Rakas isoisäni kuoli 2002 maaliskuussa podettuaan vuosia Alzheimerin tautia. Keuhkokuume vei viikossa. Mikään ei tullut meille tosin yllätyksenä.
Tammikuun toisella viikolla -02 ihmettelimme, kun "papan" (kutsuimme häntä vain papaksi) molemmat 50- vuotis lahjakellot, vanhan kunnon viritettävät, pysähtyivät samalla viikolla. Ensimmäinen maanantaina, toinen perjantaina. Hassua, sillä ne pappa sai ne lahjaksi kahdelta eri henkilöltä silloin 30 vuotta sitten ja täysin identtiset. Kohta papalta menikin kirjaimellisesti jalat alta ja viimeisen kerran hän lähti hoitajien tukemana tuvastaan ulos.
Helmikuussa kävimme häntä katsomassa. Se oli raastava tapaaminen, koska pappa itki koko ajan pystymättä puhumaan mitään. Lupasin tulla häntä vielä katsomaan kun ehtisin (300 km päässä kotoani). Siinä hän ei pystynyt enää katsomaan minuun.. Se olikin viimeinen kerta kun näin hänet.
Pian sen jälkeen hän sai keuhkokuumeen, joka sahasi viikon ajan, mutta kuitenkin se näytti paranevan. Aviomieheni ei halunut lähteä kyytimään minua niin kauas, joten jouduin odottelemaan vakavempia uutisia. Se oli perjantai-ilta, jolloin hän kuoli, mutta minä tiesin sen varmaksi jo maanantaina. Aavistus valtasi minut täydellisesti, itkin ja rukoilin muutaman päivän ajan ennen kuin edes kuulin että kuume oli uudelleen alkanut. Kukaan ei silti uskonut minua, ei edes äiti. Vakuutin, että tiedän sen olevan nyt menoa.. ei hän uskonut, ei sellaisia tietoja ollut tullut. Miehen kanssa tuli riitaakin vilkkaasta mielikuvituksestani. Oloni meni koko ajan huonommaksi, sain itsekin kuumeen ja olin "sairas" sillä koetin "pidättää" pappaa tässä maailmassa, jotta ehtisimme perjantaina häntä katsomaan.
Kuolinpäivä koitti. Olin jo luovuttanut toiveestani nähdä hänet elävänä. Tavallaan otin häneen kontaktin, otinkin siis hengessä, jossa pyysin häntä hyvästelemään meidät. Olin ihan horkassa, lähtisimme vasta 18.00 kun mieheni meni ostoksille. Puolen päivän aikaan soitin sitten äidille ja kerroin että nyt hänen isänsä kuolee, äkkiä pitäisi lähteä. Hän ei uskonut! Mummu ei ollut ilmoittanut mitään. Soitin kuitenkin vielä monille muille ja sanoin että aavistan hänen kuolemansa. Sen jälkeen oloni Todella paheni. Päätin soittaa vanhainkotiin ja sieltä sanottiin että hereillä hän on, mutta lautumia on jo tullut! Lähetin viimeiset terveiseni hoitajan kautta: "Rakastan sua pappa, olet ollut maailman ihanin isoisä". Hän oli vienyt terveiset, pappa oli hymyillyt ja kuiskannut "kiitos", jonka jälkeen hän vaipui koomaan. Soitin viimeisellä hetkellä.
Matkalla vanhainkodille olin ihan rauhallinen. En tiennyt koomasta mitään, mutta tiesin hänen olevan jo matkalla.
Klo 20.25 olemme Tampereella. Enää tunnin matka. Puhelin soi, minä istun takapenkillä yksin ja äiti sekä mieheni etupenkillä. En meinaa löytää puhelinta. Minua hoputetaan vastaamaan äidin kännykkään johon hänellä on uusi numero, jonka vasta veljeni ja isäni tietävät. Löydän puhelimen mutta en käsitä miksi siinä ei näy soittajan numeroa, vaan pelkkää kirkasta valoa. Puhelin soi eikä näytössä ole mitään! Vastasin.. ja sitten puhelin olikin pimeä. Äiti sanoi ettei se voinut olla hänen kännykkänsä, koska se oli epäkunnossa eikä se ollut päällä. Minä tasan tarkkaan tiesin että se oli hänen kännykkänsä, koska olin itse säveltänyt mieheni ja oman puhelimeni melodiat! Sitten.. puhelin soi toisen kerran. Sama juttu: virraton puhelin soi ponnekkaasti ja näytti vain kirkasta taustaa! Isäni ei ollut soitanut ja veljelläni oli puhelin kiinni. Minullakaan numeroa ei vielä ollut. Vanhainkodista eivät olleet soittaneet, sillä meitä odotettiin koko ajan.
