Ei voi olla totta!
Olin aamulla ihan tavallisesti lähtenyt lenkille läheiselle metsäautotielle kuten joka aamu viimeisen kahden vuoden ajan ja törmännyt nymfiin. Nymfiin! Eihän niitä pitäsi olla edes olemassa ja nyt kuitenkin sellainen luonnottomuus seisoi edessäni ja pyysi minulta palvelusta. Siis, miten ihmeessä minä voin opettaa ennen Keski-aikaa oleviin juttuihin tottuneen olennon sopeutumaan ihmisten nykyaikaan?! Voi pojat. Tästä tulee kova urakka... meille molemmille.
Nyt en aloittanut ihan alusta. Eli, olin lenkillä ja törmäsin (kuvataan se tapahtuma noin paremman puutteessa) nymfiin. En tietenkään heti tunnistanut häntä nymfiksi, mutta tarkempi vilkaisu kertoi minulle, ettei hän ollut ihan tavallinen ihmismies. Säikätyneiden kiljaisujen ja anovan hyssyttelyn (ja tilanteen lyhyen selittämisen) jälkeen sain itseäni niskasta kiinni ja aloin ihmettelemään, kuinka satuolennon kanssa oikein jutellaan. No, jostakin minun oli kuitenkin aloitettava.
- Mikä nimesi on? Siis, jos sinulla on nimi, kysyin. Hassua, olin aina pitänyt nymfejä naispuolisina elävinä koristeina. Tämä heppu kuitenkin oli mies ja vaikutti älykkäältä olennolta (mikä sekään ei vastannut kuvaani nymfeistä).
- Olen Syrol. Suostutko auttamaan minua? nymfi vastasi. Hän (vai se?) katsoi minua arvioiden. Miksiköhän? Jos olisin itse eksynyt jonnekin hemmetin rinnakkaistodellisuuteen, josta en tiedä mitään, en alkaisi nirsoilemaan avun suhteen.
- No, autan, autan. Eihän sinua voi tännekään jättää. Miksi sinun yleensä pitää sopeutua tänne? Mikset vai lähde takaisin omaan "todellisuuteesi"? kyselin ärsyytyneenä. Tiesin ettei minulla ollut mitään syytä äkäillä, mutta kuitenkin tämä kohtalonoikku ärsytti. Miksi kaikista maailman ihmisistä juuri minä?
- En voi. En näe Portteja kovin hyvin, enkä edes tiedä miten niitä käytetään, Syrol sanoi rauhallisesti. - Tai missä niitä on.
- Joudutko olemaan täällä koko ikäsi?
- Toivottavasti en. Portivartijat kyllä ennemmin tai myöhemmin etsivät minut käsiinsä, mutta siinä voi mennä parhaillaan sata vuottakin.
- Mitä?! Eikä! Pitääkö minun kestää sinua koko loppuelämäni?!
- Vain sen aikaa kunnes pärjään omillani Ihmisten Maailmassa.
Katsoin nyt nymfiä ensimmäisen kerran oikein kunnolla alkujärkytyksen mentyä ohi. Hänellä oli olkapäille ulottuvat vaaleat hiukset, joissa meni ohuita ruskeita raitoja ja hänen silmänsä olivat sammaleenvihreät. Hänen ihonsa oli aavistuksen verran vihertävä.
- Sinä et voi mennä kaupunkiin tuon näköisenä, sanoin. Syrolilla oli metsänvihreä tunikan tapainen vaate, vihreät housut ja kevyet saappaat. Vyöllään hänellä oli miekka huotrassaan, lyhyt veitsi ja joku pieni pussukka, jonka sisällöstä en ollut (onneksi?) tietoinen.
- Oletko hampaisiin asti aseistautunut? puuskahdin.
- Eihän minulla ole joustakaan, Syrol huomautti. - Eikä heittoveitsiä, eikä-
- Okei! Mutta on sinulla silti liikaa huomiota herättäviä aseita, keskeytin töykeästi.
- Katsotaanpa... mutisin (vihdoinkin oikeasti) rauhoittuneena. - Näin alkajaisiksi sinun on luovuttava miekastasi ja muista teräaseistasi...
- Miksi?
- Et voi mennä kaupunkiin miekka vyöllä! Ihmiset pitäisivät sinua ihan tyhmänä!
Syrol irrotti miekan ja veitsen vastahakoisesti vyöltään. Jos totta puhutaan, Syrolia oli mahdoton olla huomaamatta hänen vaatteidensa tähden, mutta ehkä voin viedä hänet kotiini ilman suurempaa haloota.
- No niin. Seuraapas minua sitten, huokaisin ja toivoin hartaasti, ettei kukaan tulisi meitä vastaan.
