Nais/miesihanteesi?

Pikkuisen pyöreä, tummatukkainen, kireäfarkkuinen
typy.

Tällaista olen etsinyt koko ikäni:

tumma, parrakas, kokoa L, hyvät silmät=
( sielun peili )komeus ei tärkeä

huumorintajuinen, uskollinen, vilkas,
romanttinen, hellä, lujatahtoinen,
päättäväinen

Ei ole tullut vielä vastaan, että olisi
ollut kaikki samassa paketissa.

Kysymys on absurdi. Ihanne ei ole olemassa. Se on kuvitelma, unelmien summa tai tulo tai kuudes potenssi. Tai sitten ihanne on se, jonka on menettänyt ja jonka laisen haluaisi uudelleen, koska juuri sellaiseen oli tutustunut ja uusi mikä tahansa on toinen ja vasta toinen.

Minun ihanne oli vaalea, lyhyen puolinen, sinisilmäinen, vähän ujo, hiljainen kodin henki ja tyytyväinen pieniin iloihin, silloin kun olin haave-ikäinen nuori sinkkumies. Sitten tuli eteen tumma =ruskeaihoinen, pitkä ja hoikka ja notkea ruskeasilmäinen, reipas ja raju, siivousta inhoava ja toimintaa vaativa nainen ja mennessään vei kuin tuuli roskan sieppasi. En kaivannut yhtään nuoruuden ihannetta.
Sitten kun jäin yksin, ihanteena on jäänyt tuo viuhkuvan piiskan tavalla liikkuva, räiskyvä ja puhetta pulppuva tyyppi, mulatin värinen, ajatelkaa! En ole veroista missään nähnyt.

Ihanne - ihminen joka on kiinnostunut sinusta itsestä, kuuntelee, kannustaa, lohduttaa, hellii ja ... riitelee sillä oikealla tavalla että kasvat ihmisenä aina 2 numeroa kerralla.

Ihanteet tulevat ajan mittaan arkisiksi. Siksi jauhan muille sitä veneen jatkuvaa tervaamista. Olen eronnut eikä minulla silloin ollut riittävästi tervaa saatavilla. Nyt sitä on vaatekomerot täynnä.

Minun miesihanteeni on Mies joka nauttii siitä, että on Mies ja siitä, että minä olen Nainen. Tärkeää on että sielu vaeltaa kanssani samankaltaisissa sielunmaisemissa, tuoden elämän seikkailuun oman tapansa hahmottaa, samoja maisemia. Kun katselee yhdessä, sitä näkee niin paljon enemmän.

...ja saattaa jopa oppia jotain.

omani elämänkaari lyhyeesti.
olen / etsin / en / ei

Uskoisin, että useimmat meistä kohtaavat ainoastaan sen mielestään "parhaan väärän". Ihanteiden avaruudesta kun on lähes mahdotonta löytää sitä ainoaa oikeaa.

sellainen joka pitää minua naisihanteenaan.

Löytynyt on jo montakymmentä vuotta sitten. Ei ollut alunperin tavatessa sillä lailla ihannemiehen perikuva vaan tosimies.

Ihannemiehen kanssa ei voi mennä naimisiin, koska se on haavekuva, joka arjessa särkyy. Jos sattumalta olisin löytänyt täysin haaveiden mukaisen ihannemiehen, olen varma, että avioliitto olisi tylsä. Mies olisi alkanut ärsyttää, koska kaikki odotukset olisivat täyttyneet. Luultavasti olisin potkaissut hänet jo pellolle tai hän minut.

...nuoruudessa luulin jo hänet löytäneeni, mutta sitten vain joku toinen ehti ensin...
Ei häntä sen jälkeen ole näkynyt, mutta silti olen vieläkin toiveikas:)
Ulkonäöllä ei ole niin suurta väliä, kunhan hänellä on sydän puhdasta kultaa!

Olen viime aikoina näitä palstan nais-mies-parisuhde juttuja lukiessani jäänyt miettimään, olisiko joskus syytä kääntää katse toiseen suuntaan ja kysyä itseltään: Mitä minulle kuuluu? Meistä kukaan ei kykene elämään toisen ihmisen tai toisten ihmisten kautta. Kukaan toinen ei voi minua pelastaa. Ei se ihaninkaan prinssi tai prinsessa. Siinä mielessä me olemme kaikki loppuviimeksi yksin.

Ajattelen niin, että sekä kumppanin löytämisessä että parisuhteessa elämisessä tärkein avu on oman itsen tuntemus. Itsetuntemukseen puolestaan ei ole muuta tietä, kuin opetella tuntemaan itseään. Itsetuntemuksen lisääminen on yleensä tuskallinen prosessi, sillä useimmilla meistä eteen tulee asioita, joita me emme haluaisi itsestämme tai elämästämme tietää. Mutta mitä enemmän tunnen itseäni sitä enemmän minussa on eräänlaista kosketuspintaa, johon muut voivat tarttua.

illanvirkku on itse kadonnut.
Veikö kenties ihannemies mennessään?