tarina menee näin:
tapasimme kihlattuni kanssa kolmisen vuotta sitten ja rakastuimme palavasti. vuoden verran elimme vain toisillemme ja vain toistemme vuoksi. sitten hän lähti matkalle.
takaisin tultuaan hän kertoi minulle kaiken tapahtuneen. myös sen että hän oli humala-pilvessä päätynyt harrastamaan suuseksiä miehen kanssa. minuun sattui enemmän kuin olin koskaan kuvitellut mahdolliseksi.. otin hänet kuitenkin luokseni jo samana iltana. ja me keskustelimme, itkimme ja keskustelimme ja itkimme..
aikaa kului ja vihdoin näin oman tuskani alta myös sen miltä hänestä tuntui ja miten paljon hänen tekonsa häneen itseensä sattui. miten paljon häneen sattui se että oli loukannut minua.. en edelleenkään ymmärtänyt hänen tekoaan enkä edes halunnut ymmärtää, mutta aloin antaa anteeksi.
vielä tänäkin päivänä asia palaa mieleen toisinaan, mutta ei satu enää niin paljon. toistamiseen hän ei ole mitään tehnyt, eikä myöskään pilveä polttanut. ja minä luotan häneen taas, vaikka siihen menikin yli vuosi. olemme onnellisia, vaikka tapauksesta pieni varjo suhteeseemme jäi.
olisitko itse tehnyt samoin?
tapasimme kihlattuni kanssa kolmisen vuotta sitten ja rakastuimme palavasti. vuoden verran elimme vain toisillemme ja vain toistemme vuoksi. sitten hän lähti matkalle.
takaisin tultuaan hän kertoi minulle kaiken tapahtuneen. myös sen että hän oli humala-pilvessä päätynyt harrastamaan suuseksiä miehen kanssa. minuun sattui enemmän kuin olin koskaan kuvitellut mahdolliseksi.. otin hänet kuitenkin luokseni jo samana iltana. ja me keskustelimme, itkimme ja keskustelimme ja itkimme..
aikaa kului ja vihdoin näin oman tuskani alta myös sen miltä hänestä tuntui ja miten paljon hänen tekonsa häneen itseensä sattui. miten paljon häneen sattui se että oli loukannut minua.. en edelleenkään ymmärtänyt hänen tekoaan enkä edes halunnut ymmärtää, mutta aloin antaa anteeksi.
vielä tänäkin päivänä asia palaa mieleen toisinaan, mutta ei satu enää niin paljon. toistamiseen hän ei ole mitään tehnyt, eikä myöskään pilveä polttanut. ja minä luotan häneen taas, vaikka siihen menikin yli vuosi. olemme onnellisia, vaikka tapauksesta pieni varjo suhteeseemme jäi.
olisitko itse tehnyt samoin?
Vastaukset 31
Vanhimmat
Ensinnäkin täytyy sanoa heti, että maailmamme ovat erilaiset, ja se vaikuttaa paljon mun asenteeseen. (en ole koskaan ollut tekemisissä huumeiden kanssa enkä ihmisten jotka ovat jne.)
Itse en olisi voinut antaa anteeksi, en unohtaa. Asia olisi ällöttänyt, loukannut ja kaihertanut mieltäni niin paljon että väistämättä jotain olisi menetetty, ikuisiksi ajoiksi. Luottamus toisen lesbouteen, kunnioitus, jokin särö olisi suhteessa jota ei mikään liima enää korjaa.
Mutta sulle taas tekemäsi ratkaisu on voinut olla oikea. Mulle jotkin asiat vain ovat kauhistus enkä voi niitä hyväksyä. Kantani pettämiseen on mustavalkoinen ja tuskin koskaan muuttuu; pätevää syytä pettämiseen ei ole. Piste.