Metsässä oli kapea hiekkatie, joka mutkitteli pois metsästä kohti läheistä kaupunkipahasta. Noin kilometrin päässä metsän reunasta sijaitsi minun taloni, jonne olin muuttanut isoäitini kuoltua muutama vuosi sitten. Itse kaupunkiin oli kolme kilometriä asunnoltani. Ensimmäistä kertaa elämässäni olin iloinen siitä, että asuin niin korvessa. Eipähän ainakaan yliuteliaat naapurin mummot katsoisi ikkunasta ja ajattelisi, että "jaahas. Siellä se Ella-tyttö taas vie miehiä kotiinsa. Mahtaakohan poikaystävä tietää neitosen puuhista."
Heti kun pääsimme ulos metsästä, näin Syrolissa uuden huomiota herättävän piirteen. Hänen jo entuudestaan hieman vihertävässä ihossa kiemurteli nyt outoja viivoja, jotka muistuttivat puun lehdissä olevia kuvioita.
- Mitä nuo ovat? Ja mistä ne tulivat? kiljaisin huomattuani kuviot.
- Ne näkyvät aina kun poistun metsistä, Syrol selitti. Hän vaikutti vähän loukkaantuneelta epäkohteliaista kiljaisuistani. - Mutta eivät ne paljoa näy. Minusta niitä voisi verrata ihmisten ihon punaiseen sävyyn.
- Ei ihmisen ihossa ole punaista sävyä, huomautin.
- On jos punastutte tai palatte auringossa, Syrol tokaisi.
- Te nymfit olette tosi omituista porukkaa, sanoin lähtiessäni kävelemään. Syrol katsoi minuun hyytävästi. Nyt hän oli selvästi loukkaantunut.
- En ole nymfi, hän murahti.
- Mikä sinä sitten olet? Haltia? kysyin kipakasti. Oikeasti olin vähän säikähtänyt Syrolin terävää katsetta, mutta en antanut sen näkyä päälle päin.
- Olen metsäläinen, Syrol sanoi. - Tuskin ihmiset meistä tietävät, mutta nymfiksi kutsuminen on loukkaus.
- Anteeksi, en tiennyt, mutisin pahoillani.
- Älä kutsu minua enää nymfiksi.
- Selvä.
Loppumatka sujui hiljaisuuden vallitessa. Oli pohjattoman huojentunut, kun näin pihallani olevan vanhan navettarakennuksen. Sisälle päästyäni aloin kuumeisesti pohtimaan mitä tekisin seuraavaksi.
Ryntäsin makuuhuoneeseen vaihtamaan fleece-puseroni tavallisen T-paitaan. Olin päättänyt soittaa Topille. Hän oli aina auttanut minua ongelmissa ja ehkä Syrolille olisi hyvä antaa miesnäkökulmaakin.
Palasin keittiöön. Syrol oli seurannut minua sisälle ja nyt hän katseli kiinnostuneena ympärilleen. Hänelle minun isoäidinaikainen keittiöni taisi olla jokin futuristinen paikka.
- Se on ihan tavallinen kahvinkeitin, sanoin, kun Syrol näpläsi konetta ihmeissään.
- Mitä se tekee?
- Keittää kahvin, vastasin. - Tänne laitetaan vettä ja tänne kahvin puruja ja tästä laitetaan koko hökötys käyntiin. Näin. Ja sitten valmis juoma vain tippuu tuonne kannuun.
Jätin Syrolin ihmettelemään kahvinkeitintä ja menin itse olohuoneeseen soittamaan Topille. Puhelimen jo hälyttäessä, tajusin, etten tiennyt miten asian esittäsin. Uskottavasti.
- Hei! Luulin, että minä soitan useammin sinulle, Topin ääni kuului luurista.
- Tuota, voisitkohan tulla tänne? kysäisin. Hänen oli helpompi ymmärtää ja minun olisi helpompi selittää, jos hän näkisi Syrolin.
- Tulen heti. Onko jotakin sattunut? Kuulostat jotenkin oudolta.
- Kerron sinulle, kun tulet tänne. Ei tämä mitään kuoleman vakavaa ole, mutta kehotan varautumaan henkisesti, sanoi ja suljin puhelimen. Topi kuului niihin ihmisiin, joiden mielestä kaikelle oli luonnollinen selitys eikä hän uskonut keijukaisiin tai mihinkään fantasiajuttuihin. En minäkään. Ennen...
________________________________
Juup, siinäpä sitä. Tätä tulee naputeltua aina "vakavampien" juttujen välissä :)
Olin aamulla ihan tavallisesti lähtenyt lenkille läheiselle metsäautotielle kuten joka aamu viimeisen kahden vuoden ajan ja törmännyt nymfiin. Nymfiin! Eihän niitä pitäsi olla edes olemassa ja nyt kuitenkin sellainen luonnottomuus seisoi edessäni ja pyysi minulta palvelusta. Siis, miten ihmeessä minä voin opettaa ennen Keski-aikaa oleviin juttuihin tottuneen olennon sopeutumaan ihmisten nykyaikaan?! Voi pojat. Tästä tulee kova urakka... meille molemmille.
