykyisestä kodistani on sinne 150km.
Siellä ei asu enää ketään, niimpä rosvot ovat siellä mellastaneet kaksi kertaa.
Jonkun kerran sulanmaan aikaan siellä olemme, kun mökillä tulee välillä tunkua.

Se oli ainoa todellinen koti, se lapsuuskoti. Se pääoma jonka sieltä sain on niin suuri ja valtava joka kulkee mukanani aina. Suuri suku ympärillä, vanhoja ja nuoria, kaikki se maalaisympäristön laajuus jossa näki mitä todellinen elämä on. Se ei unohdu koskaan.
Nyt yli kuusikymppisenä elän toisella puolen suomea ja olen yksinäinen, kaikki sukulaiseni ovat kaukana. Lapsuudenkotiani isännöi veljeni tytär perheineen, lähinnä se on sitä että kesäisin pihalla voi pyörähtää, sisälle harvemmin pyydetään. Pitkä avioliitto tuntuu lähinnä yhtiökumppanuudelta.
Olavi Virran levytystä "Kuin lapsena ennen" kuuntelen kaiholla.
En mielestäni kuitenkaan ole onneton vaikka yksinäinen olenkin.

Kuvaukset lapsuuden maisemista, ovat mukavaa luettavaa aivan kuin olisi mukana ajassa joita on jokaisella.
Varmaan näihin paneutumalla saisi pitkiäkin kertomuksia jossain muunlaisessa tilanteessa, kiva näinkin.

Näin maaseudulla kasvaneena lapsuuden muistot säilyvät ikuisesti ja hyvillä mielin niitä muistelen.

Näistä tarinoista syntyisi varmaan pienoiskirjakin, jos kaikki muistelot kertoisi.

Täytyy sanoa, että ihmettelen vieläkin sitä suvaitsevuutta mitä sain lapsena osakseni vanhempien ihmisten toimesta, eli vieraistakin lapsista tykättiin ja harvoin kaltoin kohdeltiin.