Olen minäkin kuullut väitteen että pettäjää pitää myös ymmärtää. Voin tuntea jonkinlaista sääliä pettäjän katumusta kohtaan, mutta ymmärrä sitä en. Pettävä osapuoli ei mun sympatiaa saa. Eihän se pettäjä ole kunnioittanut toista saati edes itseään, miksi hän ansaitsisi kunnioitusta?
Olen pahoillani jos jyrkkyyteni loukkaa sua... se ei ole tarkoitus. Lähinnä vain kuvata sitä että vain itse voit tietää teitkö oikean ratkaisun ja voitko elää asian kanssa. Me kaikki näemme asiat niin eri asteisina.
Minäkin väitän olevani kuitenkin hyvinkin ymmärtäväinen ja lämmin ihminen, vaikka pettämisen suhteen kantani onkin jyrkkä. Joillakin sitä empatiaa löytyy myös pettäjää kohtaan. Kukin tyylillään.
Toivon sulle onnea ja voimia. Ehkä rakkaus kantaa teitä myös vaikeuksien yli.
Tähän kohtaan haluan tarkentaa yhden asian jotta että liikaa "takertuisi" siihen kohtaan pilven polttamisesta..tämä asia oli ainutkertainen kokeilu, jota en itse myöskään ymmärrä, mutta ei ole toistunut tämän tapauksen jälkeen.
"Pettäjääkin pitää myös ymmärttää.."
Mielenkiintoinen ajatus näin muusta ympäristöstään irtivedettynä lauseena. Itse en koe, että näin pitäisi olla. Kun itse kuitenkin petetyksi jouduin, käperryin lähes kokonaan omaan itseeni. Huomasin kuitenkin, että en pääse asiasta yli, jollen yritä jotenkin ymmärtää vastausta kysymykseen "Miksi?".
Tässä tapauksessa vastausta vain ei läytynyt. Näin vain sen kuinka paljon toiseen sattui, koska hän ei itsekään pystynyt ymmärtämään tai selittämään syitä tekoonsa. Hänen periaatteensa kun olivat myös aina olleet hyvin jyrkät. Myöhemmin tajusinkin että juuri tässä oli hänen suurin rangasituksensa. Hän itse rikkoi kaikkia periaatteita ja asioita, jotka itse niin jyrkästi tuomitsi ja joihin uskoi. Eikä osannut mitenkään itselleen tekojaan selittää. Ja ennen kaikkea, unohtaa.
Jotenkin se vain on niin, että minä pystyin antamaan anteeksi. Halusin itse yrittää uudelleen ja uskoin häntä, kun hän vakuutti haluavansa samaa. En ole milloinkaan kokenut, että minun olisi mitenkään tarvinnut häntä rangaista, sillä hän teki sen itse ja tekee yhä edelleen. Välillä toivoisinkin, että hän voisi unohtaa ja että voisin myös itse unohtaa. Näin ei kuitenkaan varmaan koskaan tapahdu, asian kanssa voi vain oppia elämään, paikata arvet ja jättää sen taakse yhtenä muistona muiden mukana.
Minun mielipiteeni asiaan on siis se, että yhden (vaikka suurenkin) virheen ei saisi antaa kadottaa kaikkea mitä kahden ihmisen välillä on. Kullakin kuitenkin periaatteensa ja mielipiteensä, ja kukin pysyköön niiden takana. Omani muuttui yhden virheen seurauksena.
Sääli vain että virheitä täytyy ensin tehdä tai tapahtua, ennen kuin niistä voi oppia..
en voi muuta väittää sinun olevan. Itse en pystyisi samaan.
Ei fyysinen tai henkinenkään haksahdus lopultakaan saisi minua eroamaan rakastamastani ja rakastavasta ihmisestä. Riippuu kokonaan siitä, mitä seuraa jatkossa. Me ollaan vain ihmisiä, erehtyväisiä. Toistamiseen ei kävisi, se olisi jo tapa.