Nyt en aloittanut ihan alusta. Eli, olin lenkillä ja törmäsin (kuvataan se tapahtuma noin paremman puutteessa) nymfiin. En tietenkään heti tunnistanut häntä nymfiksi, mutta tarkempi vilkaisu kertoi minulle, ettei hän ollut ihan tavallinen ihmismies. Säikätyneiden kiljaisujen ja anovan hyssyttelyn (ja tilanteen lyhyen selittämisen) jälkeen sain itseäni niskasta kiinni ja aloin ihmettelemään, kuinka satuolennon kanssa oikein jutellaan. No, jostakin minun oli kuitenkin aloitettava.
- Mikä nimesi on? Siis, jos sinulla on nimi, kysyin. Hassua, olin aina pitänyt nymfejä naispuolisina elävinä koristeina. Tämä heppu kuitenkin oli mies ja vaikutti älykkäältä olennolta (mikä sekään ei vastannut kuvaani nymfeistä).
- Olen Syrol. Suostutko auttamaan minua? nymfi vastasi. Hän (vai se?) katsoi minua arvioiden. Miksiköhän? Jos olisin itse eksynyt jonnekin hemmetin rinnakkaistodellisuuteen, josta en tiedä mitään, en alkaisi nirsoilemaan avun suhteen.
- No, autan, autan. Eihän sinua voi tännekään jättää. Miksi sinun yleensä pitää sopeutua tänne? Mikset vai lähde takaisin omaan "todellisuuteesi"? kyselin ärsyytyneenä. Tiesin ettei minulla ollut mitään syytä äkäillä, mutta kuitenkin tämä kohtalonoikku ärsytti. Miksi kaikista maailman ihmisistä juuri minä?
- En voi. En näe Portteja kovin hyvin, enkä edes tiedä miten niitä käytetään, Syrol sanoi rauhallisesti. - Tai missä niitä on.
- Joudutko olemaan täällä koko ikäsi?
- Toivottavasti en. Portivartijat kyllä ennemmin tai myöhemmin etsivät minut käsiinsä, mutta siinä voi mennä parhaillaan sata vuottakin.
- Mitä?! Eikä! Pitääkö minun kestää sinua koko loppuelämäni?!
- Vain sen aikaa kunnes pärjään omillani Ihmisten Maailmassa.
Katsoin nyt nymfiä ensimmäisen kerran oikein kunnolla alkujärkytyksen mentyä ohi. Hänellä oli olkapäille ulottuvat vaaleat hiukset, joissa meni ohuita ruskeita raitoja ja hänen silmänsä olivat sammaleenvihreät. Hänen ihonsa oli aavistuksen verran vihertävä.
- Sinä et voi mennä kaupunkiin tuon näköisenä, sanoin. Syrolilla oli metsänvihreä tunikan tapainen vaate, vihreät housut ja kevyet saappaat. Vyöllään hänellä oli miekka huotrassaan, lyhyt veitsi ja joku pieni pussukka, jonka sisällöstä en ollut (onneksi?) tietoinen.
- Oletko hampaisiin asti aseistautunut? puuskahdin.
- Eihän minulla ole joustakaan, Syrol huomautti. - Eikä heittoveitsiä, eikä-
- Okei! Mutta on sinulla silti liikaa huomiota herättäviä aseita, keskeytin töykeästi.
- Katsotaanpa... mutisin (vihdoinkin oikeasti) rauhoittuneena. - Näin alkajaisiksi sinun on luovuttava miekastasi ja muista teräaseistasi...
- Miksi?
- Et voi mennä kaupunkiin miekka vyöllä! Ihmiset pitäisivät sinua ihan tyhmänä!
Syrol irrotti miekan ja veitsen vastahakoisesti vyöltään. Jos totta puhutaan, Syrolia oli mahdoton olla huomaamatta hänen vaatteidensa tähden, mutta ehkä voin viedä hänet kotiini ilman suurempaa haloota.
- No niin. Seuraapas minua sitten, huokaisin ja toivoin hartaasti, ettei kukaan tulisi meitä vastaan.