Pappa oli kuollut täsmälleen sillä kellon lyömällä. Äidilläni, joka ei kerennyt rakasta isäänsä hyvästellä, oli 35 vuotta kestänyt perinne, että aina jompikumpi soittaa toiselle, joka päivä viime vuosina äidin sairastelun vuoksi. Se oli ainoa mitä pappa osasi kun Alzheimer eteni.
Sitten tuli hautajaisten jälkeinen viikonloppu. Oli pakko mennä anoppia ja appeakin katsomaan vaikka olisin halunut olla mummun vierellä lohduttamassa. Aika siellä venähti liian pitkäksi. Menin anoppilassa vessaan ja kunpoistuin sieltä, kuului kauhea pamahdus: vessan iso lamppu oli "räjähtänyt" palasiksi lattialle. Just joo, ajattelin. Aamupalalla sitten mieheni sai mitättömästä liikkeestä suuren teemukini täynnä kiehuvaa juomaa lentämään päälleni. Outoa oli se, että vedet menivät eteeni ja sivuilleni vaan ei lainkaan minuun! Selvä, pappa, ei tarvitse enää raivota.. Menimme pikapikaa mummon luokse. Pappa oli aina minulle muutenkin näreissään siitä, että olin kiusannut mummua vanhoilla päivillään suurentelemalla omia ongelmiani.
Mummolan pirtti on nyt tyhjä. Paitsi että pappa taitaa siellä vieläkin asua. Eno joka heidän kanssaan asui, ei ole pystynyt sinne menemään, koska papan läsnäolo tuntuu vieläkin. Ei mummukaan. Siellä tuntuu todella painostavalta ja ahdistavalta, ja sellainen masentunut, ahdistunut hän viimeiset vuodet olikin.
Portaat elävät omaa elämäänsä. Kuuntelin kissat vierelläni valppaina portaiden suuntaan kuinka (kuorsaavaa miestäni lukuunottamatta) tyhjän talon vanha asukki nousi portaat ylös viimeiselle rappuselle asti jossa ovi oli hieman raollaan. Sieltä kuului kuin helmiä olisi tippunut portaita alas samalla. Mitähän se oli?
Välioven kun laittaa kiinni, sen säppi jota itse en ikinä ole käyttänyt, menee ärsyttävästi aina omia aikojaan lukkoasentoon. Vain yksi meistä teki niin.. Yöllä kun nousin portaat ylös tässä 1,5kk takaperin, kuulin kissojen ryntäävän perääni ..ja karjaisun joka oli tarkoitettu kissojen hätyyttämiseksi. Siis entinen kissoja yli kaiken inhoava pappani!
Olen tuuminut mitä ihmettä hän mahtaa vielä etsiä?
Tammikuun toisella viikolla -02 ihmettelimme, kun "papan" (kutsuimme häntä vain papaksi) molemmat 50- vuotis lahjakellot, vanhan kunnon viritettävät, pysähtyivät samalla viikolla. Ensimmäinen maanantaina, toinen perjantaina. Hassua, sillä ne pappa sai ne lahjaksi kahdelta eri henkilöltä silloin 30 vuotta sitten ja täysin identtiset. Kohta papalta menikin kirjaimellisesti jalat alta ja viimeisen kerran hän lähti hoitajien tukemana tuvastaan ulos.
Helmikuussa kävimme häntä katsomassa. Se oli raastava tapaaminen, koska pappa itki koko ajan pystymättä puhumaan mitään. Lupasin tulla häntä vielä katsomaan kun ehtisin (300 km päässä kotoani). Siinä hän ei pystynyt enää katsomaan minuun.. Se olikin viimeinen kerta kun näin hänet.