Sen sijaan pilveä en ymmärrä, kavahtaisin kokeilunhaluisiakin. Toivottavasti siitä ei ole kysymys perimmiltään? Olen näissä asioissa tosi konservatiivinen, alkoholi kohtuudella (tai joskus jopa överinä) menee mukiin, mutta muu huumaaminen (ja liika sellainen) tuntuu aika ikävältä. Tämä selityksenä "lausuntooni".
Ihmiset tekevät virheitä, sille ei voi mitään. Kumppanisi teko oli ruma, ja ymmärrän täysin, että olit ja olet asiasta pahoillasi. Mutta jos tyttöystäväsi on itsekin katunut ja itkenyt ja -ennen kaikkea - parantanut tapansa, niin en näe mitään syytä siihen, miksi et voisi päätyä täyteen anteeksiantoon.
Totta kai ihmisen on käytävä läpi suuttumuksen, surun ja vihan tunteet, mutta niihin ei pidä jäädä makaamaan. Anteeksiantaminen tekee lopulta hyvää sinullekin, mutta se tulee sitten, kun sen aika on.
Olen itse koheltanut elämässäni enemmän tai vähemmän, ja siksi tiedän erityisen tarkkaan, minkälaista on mokata. Olen kuitenkin sitä mieltä, että omista teoista on kannettava aina vastuu, ja niinhän tyttöystäväsi tuntuu tekevänkin.
Voimia ja lämpöä teille molemmille!
Olen ollut itse molempina osapuolina; pettäjänä ja petettynä. Samoin kumppanini. Molemmat olemme samaa mieltä siitä, että petettynä oleminen on tietyllä tavalla helpompaa (vaikka kaukana helposta sekään olotila on!).
Mutta itse asiaan. :) Olemme puoliskoni kanssa molemmat mokanneet, antaneet ja saaneet anteeksi. Näiden tapahtumien välillä oli vuosia, ja ovat ainoita (toivottavasti sellaisiksi jäävätkin).
Meillä suhde oikeastaan vahvistui tapauksen jälkeen, etenkin ensimmäisen. Ei tietenkään heti ja ryminällä, monet itkut itkettiin ja eroa puitiin jne, mutta hiljalleen. Kerrankin oli pakko pysähtyä ja miettiä miten paljon se toinen oikeasti merkitseekään. Harmillisen usein sen arvon huomaa vasta siinä vaiheessa, kun on menettämässä toisen (ainakin pitkässä parisuhteessa, kun toinen on jo niin tuttu ja turvallinen). Keskustelimme, ja voisi sanoa, että tutustuimme toisiimme uudelleen, rakkaus vahvistui. Edelleen korostan sitä, että se ei todellakaan käynyt hetkessä ja voisinpa sanoa, että melkein helpompaa olisi ollut erota rytinällä. Mutta onneksi emme niin tehneet.
Itseäni ainakin petettynä osapuolena tietyllä tavalla helpotti sillä hetkellä, kun päätin antaa anteeksi. En sillä hetkellä edes tiennyt miten suhteellemme käy, jatkammeko yhdessä vai emme, mutta helpotti kuitenkin.
Ihminen on erehtyväinen, enkä taida itse enää koskaan sanoa "ei koskaan". =) Me teemme virheitä, jokainen meistä ja jos virheistä on valmis oppimaan, on asenne silloin juuri kuten pitääkin! En siis kovin kovalla kädellä kokemusteni perusteella tuomitse pettämistä, jos se tapahtuu yhden kerran. Ne, jotka hyppäävät sängystä toiseen jatkuvasti, ovat asia erikseen eivätkä mielestäni ansaitse kerta toisensa jälkeen uutta mahdollisuutta tai anteeksiantoa.
antaa, unohtaa ei voi/kannta. Jos ei muista, ei opi.
Mutta toivon teille hyvää loppuelämää.
Soon ainut asia mitä en suhteessa antaisi anteeksi. Jos haluaa olla muitten kanssa niin vapaasti mutta ei sen jälkeen enää minun kanssa.
oma mielipide kullakin :)
Tuntuu olevan, että yhden kerran voi antaa anteeksi.
