Syömishäiriöt

Hassua. Meinasin pari päivää sitten tehdä samanlaisen aloituksen. Pohdin myös kysyväni anoreksiapalstalta, että onko siellä lesboja. Mielenterveysongelmat tuntuu olevan monelle lepakolle punainen vaate. Mun syömisvammailu ei pinnallisemmassa kanssakäymisessä herätä huomiota. Välillä ihmetellään miten pysyn niin hoikkana. Tää on mun oma yksityinen helvetti. Pari kertaa on ollu pakko kertoo, kun on vietetty enemmän aikaa yhdessä. Silloin naiset kyllä kaikkoo ja nopeesti. En enää edes haaveile parisuhteesta...

Koetko, että sun seksuaalisella poikkeavuudella ja syömishäiriöllä on ollut jonkinlainen yhteys? Miksi kirjoitat juuri lesbopalstalle? En kysy pahalla. Uteliaisuuttani vain.

Itse olen joskjs useampi vuosi sitten kärsinyt jostain epämääräisestä syömävammailusta enkä tiedä, osaisinko itse vastata omaan kysymykseeni. Teininä inhosin oman kroppani ja myidenkin naisellisia muotoja, nykyään olen oppinut hyväksymään sukupuolen fyysiset ominaisuudet edes vähän, vaikka en vieläkään pidä isoista tisseistä tai perseestä.

Mitä seksuaalisuuteen tulee niin syömishäiriö vei halut, ainakin luulen niin. Menkat loppui ja oli poissa puolitoista vuotta. Olisiko sitten hormoneista johtunut. Toisaalta oma kroppa meni usein ihmissuhteiden ja sosiaalisen elämän edelle. No kyllä te tiedätte.

Palautuminen on kestänyt kauan. Pahimmasta vaiheesta on neljä tai viisi vuotta. Vieläkin lasken kaloreita päässäni ja kyttäilen syömistäni. Silloin tällöin inhoan peilikuvaa tai sitä, kuinka paljon olen mennyt syömään päivän aikana.

Paljon on kuitenkin parantunut. En saa ahmimiskohtauksia, oksenna tai rääkkää itseäni 20km lenkillä rangaistukseksi. Treenaan vieläkin muutaman kerran viikossa, joskus lujaakin mutta järki päässä. Mulla ei enää ole kielleettyjen ruokien listaa päässäni. Jos joku juttu on tosihyvää niin syön sen. Sosiaalinen elämä on myös parantunut 100%. Voin jopa nauttia siitä että menen ystävien kanssa ravintolaan:) seksuaaliset halutkin on paikallaan, vaikkei se mun sekssielämä mitään hehkuttamisen arvoista ole:D

Nyt kun miettii taaksepäin sitä aikaa jota silloin eli, niin niitä sairaita tapoja piti täysin normaaliina. Ei sitä silloin tajunnut kuinka seko oikeasti oli.

mulla oli anoreksia viitisen vuotta sitten, pudotin vuodessa 40kg.

Nykyisin olen ihan normaalipainoinen, itseinho on kyllä melko korkea yhä.

Mulla oli vuosia paha anoreksia ja sen jälkeen bulimia. Vieläkin tulee ajoittain anorektisia jaksoja ja mun on esim. vaikea osallistua mihinkään sosiaalisiin tapahtumiin, jotka rakentuvat ruokailun ympärille. Bulimia liittyi selkeästi siihen, etten ollut tyytyväinen elämäntilanteeseeni: opiskelut kusi, oli poikakaveri jota en halunnut, tuhlasin aikaa vääriin asioihin, annoin käyttää itseäni monella tavalla hyväksi jne. Anoreksian syyt oli mutkikkaammat. Mulla oli sisäinen tunne, mitä mun olisi pitänyt olla ja mitä olisin halunnut, mutta multa puuttui tahdonvoima, rohkeus, terve itsekkyys ja raha toteuttaa juttuni. Purin pettymyksen ja angstin itseeni. Luulin kai pelaavani aikaa itselleni, että olosuhteet tukis mun unelmiani, mutta vuodet kulu, vaikka kuinka yritin kuihduttaa kehoni horrostilaan odottaan parempia aikoja.