Pian sen jälkeen hän sai keuhkokuumeen, joka sahasi viikon ajan, mutta kuitenkin se näytti paranevan. Aviomieheni ei halunut lähteä kyytimään minua niin kauas, joten jouduin odottelemaan vakavempia uutisia. Se oli perjantai-ilta, jolloin hän kuoli, mutta minä tiesin sen varmaksi jo maanantaina. Aavistus valtasi minut täydellisesti, itkin ja rukoilin muutaman päivän ajan ennen kuin edes kuulin että kuume oli uudelleen alkanut. Kukaan ei silti uskonut minua, ei edes äiti. Vakuutin, että tiedän sen olevan nyt menoa.. ei hän uskonut, ei sellaisia tietoja ollut tullut. Miehen kanssa tuli riitaakin vilkkaasta mielikuvituksestani. Oloni meni koko ajan huonommaksi, sain itsekin kuumeen ja olin "sairas" sillä koetin "pidättää" pappaa tässä maailmassa, jotta ehtisimme perjantaina häntä katsomaan.
Kuolinpäivä koitti. Olin jo luovuttanut toiveestani nähdä hänet elävänä. Tavallaan otin häneen kontaktin, otinkin siis hengessä, jossa pyysin häntä hyvästelemään meidät. Olin ihan horkassa, lähtisimme vasta 18.00 kun mieheni meni ostoksille. Puolen päivän aikaan soitin sitten äidille ja kerroin että nyt hänen isänsä kuolee, äkkiä pitäisi lähteä. Hän ei uskonut! Mummu ei ollut ilmoittanut mitään. Soitin kuitenkin vielä monille muille ja sanoin että aavistan hänen kuolemansa. Sen jälkeen oloni Todella paheni. Päätin soittaa vanhainkotiin ja sieltä sanottiin että hereillä hän on, mutta lautumia on jo tullut! Lähetin viimeiset terveiseni hoitajan kautta: "Rakastan sua pappa, olet ollut maailman ihanin isoisä". Hän oli vienyt terveiset, pappa oli hymyillyt ja kuiskannut "kiitos", jonka jälkeen hän vaipui koomaan. Soitin viimeisellä hetkellä.
Matkalla vanhainkodille olin ihan rauhallinen. En tiennyt koomasta mitään, mutta tiesin hänen olevan jo matkalla.
Klo 20.25 olemme Tampereella. Enää tunnin matka. Puhelin soi, minä istun takapenkillä yksin ja äiti sekä mieheni etupenkillä. En meinaa löytää puhelinta. Minua hoputetaan vastaamaan äidin kännykkään johon hänellä on uusi numero, jonka vasta veljeni ja isäni tietävät. Löydän puhelimen mutta en käsitä miksi siinä ei näy soittajan numeroa, vaan pelkkää kirkasta valoa. Puhelin soi eikä näytössä ole mitään! Vastasin.. ja sitten puhelin olikin pimeä. Äiti sanoi ettei se voinut olla hänen kännykkänsä, koska se oli epäkunnossa eikä se ollut päällä. Minä tasan tarkkaan tiesin että se oli hänen kännykkänsä, koska olin itse säveltänyt mieheni ja oman puhelimeni melodiat! Sitten.. puhelin soi toisen kerran. Sama juttu: virraton puhelin soi ponnekkaasti ja näytti vain kirkasta taustaa! Isäni ei ollut soitanut ja veljelläni oli puhelin kiinni. Minullakaan numeroa ei vielä ollut. Vanhainkodista eivät olleet soittaneet, sillä meitä odotettiin koko ajan.
Pappa oli kuollut täsmälleen sillä kellon lyömällä. Äidilläni, joka ei kerennyt rakasta isäänsä hyvästellä, oli 35 vuotta kestänyt perinne, että aina jompikumpi soittaa toiselle, joka päivä viime vuosina äidin sairastelun vuoksi. Se oli ainoa mitä pappa osasi kun Alzheimer eteni.