Minä en. Tunnen itseni, tiedän että asia kuitenkin jäisi kaivertamaan sydämessä ja tekisi tuhoaan. Kun pätevää syytä pettämiseen ei ole, se on aina äärimmäisen epäkunnioittavaa käytöstä toista kohtaan. Sen voi aina jättää tekemättäkin, ja jos vetoaa päihteisiin, niitä ei pidä ottaa jos ei hillitse itseään.
Pettäminen on ehdoton ei. Nykyään useimmille se ei vaikuta olevan niin. Ainakin kerta sallitaan. Mulle sekin on jo liikaa. Ehkä mullekin vielä löytyy samoin ajatteleva kumppani. ;D
johon en osaa vastata. itse en ikinä pettäisi, joten vaikea sitä varmaan olisi sulattaa. riippuu tapauksesta.
....
Miksi sinä ja niin moni muu haluaa harata vastaan ja vakuutella ettei pidä koskaan sanoa mitään ehdottomuuksia.
Kyllä minä annan virheitä kumppanille anteeksi, hyvänen aika, itse olen virheitä täynnä. Mutta pettäminen on sellainen virhe jota en voi antaa anteeksi, en ainakaan niin että voisin sen ihmisen kanssa jatkaa tai enää häneen luottaa.
On se kumma ettei saa pitää omaa kantaansa vaan sitä yritetään muuttaa.... Mun puolesta kukin saa antaa tahollaan anteeksi vaikka kymmenen pettämistä, minä en, sitä yhtäkään. Se on niin helppoa jättää tekemättäkin, pätevää syytä pettämiseen EI ole.
minulle riittää yksi ihminen kerrallaan ja siksi olen varma etten koskaan tule pettämään ketään. onhan niitä sellaisia, joille pettäminen on enemmän sääntö kuin poikkeus. mutta minä en kuulu heihin ja sellaisista haluankin pysytellä kaukana.
Se joka aidosti rakastaa voi myös antaa rakastettunsa virheet anteeksi.
Aito rakkaus ei myöskään muistele kärsimäänsä pahaa vaan ajan myötä "unohtaa". Ja siitä tietää myös, että anteeksiantaminen on aitoa eikä vaan puhetta. Unohtamisella tarkoitan ettei asia palaa joka riidan aikana esiin ja että se lakkaa vaikuttamasta muutenkin suhteeseen. Aikaa se kyllä vaatii.
Pohjimmiltaan tässä on kyse sen ymmärtämisestä, että kukaan ei ole täydellinen.
Itseään täydellisenä ja erehtymättömänä pitävät eivät suostu edes ajattelemaan anteeksiantoa tai että joskus voi tulla tilanne, ettei itsekään ehkä ole niin täydellinen.
Alkoholista sen verran, että on mahdollista ettei tosiaan muista tekojansa ja sitten ilmeneekin että on töppäillyt. Silloin pitää olla valmis muuttamaan alkoholinkäyttöään jos haluaa töppäykset anteeksi. Muuten pettää kaksinkertaisesti.
Se joka aidosti rakastaa ei petä rakastettuaan.
Loukkaahan se kun toinen tekee jotain josta päättelee rakkauden loppuneen. Näin ei välttämättä ole. Kysymys on onko anteeksiantoon kykyä ja tahtoa. Aito rakkaus kykenee ja tahtoo.
Olen tässä nyt lueskellut ja pohdiskellut ajatuksianne ja koen asiakseni ottaa kantaa muutamiin esitettyihin oletuksiin ja mietelmiin.