Metsässä oli kapea hiekkatie, joka mutkitteli pois metsästä kohti läheistä kaupunkipahasta. Noin kilometrin päässä metsän reunasta sijaitsi minun taloni, jonne olin muuttanut isoäitini kuoltua muutama vuosi sitten. Itse kaupunkiin oli kolme kilometriä asunnoltani. Ensimmäistä kertaa elämässäni olin iloinen siitä, että asuin niin korvessa. Eipähän ainakaan yliuteliaat naapurin mummot katsoisi ikkunasta ja ajattelisi, että "jaahas. Siellä se Ella-tyttö taas vie miehiä kotiinsa. Mahtaakohan poikaystävä tietää neitosen puuhista."
Heti kun pääsimme ulos metsästä, näin Syrolissa uuden huomiota herättävän piirteen. Hänen jo entuudestaan hieman vihertävässä ihossa kiemurteli nyt outoja viivoja, jotka muistuttivat puun lehdissä olevia kuvioita.
- Mitä nuo ovat? Ja mistä ne tulivat? kiljaisin huomattuani kuviot.
- Ne näkyvät aina kun poistun metsistä, Syrol selitti. Hän vaikutti vähän loukkaantuneelta epäkohteliaista kiljaisuistani. - Mutta eivät ne paljoa näy. Minusta niitä voisi verrata ihmisten ihon punaiseen sävyyn.
- Ei ihmisen ihossa ole punaista sävyä, huomautin.
- On jos punastutte tai palatte auringossa, Syrol tokaisi.
- Te nymfit olette tosi omituista porukkaa, sanoin lähtiessäni kävelemään. Syrol katsoi minuun hyytävästi. Nyt hän oli selvästi loukkaantunut.
- En ole nymfi, hän murahti.
- Mikä sinä sitten olet? Haltia? kysyin kipakasti. Oikeasti olin vähän säikähtänyt Syrolin terävää katsetta, mutta en antanut sen näkyä päälle päin.
- Olen metsäläinen, Syrol sanoi. - Tuskin ihmiset meistä tietävät, mutta nymfiksi kutsuminen on loukkaus.
- Anteeksi, en tiennyt, mutisin pahoillani.
- Älä kutsu minua enää nymfiksi.
- Selvä.
Loppumatka sujui hiljaisuuden vallitessa. Oli pohjattoman huojentunut, kun näin pihallani olevan vanhan navettarakennuksen. Sisälle päästyäni aloin kuumeisesti pohtimaan mitä tekisin seuraavaksi.
Ryntäsin makuuhuoneeseen vaihtamaan fleece-puseroni tavallisen T-paitaan. Olin päättänyt soittaa Topille. Hän oli aina auttanut minua ongelmissa ja ehkä Syrolille olisi hyvä antaa miesnäkökulmaakin.
Palasin keittiöön. Syrol oli seurannut minua sisälle ja nyt hän katseli kiinnostuneena ympärilleen. Hänelle minun isoäidinaikainen keittiöni taisi olla jokin futuristinen paikka.
- Se on ihan tavallinen kahvinkeitin, sanoin, kun Syrol näpläsi konetta ihmeissään.
- Mitä se tekee?
- Keittää kahvin, vastasin. - Tänne laitetaan vettä ja tänne kahvin puruja ja tästä laitetaan koko hökötys käyntiin. Näin. Ja sitten valmis juoma vain tippuu tuonne kannuun.
Jätin Syrolin ihmettelemään kahvinkeitintä ja menin itse olohuoneeseen soittamaan Topille. Puhelimen jo hälyttäessä, tajusin, etten tiennyt miten asian esittäsin. Uskottavasti.
- Hei! Luulin, että minä soitan useammin sinulle, Topin ääni kuului luurista.
- Tuota, voisitkohan tulla tänne? kysäisin. Hänen oli helpompi ymmärtää ja minun olisi helpompi selittää, jos hän näkisi Syrolin.
- Tulen heti. Onko jotakin sattunut? Kuulostat jotenkin oudolta.
- Kerron sinulle, kun tulet tänne. Ei tämä mitään kuoleman vakavaa ole, mutta kehotan varautumaan henkisesti, sanoi ja suljin puhelimen. Topi kuului niihin ihmisiin, joiden mielestä kaikelle oli luonnollinen selitys eikä hän uskonut keijukaisiin tai mihinkään fantasiajuttuihin. En minäkään. Ennen...
________________________________
Juup, siinäpä sitä. Tätä tulee naputeltua aina "vakavampien" juttujen välissä :)
Vastaukset 2
Vanhimmat
No tuotahan oli mukava lukea. Onko jatkoa odotettavissa lähiaikoina? Mielelläni seuraisin tarinan loppuunkin...
Otsikon keksiminen on tosiaan vaikeaa, varsinkin sellaisen joka saisi ihmiset kiinnostumaan siitä niin että sen viitsisivät lukea.
Hauskaa ja reipasta menoa.
(Alan ilmeisesti hyytymään, kun viestit lyhenee. Täytyy ottaa lisää suklaata ja tsempata.)