Sitten tuli hautajaisten jälkeinen viikonloppu. Oli pakko mennä anoppia ja appeakin katsomaan vaikka olisin halunut olla mummun vierellä lohduttamassa. Aika siellä venähti liian pitkäksi. Menin anoppilassa vessaan ja kunpoistuin sieltä, kuului kauhea pamahdus: vessan iso lamppu oli "räjähtänyt" palasiksi lattialle. Just joo, ajattelin. Aamupalalla sitten mieheni sai mitättömästä liikkeestä suuren teemukini täynnä kiehuvaa juomaa lentämään päälleni. Outoa oli se, että vedet menivät eteeni ja sivuilleni vaan ei lainkaan minuun! Selvä, pappa, ei tarvitse enää raivota.. Menimme pikapikaa mummon luokse. Pappa oli aina minulle muutenkin näreissään siitä, että olin kiusannut mummua vanhoilla päivillään suurentelemalla omia ongelmiani.
Mummolan pirtti on nyt tyhjä. Paitsi että pappa taitaa siellä vieläkin asua. Eno joka heidän kanssaan asui, ei ole pystynyt sinne menemään, koska papan läsnäolo tuntuu vieläkin. Ei mummukaan. Siellä tuntuu todella painostavalta ja ahdistavalta, ja sellainen masentunut, ahdistunut hän viimeiset vuodet olikin.
Portaat elävät omaa elämäänsä. Kuuntelin kissat vierelläni valppaina portaiden suuntaan kuinka (kuorsaavaa miestäni lukuunottamatta) tyhjän talon vanha asukki nousi portaat ylös viimeiselle rappuselle asti jossa ovi oli hieman raollaan. Sieltä kuului kuin helmiä olisi tippunut portaita alas samalla. Mitähän se oli?
Välioven kun laittaa kiinni, sen säppi jota itse en ikinä ole käyttänyt, menee ärsyttävästi aina omia aikojaan lukkoasentoon. Vain yksi meistä teki niin.. Yöllä kun nousin portaat ylös tässä 1,5kk takaperin, kuulin kissojen ryntäävän perääni ..ja karjaisun joka oli tarkoitettu kissojen hätyyttämiseksi. Siis entinen kissoja yli kaiken inhoava pappani!
Olen tuuminut mitä ihmettä hän mahtaa vielä etsiä?
Vastaukset 10
Vanhimmat
... kertomasi perusteella, että hän ei ollut vielä täysin valmis lähtemään, ja on jäänyt siksi joksikin aikaa tänne. Voithan yrittää sanoa hänelle mahdollisimman selkeästi: "Lähde vain, on aika". Tai jotakin sen tyyppistä. Ei ole mitään syytä jäädä tänne haamuilemaan.
..ei ole auttanut. Olen puhunut Jumalasta, mutta hän ei koskaan Jumalaan uskonut ja pelkäsi ihan sairaalloisesti kuolemaa. Luonne hänellä oli sellainen, että mitään uutta ei saanut kotiin ostaa eikä kaupunkiin muuttaa. Kertoo kai jotain ahdistuksesta?
Hän oli mummusta samalla tavalla riippuvainen kuin lapsi äidistään. Jotenkin tuntuu että mummua hän etsii ja odottaa.
Käy katsomassa kotisivu.dnainternet.fi/pr66 -> vieraskirja. Siellä on kerrottu jotakin vastaavanlaisista tapauksista ja voit itsekin pyytää apua siellä. Tuollainen kolistelu on kuulemma aina avunpyyntö.
Mielenkiintoinen ja syvä selostus; kertomus sisälsi poikkeuksellisen paljon yliluonnollisen elementtejä: psykokinesiaa, kummittelua, jne. Itselle erityisen ajankohtaiseksi tekee sen, että oma isoisäni on parhaillaan sairaalassa ja selviämässä (toivottavasti) keuhkokuumeesta.