Itselläni on aina ollut kovin jyrkkä asennoituminen pettämiseen ja uskottomuuteen. Se kaikki sai kuitenkin uuden ulottuvuuden "omakohtaisen kokemuksen" myötä. Sitä vain loukkaantui syvästi ja sydän särkyi, ei oikein tiennyt mitä olisi ajatellut ja mistä..lopulta päässä liikkui vain tyhjää ja osasi vain itkeä. Halusi kieltää koko asian ja unohtaa kaiken, muttei voinut eikä osaksi halunnutkaan.. Aiempien mielipiteideni ja tuomitsevuuteni perusteella tämän kaiken piti tarkoittaa loppua, mutta en halunnut heittää hukkaan sitä kaikkea arvokasta ja kaunista mitä meillä oli ollut ja toivottavasti voisi edelleen olla. Sitten päätin antaa toiselle toisen tilaisuuden. Jota onneksi en ole joutunut katumaan.
Yhä edelleen välillä mietin, missä olisin nyt jos tätä kaikkea ei olisi tapahtunut tai jos olisimme silloin eronneet. Enkä kadu päätöstäni, vaikka joskus illan pimeinä tunteina asia välillä muistuukin mieleen ja vähän kaivertaa. Sen tiedän että tällä kaikella oli todella kauaskantoinen vaikutus suhteeseemme ja se muutti monia asioita ja vaikutti vähintään yhtämoniin. Moni asia olisi luultavasti mennyt paljon paremmin ilman tätä, mutta se myös kasvatti minua ihmisenä valtavasti. Voisimmeko ilman tätä olla vielä onnellisempia kuin olemme nykyään; sitä en tiedä. En toki soisi samaa kenellekään muulle, haluan vain sanoa, että siitä kuitenkin selviää ja anteeksikin voi antaa vaikkei täysin ymmärtäisikään.
Meidän suhteemme "pelastus" oli kuitenkin puhuminen. Vaikka kuinka sattui, asia puitiin pohjamutia ja yksityiskohtia myöden läpikotaisin alusta loppuun niin, ettei mitään kysyttävää enää jäänyt. Kun tietää koko totuuden, ainakaan mielikuvitus ei asioita enää suurenna. Hiljaisuus on usein pahinta mitä toiselle voi tehdä.
Kiitän teitä kaikkia kommenteistanne ja toivon että otatte lisää kantaa uusiin heränneisiin ajatuksiin.
Kirjoitit Sara kuin minun tarinaani. Olen ollut hyvin jyrkkä pettämisen suhteen. Se on helppo ollakkin siihen asti ennen kuin se sattuu omalle kohdalle. Olen kanssasi samaa mieltä joka lauseesta, sekä samoin tämän kokenut-, vai oliko se itse kokenut-nimimerkin kanssa. Rakkaus on anteeksiantoa. Rakkaus ei ole tuomitsemista. Pettäminen satuttaa, se murtaa ja tekee käsittämättömän kamalan ja surullisen olon. Tuntuu että sydän ja vatsa repeää. Mutta kuvittelisin että syvä, aito rakkaus voittaa pettämisen mukana tuoman vihan. Alkujärkytyksessä minulla ei meinannut voimat riittää vihan tunteisiin koska suru ja pettymys täyttivät niin totaalisesti tunnemaailman. Olen antanut anteeksi mutta unohtamaan en ole kyennyt. Mutta mitä enemmin aikaa kuluu, sitä vähemmän se on mielessäni. Voin sanoa rehellisesti että se on tuntunut pahimmalta ja väärimmältä mitä minulle on ikinä tapahtunut. Olen miettinyt sitä että meneekö siinä kuullessaan järkytysuutisen niin epätoivoiseksi ettei halua kärsiä enää kokonaan kumppanin menettämisen tuskaa(?)
Kumppanini kun petti minua, sain kuulla sen vasta melkein vuoden päästä tapahtuneesta. Se oli tapahtunut kaksi kertaa ja kuulin sen siltä kenen kanssa hän petti minua. Kuitenkin kumppanini oli viheltänyt pelin poikki. (Epätoivoista puolustelua varmaan).
