1,5 vuotta yritystä takana, ja nyt perustutkimukset alkaneet. Mulla ei vielä havaittu vikaa, tosin endon pelko alkaa vavistua, kun vauvaa ei kuulu eikä syytä vielä löytynyt. Miehellä normaaleja siittiöitä vain muutama prosentti, mutta lääkäri ei sitä pitänyt huolestuttavana.
Haluan yhä uskoa, että kyse olisi vain huonosta tuurista.. vai onko mennyt jo liian pitkään että sattumankin olisi jo pitänyt osua? kertokaa ystävät, miten psyykkaatte itseänne eteenpäin!
Haluan yhä uskoa, että kyse olisi vain huonosta tuurista.. vai onko mennyt jo liian pitkään että sattumankin olisi jo pitänyt osua? kertokaa ystävät, miten psyykkaatte itseänne eteenpäin!
Vastaukset 3
Vanhimmat
just sillä että ne kertoo, että ei asia niin toivoton ole. Jotenkin sitä vaan uskoo, että jotain tapahtuis. Vaikka vielä koskaan se toivo ei ole "ruumiillistunut" raskauteen.
meilläkin. Vauvaa ei alkanut kuulua,minusta ei löytynyt mitään vikaa.Mieheni sperma tutkittiin ja siinä oli muistaakseni elinkelpoisia siittiöitä n.7%
Lääkäri sanoi,ettei näillä arvoilla lasta tehdä.Olin henkisesti aivan loppu.Hän määräsi clomifen lääkityksen miehelleni.Kolmen kuukauden päästä olin raskaana. Saimme terveen pojan.Onneni oli täydellinen.Toista lasta ei alkanut kuulua,esikoisemme oli jo 4-vuotias.Ei muuta,kun taas lääkäriin pyytämään Clomifenia.Hän söi kuukauden,seurasin myös koko ajan ovulaation ajankohtaa aamulämpöä mittaamalla.Tämä on hupaisa juttu.Kerroin miehelleni illalla,että nyt tarttis taas yrittää.Se oli välillä niin väkisin vääntöä,tuntui ettei tässä ole muuta kuin yritystä vaan mukana.Ok ,hoidimme homman ja sen jälkeen nostin vielä jalat seinää vasten ,että varmaan mitään ei valunut hukkaan,heh heh,mutta totta.Odottelin kuukautisia...ei alkanut kuulua.Tein raskaustestin ja se oli positiivinen.Saimme terveen suloisen pojan.
Kului viisi vuotta,kohtuni oli taaksepäin kallellaan.Olin menossa leikkaukseen,odotin moikkia,ei kuulu ei.Pari päivää oli aikaa ennen sairaalaan menoa.Hain raskaustestin ja oli raskaana
ilman clomifenin käyttöä.Siihen peruuntui leikkaukseni.Saimme ihanan prinsessan.Nyt minulla on kaksi poikaa ja tytär.Kohtunikin muutti asentoaan viimeisen raskauden myötä,eikä leikkausta enää tarvittu.Vaikeiden alkuaikojen jälkeen kaikki oli palkittu.Toivon Teille voimia ja huumoriakin yrityksen keskellä.Monesti minultakin pääsi itku,kun lasta ei yrityksistä huolimatta alkanut kuulua.
Jos kaikki se, mitä oikeassa elämässä tapahtuu, sijoitettaisiin vaikkapa Kauniisin ja Rohkeisiin, niin kaikki sanoisivat, että "nyt meni kyllä liian paksuksi, liian epäuskottavaa".