Tuosta kännykkäosuudesta: itsellä on käynyt niin, että "virraton" puhelin on soitellut itsekseen ihmeellistä melodiaa. Kaikenkukkuraksi ennen virran sammuttamista olin asettanut sen äänettömälle, joten siinäkään tapauksessa, että virtaa olisi, ei olisi pitänyt kuulua mitään. Kuitenkin toisin kävi. Tässä tapauksessa tosin pistän sen nykyteknologian piikkiin. Kännykät ovat nykyään vahvasti ohjelmistopohjaisia ja kuten kaikki tietävät, ohjelmistojen takkuillessa voi odottaa kaikenlaisia ihmeellisyyksiä. Puhelimeni on kommunikaattori, joten vaikka itse puhelinosa oli sammutettu, "tietokoneosalla" oli virtaa. Niinpä ilmeisesti tämä tietokoneosa (mikähän mahtaa olla sen virallisempi termi?) oli jotenkin sekaisin ja soitteli melodioita itsekseen. Asiaan auttoi vasta akun irroittaminen ja laitteen nollaaminen.
Ehkä hän odottaa että mummo tulisi hänen kanssaan matkaan tai odottaa että saisi hyvästellä muutkin kuin sinut.
Mienenkiintoinen teksti, mutta tuo matkapuhelimen oikkuilu ei kyllä todennäköisesti ollut mitenkään yliluonnollista. Minunkin matkapuhelimeni on oikkuillut kuvaamallasi tavalla.
Erään läheiseni negatiiviset energiat vaikuttavat laitteisiin, mm. puhelimiin tuolla lailla. Hän on nyt oppinut siirtymään kauemmas laitteista joutuessaan negaatioiden valtaan.
No mulla on jostain syystä niin päin, että sähkölaitteet pikemminkin korjaantuvat. Samoin ihmiset kokevat läsnäoloni vaikuttavan parantavasti.
Ainoastaan jos liikaa alan ajatella henkimaailman tapahtumia, jo poksahtelevat lamput, lasit putoilevat kuten eräällä viikolla kun rikkui 3 pikaria, yksi rikkui mielettömän pieniksi sirpaleiksi yöpöydältä 20cm pudottuaan paksulle villamatolle vaikka tuskin hipaisin sitä.
Novelli
keskitasoa
Juups. Voi olla että se puhelin olis temppuillut muutenkin. Ihan mielelläni kyllä kallistuisin uskomaan että se oli "normaalia", mutta ensinnäkin se soitti juuri kuoleman hetkellä ja toiseksi papalla oli vuosikymmenien tapa soitella juuri äidilleni, vaikeina aikoina joka päivä. Mua se ärsytti.
Piti mennä maalle viime viikonloppuna, mutten sitten mennytkään kun inhottaa se rauhattomuus siellä. Olen puhunut papan mahd. läsnäolosta mummun kanssa eikä asia kummemmin hetkauta häntä -hänelle tällaiset asiat nimittäin ovat luonnollisia. Mummu ei luultavasti kerro vaikka olisi nähnytkin papan talossa. Hän on ohimennen kertonut nähneensä kuolleet vanhempansa, muttei suostu puhumaan siitä tai muistakaan näyistänsä.
Nyt minulta menee loppukin uskottavuus, mutta kerrompa silti: kylällä on ollut kummittelu ym. (UFO-tutkijat käyneet) melko tuttua ja maankuulu noita Tilli asui 0,5 km päässä mummon talosta ja 200m papan kotitalosta. Tilli vieraili usein mummolassa, mistä isovanhempani ei oikein tykänneet. Minä kävin kaverini kanssa kerran uteliaisuuttani hiihtämällä Tillin sisaren tyttären luona, joka oli purkanut puolet talostaan -ei kertonut miksi- ja asui sen takia niin pienissä tiloissa että oli vaikea meidän kolmen mahtua siellä istumaan. Tämä nainen oli lievästi sanottuna omalaatuinen, ettei jopa "tärähtänyt". Hyvin silti ajan tasalla (naapurin mummo toi Aamulehden joka päivä) vaikka puhui outoja, en muista mitä. Yllättävän nopsaan me hiihdettiin takaisin huolimatta ryteiköistä jotka olivat valloittaneet sen pikkumummelin metsäpolun.
Aiemmin kirjoitin siitä kummittelusta (vauvan itku, heiluvat vaatteet) ladossa, muistaakseni eri nimimerkillä, mutta se tapahtui juuri mummon isälle. Tämä saattaa liittyä tuohon Tillin tapaukseen sikäli, että Tillin tytär surmasi vauvansa niillä tienoin eikä sitä koskaan löydetty.