Siitä kun kuulin tämän paskan jutun, on nyt kulunut 4-5 kuukautta. Pelkään vieläkin sitä että jospa minulle tulee vielä se olo, että en pystykkään antamaan pettämistä anteeksi. Kauan teidän petettyjen pettämisen kuulemisesta on kulunut aikaa? Auttakaa minua uskomaan siihen että haluan kokonaan antaa anteeksi. Voiko siihen oikeasti pystyä? Tuleeko luottamus joskus takaisin kokonaan?
rakkaus on kaunista. ei pidä tekemän siitä rumaa sanomalla että pitää antaa anteeksi jos toinen raiskaa sen mikä oli pyhää. ja itseasiassa kuten varmasti monet muutkin, olen unohtanut sen rakkaani tuonne sänkyyn uinumaan ilman syliä. Sen sylin menen nyt tekemään ja muistakaahan muutkin mennä tekemään syli sille joka välittää ja rakastaa. Niitä ei ole monta.
Niin, ota syliin rakkaasi sinä jolla sellainen on. Olet onnekas. :D
Mitä tulee pettämiseen, en voi käsittää ihmistä joka toista pettää missään olosuhteissa. Se on niin äärimmäisen loukkaavaa, typerää, rumaa. Minusta sitä ei tarvitse antaa anteeksi. Sitä ei pidä tehdä, jos tekee on jotain vialla, itsessä.
Mutta te jotka pettämisen annatte anteeksi, voimia teille. Kunnioitan valintaanne vaikka en itse tekisikään samoin. Maailmani on tässä asiassa täysin mustavalkoinen ja tulee olemaankin.
Katuminen ei auta mitään, täytyy olla sitä välittämistä ja selkärankaa jo ennen kuin töppää niin rankasti. Niin minä asian näen eikä kenenkään tarina kantaani muuta. Emme ole eläimiä, meillä on kyky hillitä itsemme. Pettäminen on aina turhaa ja sen voi estää.
Jälleen kerran, kukin tyylillään.
"Tuleeko luottamus joskus takaisin kokonaan?"
Omalta kohdaltani en osaa sanoa. En vieläkään oikein usko, että ensimmäinen naissuhteeni olisi varsinaisesti pettänyt eli suhteillut toisen kanssa kumppanuutemme aikana. Mutta minut jätettyään hänellä oli ihmeen pian toinen, ei selityksiä, ei keskusteluita, sellaiseen hän ei suostunut. Ei selvästikään halunnut joutua vastaanottamaan mitään hankalaa, ehkä nolotti. Parin kuukauden päästä hän pyysi paluumahdollisuutta. Suostuin sillä ehdolla, että keskustellaan, halusin todella valtavasti hänet takaisin, muu olisi pelkkää synkkyyttä. Eipä tullut sittenkään, ja siitä meni poikki.
Luultavasti en olisi pystynyt unohtamaan hyppyä vieraisiin, jotain oleellista siinä särkyi, mutta anteeksi olisin antanut silloin - kuten myöhemmin ajan myötä tapahtui joka tapauksessa. Soitellaan joskus yms, hän toivoisi lähempää ystävyyttä, mutta minut hyvin tuntevana tietää sen mahdottomaksi. Nykyään siis minä olen se, joka ei viitsi kuunnella hänen selityksiään erosta, tunteminen kun sattuu olemaan molemminpuolista ja tiedän ekan exäni kaunistelutaipumuksen, sitä en aikoinaan halunnut huomata.
Mutta takaisin olisin ottanut, varmasti, en olisi voinut yhden hairahduksen takia olla ilman kaikkea sitä hyvää, mitä suhde oli antanut ja tuottaisi jatkossakin, luultavasti, nikottelujen jälkeen. Eivät ihmiset kuitenkaan omista toisiaan. Mutta pitää pystyä luottamaan, toistuva irtiotto on jo tapa. Rakastavassa suhteessa luottamustarve koskee myös sitä rakkautta. Jos kyseessä olisi enemmänkin muodollinen, institutionalisoitu, perhe- tai omaisuusjärjestely, eivät ulkopuoliset rakastelut varmaankaan olisi vastaava este yhteiselolle. Lesbosuhteissa ne tuppaavat olemaan ratkaiseva este. Miten lie homosuhteissa? Olenko väärässä, kun luulen niissä toleranssin seksiseikkailuihin olevan yleensä korkeampi?
mutta miten voit Zorro olla varma itsestäsi, ettet missään tapauksessa itse haksahtaisi "pettämään"? Olet hyvin mustavalkoinen ja sellainen on mielestäni pelottava piirre ihmisessä. Me olemme kaikki ihmisiä ja sellaisina erehtyväisiä, monin tavoin viallisia ja kuitenkin toisaalta täydellisiä juuri sellaisina kuin olemme. Ja koska olemme vain ihmisiä ei meillä ole valtaa tuomita ketään. Jokaisella on oikeus elää omalla tavallaan, mutta mielestäni anteeksianto ja suvaitsevaisuus ovat suuri osa rakkautta.
Ikävää että pelotan sua. Mutta älä ole huolissasi, tuskin tiemme kohtaavat.
Mua pelottaa taas se yhä yleistyvä sallivuus. Mua pelottavat ihmiset jotka antavat pettämisen anteeksi. SE on mulle pelottavaa ja kummallista.
Miten voin olla varma itsestäni? Tunnen itseni kolmenkymmenenviiden vuoden kokemuksella. ;) Tiedän etten tekisi sellaista toiselle missään tilanteessa. Miksi sitä pitää perustella, miksi ei voi vain hyväksyä sitä että meitä on moneksi?
Minun näkökulmastani muiden pitäisi perustella kantaansa, ei minun. Minun maailmassani kantani on se ainut normaali. Pettäminen ei kuulu niihin asioihin joita saa tehdä. Koskaan.
Ei se silti tarkoita että olisin joka asiassa yhtä mustavalkoinen! Itsekin olen virheitä täynnä, ja on niitä hyväksyttävä toisissakin, tottakai. Mutta pettämisen suhteen olen ja tulen olemaan mustavalkoinen.
Olen hämmästynyt että jatkuvasti joudun selittelemään kantaani. Ihme juttu. Mitä niin outoa ja pahaa on siinä ettei hyväksy pettämistä, edes sitä "yhtä kertaa"? Itse en sitä toiselle tekisi enkä hyväksy sitä itselleni tehtävän. Minusta se ei kuulu normaaliin elämään millään tavalla.
Ei se mua haittaa jos muut antaa sellaisen anteeksi. Se on heidän valintansa. Tämä minun. Mulle se ainut vaihtoehto tässä asiassa.
Olen samaa mieltä siitä että anteeksianto ja suvaitsevaisuus ovat tärkeä osa rakkautta.
Mutta pettäminen ei kuulu siihen millään tavalla. Lähes kaiken muun voi antaa anteeksi, pettämistä ei. Se on aina ehkäistävissä. Kenenkään ei ole pakko pettää. Mulle se on todella kaukainen ajatus.
Olen useasti tavannut ihmisiä jotka selittävät itseään laatusanoilla suvaitsevainen, empaattinen, herkkä jne. Mutta kun tulisi oikea tilanne toteuttaa näitä sanoja ja vaikkapa rakastamaansa ihmiseen niin oikeat sanat olisivatkin ymmärtämätön, kova ja tuomitseva ja katkera.
Omasta "kokemuksestani" on nyt kulunut melkein kolme vuotta. Itse kuulin tapahtuneesta heti seuraavana päivänä oman rakkaani suusta. Anteeksi on vaikea antaa, mutta jos niin on jo tehnyt, katumapäälle ei tule; ainakaan minä en ole tullut. Jos teko toistuu, silloin tilanne saattaa olla hyvinkin toinen.
Voin rohkaisuksesi sanoa, että uskon täyden anteeksiannon olevan mahdollista. Toisin en oikein ole varma mihin kontaan raja anteeksiannon ja pelkän muistamisen väliin vedetään, vai täytyisikö koko asia ensin kokonaan unohtaa jotta olisi antanut kokonaan anteeksi. Itse koen antaneeni anteeksi. Luottamus on palannut vähä vähältä, kunnes jonakin päivänä havahduin siihen, etten enää epäillyt päästää häntä silmistäni. Kun tähän kykenee muutaman kerran ja toinen osoittautuu luottamuksen arvoiseksi, oli se ainakin minulla suuri askel eteenpäin.
Se minun on kuitenkin pakko myöntää, että vaikka luotan, kuitenkin silloin kun on muutenkin apea ja surumielinen olo, varsinkin silloin hieman epäilee. Mutta se ei ole minua häirinnyt. Se tunne on enää vain tuhannesosan siitä, mitä silloin kolmisen vuotta sitten ja suuri osa siitä on ns "perus" mustasukkaisuutta, mutta osa myös muuta.
Ja minä kun voin myöntää olevani jonkin verran mustasukkainen ihminen..
No minäpä lopetan tämän keskustelun tämän jälkeen tähän. Ei ole tarvetta jatkaa tai itseään selitellä enempää.
Tuskin yhtäkään ihmistä voi yleistäen selittää. Jokainen on ihan omanlaisensa.
Läheiseni saavat minulta valtavasti rakkautta, ymmärrystä, hellyyttä, huomaavaisuutta ja monia hyviä asioita. Vaikka kuinka olen kova ja ymmärtämätön pettämisen suhteen.... asiat eivät sulje toisiaan pois millään tavalla.
Kai elämä on pikkuhiljaa opettanut ettei kannata välittää kommenteista sen suuremmin. Jokainen tietää millainen on, ei sitä kannata sen enempää kenellekään todistella.
Mukavia asioita jokaisen päivään! :D
Ehkäpä mustavalkoisuus pelottaa meitä siksi, että monikaan meistä ei voi eikä haluaisikaan sanoa minkään asian olevan täysin varmasti jollain tietyllä tavalla. Kovinkaan moni ei omaa sellaista päättäväisyyttä, että tilanteen tullen voisi sanoa täysin ehdottoman ja pitävän mielipiteen. Pelkäämme varmaankin sitä päivää, jolloin meidän pitää seisoa sanojemme takana tapahtui sitten mitä tahansa.. Minä ainakin pelkään.
On paljon helpompaa jättää itselleen vara muuttaa mielensä. Sanottakoon sitä sitten "nykyajan ylisuvaitsevuuden ihailuksi" tai ihan miksi vain, minusta se riippuu jokaisesta itsestään.
Ehdottomuutta pelätään, vaikkei siinä minusta ole mitään pelättävää, kuten ei myöskään suvaitsevuudessa. Ehkä pelkäämmekin sitä, että olemme itse heikkoja kun emme pysty samanlaiseen ehdottomuuteen kuin toinen, ehkä leimaamme kaiken jonkinlaiseksi "fanatismiksi" ja siksi pelkäämme. Kukin tutkikoon itseään ja etsiköön vastauksia.
Suvaitsevaisuus on tarpeen siinä missä mustavalkoisuuskin. Jokaisessa meistä on molempia.
Fyysisen pettämisen voi antaa anteeks mut ei henkistä musta.
En jaksanu lukee koko keskustelua läpi mut jooh, anteeks kun avauduin:D
Onhan se niin että pettäminen on paha sivallus siihen uskoon mitä sä olet toiseen laittanut.
Toivoohan sitä että mieli unohtaa ja antaa anteeksi itselleen sen että antoi anteeksi ja toiselle että petti.
Rakkaus kestää enemmän kuin mikään muu, kun se on sitä oikeata, mutta petettäisikö siinä suhteessa silloin?